Vastaanottamisen vaikeus

Kävin ulkona syömässä kahden ystäväni kanssa. Oli mukava ilta. Nauroimme paljon ja olimme kaikki yhtä vilpittömän onnellisia siitä, ettei kenenkään meistä sinä iltana tarvinnut laittaa ruokaa eikä tiskata – olkoonkin, että olen meistä ainoa, joka on tehnyt valinnan elää ilman tiskikonetta. Saimme tulla valmiiseen pöytään ja joku toinen korjaa likaiset astiat pois. Kyllä siitä on silloin tällöin valmis maksamaan!

Kun maksun aika tuli, toinen ystävistäni ilmoitti määrätietoisesti, että hän haluaa maksaa tämän ja maksoi. Olimme toisen ystäväni kanssa hieman hämmentyneitä, mutta hän oli niin päättäväisen oloinen, että siinä tilanteessa vastalauseiden esittäminen ei vain käynyt päinsä. Kiitimme ystäväämme kauniista eleestä.

Oma oloni oli jälkikäteen hyvin vaivautunut. Minun oli selvästi vaikea ottaa vastaan hänen huomaavaisuuttaan. Kun seuraavana päivänä toinen ystävistäni sattui soittamaan, hän totesi heti ensialkuun onnellisella äänellä, miten kilttiä olikaan ollut yhteiseltä ystävältämme, kun hän oli halunnut tarjota meille tuon eilisen aterian. Se herätti minut pohtimaan, miksi minä en kyennyt samaan, vaan sen sijaan tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Tunsin ainakin huonommuutta. Ääni sisälläni yritti väittää, että hän maksoi ruokailun, koska tiesi, että me kaksi olemme pienempituloisia kuin ruuat tarjonnut ystäväni. Onneksi toinen sisäinen ääneni osasi kovempaan ääneen valistaa minua siitä, että tämän ystävän tapauksessa kyse ei ollut sen enempää säälistä meitä pienituloisia kohtaan kuin mistään näyttämisen halusta tai muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Ei todellakaan.

Olen elämäni aikana kohdannut hyvin erilaista anteliaisuutta. Vuosien varrella vanhempani ovat muun muassa antaneet taloudellista tukea ja milloin mitäkin: käsinkudottuja villasukkia, pakastemarjoja, kotona keittyjä mehuja. Olen tuon kaiken ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kun kaksi vuotta sitten tein päätöksen katkaista välini isääni, olen säännöllisin väliajoin saanut molemmilta vanhemmiltani hyvin syyllistäviä yhteydenottoja. Minua on useaan kertaan muistutettu, miten he ovat minua vielä aikuisiälläkin tukeneet ja syyttävät minua kiittämättömyydestä. He ovat kumpikin tahollaan muistuttaneet minua moneen kertaan muun muassa siitä, miten rankkaa heillä oli lapsuusaikanani, kun heitä painoivat suuren omakotitalon rakentamisen velat ja miten isälläni oli työuupumusta. Näitä tarinoita seuraa aina avoin syyttäminen kiittämättömyydestä heitä kohtaan.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Niin, ne vanhempieni talovelat lapsuusaikanani. Minäkö alaikäisenä lapsena olin se, joka päätti, millainen omakotitalo rakennetaan ja miten suuret lainat sen rakentamiseen otetaan? Minunko vastuullani oli isäni työssäjaksaminen? Alaikäinen lapsi ei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siksi hänelle lainkin mukaan määrätään aina huoltaja. Eikö tuo huoltajuus velvoita siihen, että hankkimastaan lapsesta tulee huolehtia muun muassa tarjoamalla lapselle koti? Eikö ole vanhempien vastuulla, että tuon huoltovelvollisuutensa hoitaa? Jos on hoitanut sen tavalla, jonka on itselleen kokenut liian rankaksi, on hyvin epäoikeudenmukaista lasta siitä syyttää. Jokaisella lapsella on oikeus saada huolenpitoa, sillä lapsi ei ole se, joka on maailmaantulostaan itse päättänyt.

Millä mielellä kaikki tuo onkaan minulle annettu? Ilmeisesti oletusarvona on ollut se, että jos apuaan antaa, avun vastaanottajan velvollisuutena on silloin käyttäytyä avun antajan mielen mukaisesti. Onko todella niin, että jos on ottanut vanhemmiltaan vastaan muun muassa taloudellista tukea, silloin vastavuoroisesti vanhemmalla on oikeus käyttäytyä aikuista lastaan kohtaan haluamallaan tavalla ja vastaanottajan on vain hiljaa siedettävä jatkuva väheksyntä, alistaminen ja suoranainen kiusanteko? Anteliaisuudellako voi ostaa itselleen tällaisen oikeuden? Jos anteliaisuuden vastaanottamisesta pitää syyllistää, kyse tuskin on kovin pyytettömästä anteliaisuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Minä kutsun sitä vallankäytöksi ja vallankäytöstähän kaikessa väkivallassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin on kyse.

Aivan kuten kannustaminen, pyyteetön antaminenkaan ei ole vaihtokauppaa. Tarkemmin ajatellen kannustaminenkin on vain yksi antamisen muoto. Kannustaja antaa tukensa ilman oman kunnian, arvostuksen tai muun edun tavoittelua. ”Antaessaan saa.”, sanotaan. Se pitää paikkansa, mutta jos antaa saadakseen, onkin kyse jostakin ihan muusta kuin vilpittömän hyvän antamisesta.

Aloin ymmärtää itseäni, miksi pyyteettömänkin anteliaisuuden vastaanottaminen on aina ollut minulle niin vaikeaa. En ole tottunut moisiin ystävällisiin eleisiin. Jos itseään ei ole oppinut arvostamaan, on vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan arvostaisi minua sen korkeammalle ja haluaisi minulle pyytettömästi hyvää. Jos on jotakin toiselta saanut, on mielessä aina ollut ensimmäisenä, miten minun pitää nyt tämä hänelle korvata sen sijaan, että vain onnellisena ja kiitollisin mielin ottaisin vastaan. Toisinaan vaatii suurta uskallusta ottaa annettu vastaan.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s