Se on ihan normaalia!

Sunnuntain Kauppalehdessä oli ajatuksia herättävä artikkeli otsikolla ”Pitkään terveenä pysyvä mieli ei ole normaalia”. Lehti kirjoittaa Uudessa Seelannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa todettiin, että lähes kaikki ihmiset kärsivät jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista 38 ikävuoteen mennessä.

Pelottavaa minusta. Kun jokin asia yleistyy riittävästi, sitä aletaan pitää normaalina. Tuntuu siltä, että tämä pätee erityisesti mielenterveyden puolella. Asian tekee vielä pelottavammaksi se, jos ihmisen henkisestä pahoinvoinnista tulee niin normaali asia, että siihen alkaa itse suhtautua asiana, jolle ei tarvitse tehdä mitään.

Henkinen huonovointisuus on minusta täysin rinnastettavissa fyysiseen huonovointisuuteen. Millaiselta kuulostaisi, jos otsikoitaisiin: ”Kakkostyypin diabetesta aletaan pitää normaalina.” tai ”Korkeaa verenpainetta aletaan pitää normaalina.”?

Sitähän pidetään normaalina, että ihminen aika-ajoin sairastuu flunssaan, jopa parikin kertaa vuodessa, mutta ei sitäkään itsestään välittävä ihminen hoitamatta jätä. Jokainen tietää, että tauti vähintäänkin pitkittyy ja saattaa pahentua, ellei vähintäänkin hiljennä tahtia tai lepää, sydänlihastulehduksen riskistä puhumattakaan, jos flunssaisena rasittaa itseään fyysisesti.

Fyysistä vaivaa on usein helppo hoitaa lääkityksellä tai kirurgialla. Niin usein tapahtuukin ja monesti hoito tepsii. Vaan miten on henkisten vaivojen laita? Poistaako lääke masennuksen tai ahdistuksen? Harvemmin. Saattaa kyllä lievittää oireita lääkityksen ajan.   Niin ikään fyysisen vaivan vuoksi lepäämiseen ei monellakaan kovin suurta kynnystä ole. Jos jalka on kipeä, sen käyttöä säästellään. Entäpä, jos vaiva on mentaalipuolella? Onko kynnys lepäilyyn yhtä alhaalla?

Monen fyysisenkin vaivan korjaisi lääkityksen sijaan roima muutos elintavoissa ja kuntoutuksestakin on apua, jos se tekee muutoksen normaaliarkeen. Näihin ryhtyminen on monella jo korkeamman kynnyksen takana, sillä se vaatisi jo enemmän vastuunottoa omasta itsestään. Ruokailu- ja liikuntatottumusten muuttaminen voi toisille olla haasteellista. Lääkkeen ottaminen on usein se vaivattomampi vaihtoehto. Nappi suuhun ja menoksi! Kynnys omien elintapojen, usein jo varhaislapsuudesta omaksuttujen ajattelutapojen ja asenteiden muutokseen henkisellä puolella tai peräti kuntoutukseen eli esimerkiksi psykoterapiaan hakeutumiseen on vieläkin korkeampi. Sellaisten tunteiden kohtaaminen, joita on kantanut sisällään vuosikymmeniä voi olla monelle liian kova paikka. Fysioterapialähetteen saa pyydettyä lääkäriltä helposti, mutta entä psykoterapialähetteen?  Jo pelkästään ajan varaaminen psykologin vastaanotolle voi olla vaikeaa.

Miten käy, jos henkistä pahoinvointia aletaan pitää normaalina, jos ennestään monelle kynnys omasta mielenterveydestä huolehtimiseen on korkea? Eikö se silloin ikään kuin tee sen sallitummaksi olla tarttumatta omaan henkiseen pahoinvointiin? ”Kyllähän tässä pärjäillään. Jos tämä on ihan normaalia, että olen ahdistunut, niin eihän minun nyt vain tarvitse tehdä tälle mitään, eihän.” Vai kannattaisiko?

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s