Ei tullut taaskaan ryhdyttyä!

Viikonloppu käsillä. Oli odotuksia, että saisin lopultakin pois päiväjärjestyksestä pari jo jonkin aikaa viikkosuunnitelmassani pyörinyttä ja tekemättömänä roikkunutta hommaa. Ei mitään isoja asioita. Kokoluokaltaan lähinnä sellaisia, että loppujen lopuksi rasittavat tekemättömänä enemmän kuin se pieni vaiva, jolla ne hoitaisi valmiiksi.

Tuli lauantaiaamu ja oli todella vetämätön olo. En oikein jaksanut innostua mistään. Takaraivossa tikittivät nuo pari hommaa, jotka olin todellakin ollut aikeissa hoitaa pois. Mutta en saanut itseäni liikkeelle. En sitten millään! Uupumustoipilaana olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja myös antamaan itselleni luvan siihen, että toisinaan asioiden valmistumista edistää kaikkein parhaiten se, että antaa itselleen luvan levätä. Niinpä sanoin itselleni, että nyt tuntuu olevan paras, että tästä lauantaista tehdään todellinen lepopäivä. Tekemättömät hommat eivät mihinkään karkaa eikä kukaan kuole, jos nämä odottavat sunnuntaihin tai vaikkapa vielä seuraavaan viikonloppuun.

Niinpä lauantaista tuli lepopäivän. En puuhaillut mitään erityistä, mutta en oikein löytänyt levollista oloakaan. En ollut niin väsynyt, että olisi tehnyt mieli ottaa päiväuniakaan. Koitti sunnuntai. Sama vetämättömyys jatkui. Viikkosiivoustani en halunnut enää jättää tekemättä. Tiesin, miten ikävää olisi olla siivoamattomassa kodissa ja sillä en halunnut itseäni seuraavaa viikkoa turhaan kiusata. Tuli imuroitua, mutta ne pari tekemätöntä pikkuhommaa jäivät odottamaan seuraavaa viikonloppua. Annoin itselleni luvan lepoon kodin siivottuani, mutta en taaskaan osannut siitä nauttia. Oli ikävystyttävää!

Mikä meni pieleen? Miksi ei ollut hyvä olo?

En ollut ylimääräisen levon tarpeessa. Sen tiedän siitä, että lepääminen ikävystytti. Silloin, kun lepoa todella tarvitsee, siitä nauttii, kun siihen on mahdollisuus, sen itselleen tarjoaa ja siihen antaa luvan. Nyt en nauttinut. Ikävystyin. Oikeampi diagnoosi olisi ollut aito slarvikatarri, mutta koska itsensä syyllistäminenkään ei johda mihinkään hyvään, oli parasta lähteä tonkimaan todellisia syitä. Syyt haluttomuuteen ryhtyä tekemistä odottaviin puuhiin olivat muualla. Ne oli nyt kaivettava esiin ja nostettava päivänvaloon tutkittaviksi. Elämä on liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi ikäviin olotiloihin, eikö?

Mietin niitä paria puuhaa, jotka olivat siirtyneet seuraavan viikonlopun tehtäviksi. Mikä niissä on sellaista, että olen mieluummin lykännyt niiden tekemistä kuin hoitanut ne sukkelasti alta pois? Sieltä löytyi vastaus. Vaikka ne eivät olleet isoja asioita, ne olivat kuitenkin sellaisia hommia, joita en kovin usein ole tehnyt. Koin siis itseni vähän epävarmaksi ryhtyäkseni niihin puuhiin. Muistin jostakin lukemani ajatuksen, miten ihminen voi vetäytyä haasteista epäonnistumisen pelossa. Mieleen on erityisesti jäänyt lause: ”Vaativuus ei voi sietää epäonnistumisen mahdollisuutta.” Nämä sanat tuskin olisivat jääneet mieleen, ellen olisi löytänyt niistä itseäni.

Ja mistäköhän tuo vaativuus on peräisin? Voisiko sillä, ettei mikään tekemäni ole milloinkaan kelvannut isälleni olla jotakin tekemistä asian kanssa? Teinpä asiat niin tai näin, aina oli jotakin huomautettavaa. Jos mitään vikaa ei tikulla kaivamallakaan löytynyt, niin silloin sai syytteen perfektionismista. Niinpä. Vaan isänipä ei enää tekemisiäni ohjaile. Olin siis antanut aivan itse ihan ikioman vaativuuteni ja epäonnistumisen pelkoni ohjailla itseäni sillä seurauksella, että pari pikkuasiaa oli jäänyt tekemättä ja sen lisäksi olin ollut pahantuulinen koko viikonlopun.

Menneen viikonlopun tilanne ei ollut ainutlaatuinen. Sama on toistunut ennenkin hyvin erilaisissa tilanteissa. On ollut vaatimattomia pikkuhommia ja on ollut kyse ryhtymisestä isompaan urakkaan. Toisinaan pelkkä päätöksenteko on ollut hankalaa, vaikka vanha totuus on se, että on aina helpompaa muuttaa kurssia huonon päätöksen jälkeen kuin olla tekemättä mitään päätöstä. Sama epäonnistumisen pelko on luurannut päättämättömyydenkin takana. Nyt, kun syy on löytynyt, on ratkaisun löytäminenkin jo askeleen lähempänä. Kukaties koputtelee jo ovella.

2 vastausta artikkeliin “Ei tullut taaskaan ryhdyttyä!”

  1. Täytyy, pitää… saa, saa olla, ei tarvitse.. Joskus on hyvä heittää edelliset romukoppaan. Ottaa sanat nauttia, pidän, tykkään käyttöön. Välillä viis muista. Ihanaa olla tekemättä mitään. Ei maailma kaadu. Nuhjuisuus on joskus steriiliä parimpi. Ihana laiskuus hauskempaa kuin tarmo. Wabi sabi on joskus puleerausta parempi.

    Tykkää

    1. Kiitos Tuomas hyvästä kommentistasi! Tähän tekee mieli kirjoittaa niin pitkästi, että vastaan ihan kokonaisen uuden artikkelin verran!

      Tykkää

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s