Yksi pieni päätös, joka poisti stressin elämästäni – pysyvästi

Stressi putkahtelee jatkuvasti esiin sieltä sun täältä. Puhutaan stressaavasta työstä. On stressaavia elämäntilanteita. Kun joku sattuu käyttäytymään tökerösti, toteamme, että olipa hän stressaantunut. Joidenkin sairauksien yhteydessä sanotaan stressin olevan laukaiseva tekijä. Juuri hiljan näin mainoksen maksuttomasta luennosta aiheesta Tee stressillesi edes jotain! Jostakin luin, että sika saattaa jopa kuolla stressiin. Toimistotyössä ollessani sain liikelahjana stressilelun. Sanotaan, että pieni stressi on hyvästä, mutta pitkään jatkuessaan ankara stressi taas ei. Peruskoulun terveystiedon tai biologian tunneilla jo kerrottiin, millaisia fysiologisia muutoksia stressi saa meissä aikaan.

Stressiä siellä, stressiä täällä, mutta mitä se oikein? Sana on ainakin minulle hyvin abstrakti. Sen tiedän, että se on jotakin, josta tulee hyvin epämiellyttävä, ahdistunut ja ajan oloon uuvuttava olo. Miten ihmeessä jollekin asialle voi tehdä edes jotain, jos ei edes osaa määritellä, mitä se on ja mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse? Se pisti miettimään ja etsimään vastauksia.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee stressin seuraavasti:

stressi5 jatkuva, vars. henkinen rasitus, paine

Sanakirjan määritelmä ei vielä antanut vastausta, mutta auttoi alkuun, sillä se herätti lisäkysymyksiä. Mitä on sellainen, joka aiheuttaa jatkuvaa henkistä rasitusta? Mikä on sellainen tunne, joka pitkään jatkuessaan johtaa henkiseen rasittumiseen?

Purin mielessäni tilanteita, joissa stressistä puhutaan. Työ tuntuu stressaavalta ainakin silloin, kun on enemmän tehtävää, mihin aika riittää tai työssä vastuut ja valtuudet eivät ole samassa linjassa tai työtehtävät ovat haasteellisempia, mihin kokee oman osaamisensa riittävän. Tästä alkaa jo tunnistaa, millaisesta tunteesta on kyse. Se on riittämättömyyden tunnetta: ehdinkö kaiken, onko minun mahdollista selvitä tästä ja osaanko tämän? Se on epäonnistumisen pelkoa: selviänkö tästä, entä jos en osaakaan? Jos taas puhutaan stressaavasta elämäntilanteesta, silloinkin koetaan riittämättömyyttä hoitaa kaikki eteen tulevat asiat ja myös pelkoa epäonnistumisesta, ettei kykenekään suoriutumaan tilanteesta parhaaksi toivomallaan tavalla. Kyse on siis uhan tunteesta, jota voi kutsua myös nimellä pelko. Hyi, olkoon!

Tein päätöksen: lopetan tyystin stressi-sanan käytön. Poistan sen kokonaan elämästäni – pysyvästi. Stressiä ei elämässäni siis enää ole. Se on poissa. Sen sijaan sovittelen jok’ikiseen ajatukseen tai puheeseen, jossa olisin käyttänyt stressi-sanaa, sanan uhantunne tai pelko sen tilalle. Huh!

Stressi on nyt siis poissa, mutta uhan ja pelon tunteet sen sijaan eivät ole väistyneet mihinkään. Ne ovat yhä olemassa, mutta nyt olen tehnyt ne näkyviksi. En enää hautaa niitä kiiltävän, ajan hengen mukaisesti hyväksyttävän ja ehkä jopa tavoiteltavan kuoren alle abstraktin stressi-sanan sisään. Siinä ne nyt ovat: riittämättömuuden tunteesta kumpuava uhkatila sekä epäonnistumisen pelko. Alastomina kaikessa rujoudessaan. Ei ole kaunista katseltavaa, ei! Eikä totta vie ole ollut monessakaan tilanteessa helppoa sovitella omaan mieleensä sanoja riittämättömyyden tunne tai epäonnistumisen pelko stressi-sanan tilalle. Monta on ollut tiukkaa peiliinkatsomisen paikkaa. Koenko minä todella tässä tilanteessa jotakin uhkaa? Useasti on mieli tehnyt valehdella, että eihän tässä nyt toki mitään, mutta ei ole auttanut muu kuin olla rehellinen. Tunteet eivät valehtele.

Mikäs vitsi siinä sitten on ryhtyä kutsumaan jotakin asiaa vain toisella nimellä? Pelkkää kosmetiikkaa? Voihan sen niinkin ajatella. Mutta. Mietin tilannetta, miten helppoa on kuitata oma epämukava olotila sillä, että keskustelussa oman itsensä kanssa huitaisen kuin ohimennen, että minä nyt vaan olen vähän stressaantunut. Kyllä tämä taas tästä. Vertasin sitä siihen, että sanonkin itselleni, että minä nyt koen tässä vähän riittämättömyyden tunnetta. Ei oikein tee mieli tieten tahtoen kokea itseään riittämättömäksi tai pelätä epäonnistumista. Ei totisesti! Tähän ei enää olekaan yhtä helppoa suhtautua samalla välinpitämättömyydellä. Tulee sellainen olo, että tekee vähintäänkin mieli alkaa pohtia, mistä riittämättömyyden tunne juontaa juurensa tai miksi pelkään epäonnistuvani. Sen jälkeen onkin jo paljon lyhyempi matka lähteä etsimään keinoja, joilla riittämättömyyden tunnettani ja epäonnistumisen pelkoani voin lievittää. Siihen tarvitaan yleensä vähän enemmän kuin se liikelahjana saatu stressilelu. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen pelon tunteiden kanssa ei halua pitemmän päälle kaveerata. On huomattavasti helpompi tarttua todelliseen ongelmaan, kun sitä kutsuu sen oikealla ja ymmärrettävällä nimellä.

4 vastausta artikkeliin “Yksi pieni päätös, joka poisti stressin elämästäni – pysyvästi”

  1. Nerokas näkökulma!

    Aloin miettiä, että mahdankohan puhua stressistä, vai jostain muusta? En ole ihan varma. Ehkä ennemminkin jaksamisen vähyydestä silloin kun tehtävää tai ratkaistavaa on liikaa. Tai ihan vaan vatutuksesta 🙂 Mutta tosi on, että aina pitäisi muistaa kaivaa perimmäisiä syitä. Selvittää mitä ne on, jos jonkin takana onkin jotain muuta.

    Liked by 1 henkilö

    1. Eikös ”jaksamisen vähyys silloin kun tehtävää tai ratkaistavaa on liikaa” ole nimenomaan sitä uupumusta, jonka aiheuttaa pelko riittämättömyyden tunteesta? Niin ainakin omalla kohdallani sen koen.

      Tykkää

    1. Kiitos kommentista ja kirjavinkistä. Irtipäästäminen todella auttaa. Auttaa, kun muistuttaa itseään, että voi luottaa siihen, että kun on tehnyt parhaansa, se riittää. Enempää ei voi eikä murehtiminen edistä mitään. Asioilla on tapana järjestyä niin kuin on tarkoitettu.

      Tykkää

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s