Kaksi kaverusta: syyllistäminen ja syyllistyminen

Kun olin kahdeksanvuotias, perheeseemme otettiin koira. Koiran hankinta oli vanhempieni ehdotus, jonka eräänä aamuna vanhempani aamiaispöydässä tekivät. En ollut koiraa milloinkaan edes pyytänyt. En ollut edes uskaltanut haaveilla sellaisesta. Muistan, miten käsittämättömän upealta tuntui silloin ajatus siitä, että perheeseemme tulisi koira! Koira tuli ja se rekisteröitiin pikkusiskoni, joka tuolloin oli kuusivuotias ja minun nimiini. Koira oli minulle hyvin rakas.

Eräänä päivänä koulusta tullessani koira oli repinyt koulupäiväni aikana apukeittiön lattiaan kiinni liimattua muovimattoa irti noin neliömetrin alueelta. Aiemmin se oli jo repinyt reikiä olohuoneen mattoihin ja siksi se oli alettu sulkea koulupäivien ajaksi apukeittiöön. Äitini teki päätöksen, että koira palautetaan takaisin kasvattajalle. Hän sanoi, ettei hyväksy sitä, että koira repii paikkoja ja että koira ei voi hyvin joutuessaan olemaan yksin, kun te olette niin pitkät päivät koulussa.

Muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin jo aikuinen, perheessämme ollut koira tuli puheeksi. Isäni totesi silloin, etteivät he oikein osanneet koiraa kasvattaa, kun hänelläkin oli silloin niin suuret vaatimukset töissä ja raskas työtaakka. Äitini oli tuon keskustelun ajan vaiti. Siskoni on puolestaan joskus ohimennen maininnut kysyneensä äidiltämme, että kuvittelitko sinä tosiaan silloin, että me kuusi- ja kahdeksanvuotiaat lapset olisimme ihan itsenäisesti vastanneet koiran huolenpidosta. Siihen äitini oli siskoni mukaan kirkkain silmin vastannut, että kyllä, niin hän ajatteli.

Minulle koiran lähtö oli aikoinaan kova paikka. En saanut surra koiran lähtöä, sillä pitihän minun ymmärtää, ettei ollut hyväksyttävää, että koira tekee kodissamme vahinkoa. Minulle myös perusteltiin sitä sillä, että olin niin allerginen. Allerginen! En ollut milloinkaan saanut koirasta minkäänlaisia allergiaoireita, kissoista kyllä, mutta en koirista. Olisin kuulemma myöhemmin saattanut saada. Isäni pahoittelin usein sitä, kun siskoni olisi niin eläinrakas, mutta kun hän ei voi ottaa kania tai muita karvaisia lemmikkejä, kun minä olin niin allerginen. Atoopikko kyllä olin, mutta astmatyyppisiä oireita minulla ei milloinkaan ole ollut.

Kannoin yli kolmekymmentä vuotta sisälläni syyllisyyttä siitä, etten ollut osannut huolehtia siitä paremmin. Tein sen siitäkin huolimatta, että muistin jo silloin aikanaan lapsuudessa kirjatoukkana lukeneeni koiraoppaista, ettei alle viisitoistavuotias lapsi kykene itsenäisesti huolehtimaan koirasta, vaan koira on aina aikuisen vastuulla. Siitä huolimatta, että jo kymmenvuotiaasta lapsesta asti tiesin järkitasolla, ettei koiran huolenpito voinut olla minun vastuullani, kannoin tunnetasolla mukanani syyllisyyttä. Kannoin myös syyllisyyttä siitä, ettei siskoni voinut minun vuokseni ottaa muita lemmikkejä kuin akvaariokaloja tai sauvasirkkoja. Olin syyllistämiskulttuurin kasvatti.

Mitä on syyllistäminen? Mitä tapahtuu silloin, kun ihminen syyllistää muita? Syyllistäjä haluaa pestä omat kätensä osallisuudestaan siihen, mitä on tapahtunut. Syyllistäjä ei halua ottaa itselleen omaa osavastuutaan tapahtuneesta. Hän osoittelee mieluummin muita. Nuo muut voivat olla hänen läheisiään, hänen työtovereitaan tai hänen vihamiehiään. Syyllinen saattaa löytyä jopa ulkoisista olosuhteista. Mutta itselleen syyllistäjä ei minkäänlaista osavastuuta ota. Kenen vastuulla koiran hoitaminen lapsuudenperheessämme olisi viime kädessä pitänyt olla?

Entäpä syyllisyydentunne? Syyllistyminen on syyllistämisen peilikuva. Jos toistuvasti joutuu syyllistämisen kohteeksi, saattaa lopulta käydä niin, että alkaa lopulta itsekin uskoa omaan syyllisyyteensä. Syyllistymisessään saattaa lopulta mennä niin pitkälle, että alkaa syyllistää itse itseään jo sellaisissakin tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei ole syyttävällä sormellaan osoittelemassa. Toisin sanoen syyllistyjä omii itselleen mahdollisen oman osavastuunsa lisäksi myös vastuun asioista ja tapahtumista, jotka eivät hänelle millään tavalla kuulu. Taakasta voi ajan oloon tulla hyvin raskas kantaa. Jos alaikäisellä lapsella ei ole mahdollisuutta itsenäisesti tehdä päätöstä koiran hankkimisesta, voiko hän silloin voi siitä myöskään itsenäisesti olla vastuussa? Entä voiko ihminen itse päättää omasta allergisuudestaan?

Syyllistämisellä ja syyllistymisellä, näillä toinen toistensa peilikuvakaveruksilla on yhteinen tavoite. Nämä kaverukset pyrkivät eristämään. Syyllistäjä pyrkii omasta vastuustaan vapaaksi pyristelemällä eristämään itsensä irralleen meidän kaikkien yhteisestä vuorovaikutusverkostamme. Samalla hän pyrkii eristämään myös syyllistämänsä pois muiden yhteydestä: sinä olet syyllinen, me muut emme. Syyllistyjä toimii samoin. Hän eristää itse itsensä yhteydestään muihin omimalla muidenkin vastuut itselleen ja vain itselleen. Hän vajoaa itsekeskeisyyteen. Vain hän on syyllinen, muut eivät. Hän on ulkopuolinen.

Kun rangaistuslaitos on tarvinnut kovennettua rangaistusta rangaistuksen kärsijälle, hänet on eristetty muista. Ihminen on laumaeläin. Eristäminen on meille pahin henkisen väkivallan muoto, jolla voimme toisiamme tai itseämme kohdella.

Harjoitatko sinä henkistä väkivaltaa itseäsi tai ympäristöäsi kohtaan?

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s