Kannustus on taitolaji

Ison osan elämääni olen kokenut olevani valtavan yksin tässä maailmassa. On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin olisin kovasti kaivannut ulkopuolista tukea ja kannustusta. Totuin kuitenkin jo lapsuudenkodissani siihen, että ”ei sinulla ole edellytyksiä, kun sinulla on sellaiset geenit” ja ”siellä pärjäävät vain parhaat”. Jos jotakin yritti ensimmäistä kertaa, tiesi kyllä, että odotusarvo oli se, ettei siitä mitään tule niin kuin usein ensi yrittämällä ei tulekaan. Jos joku perheen ulkopuolinen antoi kehuja, muistettiin perheessäni korostaa sitä, että ”hän sanoi niin vain siksi, kun haluaa olla mieliksi”.

Olen miettinyt lukuisia elämäni varrelle sattuneita tilanteita. Kaikenlaisia kannustelijoita olen kohdannut. On ollut niitä, jotka ovat olleet valmiita tukemaan, kun minusta on ollut hyötyä heille heidän oman elämänsä showssaan tai niitä, jotka ovat kokeneet juuri siinä tilanteessa itse saavansa osakseen ulkopuolista arvostusta ja hyväksyntää minua kannustaessaan, mutta olenkin muuttunut merkityksettömäksi heti, kun heidän omalla kohdallaan tarve onkin ohi tai tilanne on muuten muuttunut.

Muistan myös ystävän, joka tuntui haluavan kuunnella, keskustella ja antaa tukeaan pahoinvointini ja uupumukseni keskellä, mutta suhtautuminen muuttuikin kertaheitolla, kun kerroin valmistelevani avioeroa. Silloin hän ilmoittikin yllättäen, että ei kai se miehesi nyt niin paha ole ja hänestä olisi kamalaa ajatella, että asuisit yksin. Olin järkyttynyt hänen kommentistaan: aivan kuin hän tietäisi paremmin, mikä minun todellinen tilanteeni on ja mitä minä haluan sietää. Miten väheksyvää! Tuosta ystävästä en sen koommin kuullutkaan eikä ole ollut tarvetta itsekään olla yhteydessä. Ehkä hänelle oli liikaa se, että olin tekemässä päätöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt.

Kun kypsyttelin tähänastisen elämäni vaikeinta ja pisimpään valmistelemaani päätöstä: päätöstä katkaista välini omaan isääni, asettui eräs ystäväni päätöstäni vastaan sillä perusteella, että hänestä olen tekemässä suuren tunneryöpyn vallassa hätiköityä päätöstä. Hänestä välejä ei pidä katkaista kokonaan, vaan pitää yrittää keskustella. Hän myös maalaili uhkakuvia, että se voi johtaa siihen, että sitten muut sukulaiset voivat katkaista välinsä minuun.  Häntä tuntuivat huolettavan hänelle tuntemattomien sukulaisteni tunteet enemmän kuin minun tunteeni. Voiko tuon vahvemmin väheksyntäänsä osoittaa minun tunteitani ja arvostelukykyäni kohtaan? Olin ilmeisesti tekemässä päästöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt. Hän valitsee ehkä mieluummin sen, että sietää omilta sukulaisiltaan jatkuvaa alistamista, mutta se on hänen valintansa. Minulle puolestani on tärkeämpää osoittaa itselleni sen verran arvostusta, etten katso tarpeelliseksi sietää huonoa kohtelua edes omalta isältäni. Kun ei ole mikään pakko.

Olen kohdannut myös niitä, jotka ovat vähätelleet joltakulta toiselta saamaani tukea perustellen sitä sillä, että tuo toinen ehkä on vain lyhyen aikaa elämässäni. Niin? Mitä sitten? Tekeekö lyhytaikainen tuki johonkin tiettyyn tilanteeseen siitä jotenkin vähempiarvoista? Vai oliko ehkä pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta omistamisen halusta tai jälleen jostakin omasta pelosta?

On myös koko joukko tuttavia, jotka ovat valmiita suitsuttamaan ja kehumaan osaamistani ja mielellään esiintyvät hyvinä ystävinä ja käyttäytyvät jopa mielistellen. Nämä ovat myös niitä tyyppejä, jotka tuntuvat tykkäilevän lähes kritiikittömästi ihan kaikesta, mitä satut sosiaalisessa mediassa julkaisemaan. Tilanne kuitenkin muuttuu joka kerta, jos vähänkään osoitan kyvykkyyttä jollakin sellaisella osa-alueella, jossa he itse kokevat, että heilläkin on omaa osaamista. Silloin saa välittömästi vähätteleviä lausuntoja siitä, mitä minä tiedän tästä asiasta. Saan siis olla hyvä omalla alueellani, mutta en saa osoittaa kyvykkyyttä sellaisessa asiassa, jossa he eivät halua kokea alemmuudentunnetta.

Mitä oikein on todellinen, aito kannustaminen?

Pyysin ystävääni mukaan erääseen tilaisuuteen. Se kiinnosti häntä, mutta kun hänelle selvisi, missä se järjestettäisiin, hän ilmoitti, ettei millään muotoa halua lähteä mukaan. Hän epäili, että joutuisi tilaisuudessa tapaamaan ihmisen, johon ehdottomasti halusi pitää etäisyyttä. Sanoin silloin hänelle, että eikö niistä vanhoista tapahtumista ole jo kovin paljon aikaa ja olethan sinä jo nyt paljon vahvempi.

Vain muutaman viikon kuluttua asetelma oli toisin päin. Samainen ystäväni kertoi minulle eräästä toisesta tilaisuudesta, jolloin oli minun vuoroni sanoa, että jättäisin mieluummin tulematta, sillä en halunnut kohdata siellä ihmistä, jonka seurassa voin pahoin. Juuri sillä hetkellä oivalsin, miten olin väheksynyt ystäväni tunteita, kun olin vain jokin aika sitten kehottanut häntä kohtaamaan pelkonsa. En ollut pekkaa pahempi kuin muut elämäni aikana kohtaamani kannustelijat.

Se kannustaminen. Mitä se oikein on?

Halusin painavan huonekalun vintiltä alakertaan. Ystäväni tuli apuun. Arvelin tosin, että huonekalu olisi niin painava, että siihen tarvittaisiin joku vahvempi minun sijaan toiseksi kantajaksi. Hän kokeili mööpelin painoa ja totesi, että hänestä minä kyllä ihan hyvin jaksaisin kantaa hänen mukanaan tuomiensa liinojen avulla, mutta kehotti minua kokeilemaan ja päättämään itse, miltä minusta tuntuisi. Siinä se oli: aito kannustaminen! Hän kertoi oman mielipiteensä ja asetti omat ajatuksensa syrjään. Sen sijaan hän kunnioitti minun tunteitani ja osoitti siten aitoa arvostusta ja luottamusta minua kohtaan. Hän kannusti, mutta jätti vastuun päätöksenteosta minulle.

Huhtikuun alussa luin tarinan 24-vuotiaasta Jasminesta. Hän vammautui kuusi ja puoli vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa. Ollessaan yhä sairaalassa toipumassa onnettomuudesta, hän kuuli äidiltään menettäneensä onnettomuudessa hyvän ystävänsä. Hän koki silloin, ettei hänkään halua enää elää. Tuolloin hänen äitinsä sanoi hänelle, että hän saa itse päättää jatkaako ja kukaan ei pakota häntä. Jasmine kertoo lehtihaastattelussa, miten hänen äitinsä kommentti käänsi hänen päänsä ja hän päätti haluta jatkaa elää. Voi vain ihailla äitiä, joka kykeni tuollaisessa tilanteessa asettamaan sivuun omat toiveensa ja halunsa ja antoi tyttärelleen päätöksenteon vastuun omasta elämästään. Mikä valtava luottamuksen ja rakkauden osoitus!

Kannustus on taitolaji. Mielipiteensä voi kertoa, mutta sen jälkeen omista haluista, tarpeista ja toiveista pitää pystyä päästämään irti ja luottaa siihen, että kannustettava tekee juuri hänelle ja hänen tilanteessaan ne oikeat ratkaisut. Hänen elämästään on kyse ja hänellä itsellään sen vastuunkin pitää olla.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s