Hengittämisestä Paasikiveen

Kaikki tärkeät ajatukset, mitä hengitysharjoitus minussa hiljan herätti eivät mahtuneet yhteen ainokaiseen blogiartikkeliin, vaan samasta aiheesta on edelleen jatkettava. Tuo yksi hengitysharjoitus avasi minulle niin konkreettisesti sen, mitä hyväksyvä ja tietoinen läsnäolo merkitsee. Erityisesti sisäistin sen, miten suuri viisaus sisältyy juuri hyväksyvään läsnäoloon.

Hyväksyin harjoituksen aikana sen, että hengitykseni on pinnallista siitäkin huolimatta, että olin samalla koko ajan tietoinen, että olisi toivottavaa, jos hengitykseni olisi syvempää. Hyväksyin, että se nyt ei vain sitä ole. Piste. Juuri nyt riittää, että hengitän, sillä silloin olen olemassa ja siitä voin olla kiitollinen! Olin tietoinen tavoitetilasta, mutta hyväksyin nykytilan enkä pakottanut itseäni mihinkään. Otin askeleen sivummalle ja siirryin vain tarkkailemaan hyväksyvästi ja lempeästi sitä, mitä teen.

Traumatisoituminen jättää kehoon syvät jäljet. Keholla ja mielellä on vahva yhteys. Kun kyse on vuosia kestäneestä traumatisoitumiseen johtaneesta tapahtumasarjasta, ei kehoon jääneitä jälkiä aivan viikossa tai kahdessa pysty työstämään, ei välttämättä muutamassa kuukaudessakaan, vaan siihen voi mennä useampi vuosi. Jäljet eivät häviä itsestään, mutta sitkeällä työllä saa ihmeitä aikaan. Tai ei edes ihmeitä, vaan asioita, jotka ovat luonnollisia seurauksia toinen toisistaan. Ensin vain on hyväksyttävä nykytila, jotta voi tietää, mistä lähteä liikkeelle.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. – Thomas Babington Macaulay

Näitä sanoja presidentti Paasikivikin tapasi siteerata. Nykytilan hyväksyminen, miellyttipä se sitten tai ei, on todellakin kaikkein oleellisinta. Se ei suinkaan tarkoita tavoitteiden unohtamista, vaan sitä, että tavoitetilaan päästäkseen on tunnettava ensin nykytila ja hyväksyttävä, että tällä hetkellä asiat ovat juuri niin kuin ovat. On oma valinta, onko oma nykytila todellisuutta myös tulevaisuudessa.

Koska olen kasvanut henkisen väkivallan ilmapiirissä, olen oppinut olemaan jatkuvasti varuillani. Turvattomuudentunteesta tuli krooninen tila. Vaikka ihminen on ollut kuussa jo lähes puoli vuosisataa sitten ja on vuosikymmeniä osannut halkoa atomien ytimiä, primitiiviset, savanneille syntyneen pakoeläimen vaistomme ovat yhä muuttumattomia. Tämäkin on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Uhantunne saa kehon jännittymään ja kyyristymään lievään suoja-asentoon. Hengitys salpautuu, jotta kuulisi jokaisen mahdollisen signaalin, joka saattaa merkitä uhkaa. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten edellisessä blogissani havainnoistani hengittämisen ja uhantunteen välillä. Omat asiani ovat edenneet monella tapaa sen jälkeen, mutta yhä edelleen syvähengittäminen on minulle vaikeaa. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Se on tilanne, joka on tässä ja nyt. Huomenna on ehkä jo toisin. Se riippuu minusta itsestäni ja tekemistäni valinnoista.

Rumat tosiasiat haastavat kaunistelemaan niitä. – Henry S. Haskins

Omien silmien avaaminen tosiasioille ei todellakaan ole ollut helppoa ja yksinkertaista. Kun on kasvanut hyvätuloisessa ja näennäisesti ehjässä perheessä, jossa ulospäin kaikki on näyttänyt kauniilta ja hyvinvoivalta, on ollut todella tiukka paikka myöntää itselleen, ettei kaikki olekaan niin kuin on aina kuvitellut. Yhtään ei ole helpottanut sekään, ettei omien pahanolon tunteiden ilmaiseminen ole milloinkaan ollut sallittua, sillä sen on katsottu olevan vanhempieni vaivannäköön kohdistuvaa väheksyntää. Omia tunteitaan on oppinut väheksymään ja olemaan kuuntelematta. Mutta tunteet eivät valehtele. Järjellä me kyllä osaamme valehdella, selitellä ja kaunistella tosiasioita. Siihen on helppo paeta, jos todellisuus alkaa tuntua liian rumalta ja pelottavalta.

Oman todellisuuden ja nykytilan hyväksyminen johtaa helposti vajavaisuuden tunteeseen. ”Olin luullut, että olisi ollut toisin.” ”Olin luullut, että osaisin enemmän.” On kuitenkin huomattavasti helpompaa lähteä muuttamaan nykytilaa, kun tietää todellisen lähtötilanteen. Sitä voisi verrata vesipelkoisen ja täysin uimataidottoman haluun oppia uimaan. Hän ei juurikaan kostuisi kokeneiden kilpauimarien tekniikkakurssista, vaan oppisi huomattavasti enemmän kurssilla, jossa ensin vähän kerrallaan totuteltaisiin veteen ja vasta sitten opeteltaisiin uinnin alkeita. Sen jälkeen hän voisi opetella lisää uimatekniikkaa ja lopulta edetä kilpa-altaalle saakka, jos intoa riittää. Toki uimataidoton voi päättää, ettei edes halua kohdata vesipelkoaan ja oppia uimaan, vaan toteaa, että on tyytyväinen oloonsa kuivalla maalla ja näkee siinä itselleen riittävästi hyvää. Jokainen valitsee itse.

Niinpä minäkin tyydyn tällä hetkellä yksinkertaiseen hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon hengitysharjoitukseen ja toistaiseksi unohdan kaikki syvähengittämiset ja täydelliset joogahengitykset. Se, miten nyt hengitän, on hyvä. Pääasia on, että hengitän. Olen turvassa, joten voin rauhassa keskittyä tunnustelemaan, millaiselta ja missä se kulloinkin tuntuu, kun ilma virtaa ulos ja sisään. Syvähengittämisen aika tulee sitten, kun olen valmis päästämään irti varuillaanolontunteestani.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s