Pelottavia päätöksiä

Siitä tulee pian yhdeksän vuotta, kun irtisanouduin palkkatyöstäni telecom-alan konsulttina ja ryhdyin käsityöalan yksinyrittäjäksi. Olin tehnyt diplomi-insinöörin töitä reilut kymmenen vuotta. Jo hyvin pian valmistumisen jälkeen olin alkanut miettiä uudelleenkouluttautumista, mutten ollut tuntenut itseäni riittävän hyvin, jotta olisin tiennyt, mille alalle hakeutua.

Kerran kävin avoimen yliopiston biologian opintojen innoittamana biologian pääsykokeissakin. En kuitenkaan ollut päntännnyt riittävästi pääsykoekirjoja, jotta olisin saanut opiskelupaikan. En toisin sanoen ollut halunnut sitä riittävästi, mutta tulipahan kokeiltua. Yksi kirjoista oli todella mielenkiintoinen ja olen iloinen, että se tuli silloin pääsykokeiden vuoksi luettua. Muuten ei ehkä olisi tullut.

Yhä vieläkin näen toisinaan sellaisen painajaisen, että havahdun yht’äkkiä, että diplomi-insinööriopinnoistani minulla on vielä säätötekniikan perusteet tai jokin fysiikan peruskursseista suorittamatta. Miten niin onkaan päässyt käymään?! Huomaan, että opiskeluajoistani on kulunut jo niin pitkä aika, ettei minulla ole enää harmainta aavistustakaan siitä, miten derivoidaan tai integroidaan – mikä muuten pitää kyllä paikkansa ihan todellisuudessakin. Yritä siinä sitten alkaa päntätä päähäsi säätötekniikkaa tai fysiikkaa, kun alkeellisimmatkin matematiikan perustyökalut ovat täysin hakusessa. Tästä unesta herääminen on aina suuri helpotus, kun valmiiksi suoritetuista opinnoista on olemassa paperi mustaa valkoisella.

Ammatin ja alan vaihtaminen on toisin sanoen ollut suuri helpotus ja parannus elämänlaatuuni. Olisin voinut jäädä kitkuttamaan vanhaan työhöni, todennut itselleni, että ainakin palkkaus on parempi kuin käsityöläisyrittäjän tulot eikä olisi tarvinnut ottaa yrittäjyyden riskejä. Mutta en enää kestänyt sitä, että joka ikinen arkiaamu katson itseäni peiliin vakuutellen itselleni, että koen työni mielekkääksi. En halunnut enää valehdella itselleni. En kestänyt sitä, että ainoa, mitä odotin elämässäni, olivat loma-ajat ja viikonloput, jolloin oli mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoista.

Halusin kokea, että jok’ikinen päivä olisi elämisen arvoinen. Siksi halusin mieluummin ottaa riskin ja kokeilla jotakin muuta. Jos en olisi muuttanut mitään, mikään ei olisi muuttunut. Tiesin, että vanhaan ja tuttuun voin aina palata, jos uusi ei tuokaan elämääni sellaista parannusta, jota siihen kaipasin. Jos palaisin, osaisin todennäköisesti arvostaa aiempaa työtäni ihan uudella tavalla. Kävi kuitenkin niin, että päivääkään ei ole tarvinnut katua tekemääni muutosta, vaikkei käsityöläisen elämä sekään mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut, mutta se on ollut mielekästä elämää.

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, kun olin vasta Otaniemen opintojeni diplomityövaiheessa. Ajan hengen mukaan hoidoksi tarjottiin masennuslääkekuuria, jonka otin vastaan. Viimeisellä käynnilläni psykiatrin luona hän suositteli minulle kognitiivistä psykoterapiaa. Sain häneltä jopa valmiit yhteystiedot, mihin ottaa yhteyttä. Se, että minulle jo 90-luvulla terveydenhuollossa suositeltiin psykoterapiaa, kertoo aika vahvaa kieltä siitä, että tarve todella oli olemassa.

Miten kävi? Selittelin itselleni, että ihan hyvinhän tässä nyt kuitenkin pärjäillään ja enhän minä nyt niin huonosti voi. Edelleen selittelin itselleni, että tuskin minulla, opiskelijabudjetilla eläjällä olisi psykoterapiaan edes varaakaan. Löysin muuten hiljan eräästä mapistani lapun, jossa psykoterapeutin yhteystiedot olivat, joten puhelinnumero oli kyllä tallessa, mutta eipä tullut silloin soitettua. Hain omaan pahoinvointiini uudelleen ammattiapua vasta 4-5 vuotta sitten eli vasta 20 vuotta myöhemmin. Monesti on tullut mietittyä, miltä kaikelta olisinkaan vuosien varrella välttynyt, jos olisin ottanut vastaan tarjottua apua jo silloin parikymmentä vuotta sitten.

Miksi näin? Oliko se todella kustannuskysymys? Osasin kyllä sanoa itselleni, että tulee liian kalliiksi, mutta olinko ottanut edes selvää, mitä se olisi tullut maksamaan? En ollut. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Kumma kyllä nyt, pienituloisena käsityöläisenä ja väliin myös pitkät pätkät sairauspäivärahoilla eläneenä yrittäjänä minulla on siihen ollut varaa.

Miksi selittelin itselleni, että kyllä tämä taas tästä? Miksi halusin mieluummin valita silloisen nykytilan? Eihän mikään voinut muuttua paremmaksi, kun en tehnyt mitään muutosta!

Minä pelkäsin. Silloinen olotila, vaikka oli täynnä henkistä pahoinvointia, oli minulle tuttu. Tiesin, mitä sen on. Koin tutun olotilan itselleni turvallisemmaksi kuin sen vaihtoehdon, että alkaisin penkoa toisen ihmisen avulla omaa sisintäni. Annoin turvattomuudentunteen ohjata elämääni.

Sain muutama vuosi sitten jälleen käteeni sairauslomatodistuksen lääkäriltä. Olin kertonut hänelle olevani yrittäjä ja epävarma, miten toimeentuloni kanssa käy, jos jään sairauslomalle. Hän kehotti vakavasti harkitsemaan, mutta totesi, että päätös elämästäni on viimekädessä minun. Istuin kotini rappusilla ja katselin omaa pihamaatani. Mietin, että tämän kaiken menetän, jos menetän toimeentuloni. Tulin myös miettineeksi sitä, mitä siitä seuraa, jos en hoida itseäni nyt kuntoon. Todennäköisesti silloin terveyteni pettäisi pian vielä pahemmin ja menettäisin silloin toimeentuloni ja kotini vielä varmemmin. Tein päätöksen, että terveyteni ja hyvinvointini on minulle tästä eteenpäin se tärkein asia. Jos sairausloma vie toimeentuloni ja menetän tämän kotini, niin sitten niin käy, mutta löydän kyllä uuden kodin jostakin muualta ja asiat selviävät, kunhan vain saan itseni terveeksi.

Tuli toinenkin kerta, jolloin olen asettanut vaakakuppiin koko nykyisen elämänmuotoni. Totesin eläväni saman katon alla ihmisen kanssa, joka ei ota minkäänlaista vastuuta omasta elämästään olipa kyse raha-asioista, hänen omasta terveydestään tai mistään muustakaan. Kaikki se, jonka piti olla yhteisen vastuunkannon alla, olikin lopulta jäänyt yksin minun kannettavakseni. Paperillahan asuntolaina, sähköt, vedet, vakuutukset jne. olivatkin minun vastuullani.

Elin jatkuvasssa turvattomuuden tilassa, kun tiesin, että elämänkumpanillani, joka teki fyysistä työtä, ei ollut tapaturmavakuutuksia enkä voinut muutoinkaan luottaa siihen, että hän maksaisi osuutensa yhteisistä kuluista. Useamman kerran oli sattunut, että eräpäivän koittaessa hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa, voitko hoitaa. Painajaiseni oli se, että jonakin päivänä kotiin tullessani näkisin taloni liekeissä. Ei näet ollut epätavallista, että kahvinkeitin oli jäänyt häneltä päälle koko päiväksi. Muutaman kerran olin myös käynyt kääntämässä virrat pois häneltä päälle jääneestä sähköhellan levystä.

Koitti päivä, jolloin tulin kotiin, joka oli ollut useamman tunnin tyhjillään. Hän oli lähtenyt asioilleen minun jälkeeni. Sähköhellan levy oli päällä, oli ollut useamman tunnin. Samana iltana avasin silmäni sille faktalle, että hänen kirjoituspöydällään lojuu pinoissa kymmenittäin ja kymmenittäin avaamattomia laskukirjekuoria siitä huolimatta, että hänen raha-asioittensa hoitamisesta oli vuosien varrella useaan kertaan keskusteltu. Tuloksetta.

Jouduin jälleen keskustelemaan itseni kanssa, annanko nykytilan jatkua vai otanko sen riskin, etten selviä taloudellisesti yksin oman kiinteistöni kanssa ja joudun myymään kotini ja samalla myös yritykseni työtilat. Tein päätökseni: oma terveyteni ja hyvinvointini on tärkeämpi. Jos en selviä kotini ylläpidosta omin varoin, laitan sen myyntiin, mutta enää en suostuisi elämään jatkuvassa turvattomuudentunteessa. Ennen kuin jätin avioerohakemuksen, selvitin, mikä on todellinen tilanne. Käytin useamman viikonlopun siihen, että kävin läpi kaikki kuitit ja tositteet vuosien varrella. Laskin, laskin ja laskin. Totesin, että selviän kyllä, jos pysyn terveenä. Jätin avioerohakemuksen. Päätökseni on ollut oikea. Tähän saakka olen selvinnyt hyvin ja vointini on kohentunut.

Jos omaa itseään ja omaa elämäänsä arvostaa, nousee oma hyvinvointi juuri sellaiseksi asiaksi, jolla haluaa elämäänsä ohjata. Toisinaan se vaatii omien pelkojensa kohtaamista silmästä silmään ja jostakin asiasta luopumista. Muutos ei kuitenkaan synny itsestään, ei ainakaan yleensä siihen suuntaan kuin sitä itse haluaa. Silloin pitää päättää, haluaako elää omien pelkojensa vankina vai onko oma hyvinvointi se, millä omaa elämäänsä haluaa ohjailla. Tuntemattomaan ei tarvitse hypätä varustautumatta. Voi miettiä, mikä voisi olla pahin skenaario, joka voi toteutua ja mitä voi tehdä, jos se pahin toteutuu. Sekin on itsestään välittämistä.

Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti! –  Peppi Pitkätossu

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s