Alitajunnan taksikuskin kyydissä

Tilasin puhelimitse tarvikkeita, joita tarvitsin työhöni. Myyjällä ei sattunut olemaan varastossa koko tarvitsemaani määrää, joten sain ensin ne, mitä heillä oli. Ne riittivät hyvin ensitarpeeseen. Loput tulisivat jälkilähetyksenä. Toinen paketti saapuikin sovitusti, mutta sitten alkoi tapahtua. Jotakin puuttui, jotakin oli liikaa. Minulle tuli lisätarve, joten ylimääräistä ei tarvinnutkaan palautella, vaan tarvitsin jo ennestään puuttuvien lisäksi vielä muutaman lisää. Seuraava paketti saapui. Jälleen oli tapahtuntut pieni kömmähdys: määrät olivat nyt oikein, mutta osa tarvikkeista vääränlaisia. Tavaran myyjä laittoi oikeat tarvikkeet postiin ja lähetyksessä tulisi palautusrahtikirja, jolla saisin palautettua vääränlaiset samalla asiointi kerralla. Kassalla osoittautuikin, että palautusrahtikirja oli vääränlainen, enkä pystynytkään postittamaan palautusta.

Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa, sillä tämän toimituksen kohdalla oli nyt tapahtunut lähes kaikki mahdollinen. Olisin voinut olla jo todella kiukkuinen, mutta mitä olisin sillä voittanut? Olisin pilannut ennen kaikkea oman päiväni. Kiukku kuluttaa enemmän voimia kuin nauru, joka lataa akkuja. Puolensa saa ja pitää pitää, mutta kannattaako rangaista vielä itsekin itseään siitä, että joku muu on töpeksinyt? Mitään vakavaa tai ikävää tässä tapauksessa ei kenellekään ollut aiheutunut eikä minunkaan työni kannalta ollut tullut ylimääräistä viivettä, kun olin onneksi tullut tilanneeksi tarvikkeet riittävän ajoissa. Ainoa vahinko oli pieni ylimääräinen vaivannäkö molemmille osapuolille. Aika viatonta.

Kun soitin yritykseen viimeisen kerran pyytääkseni sähköpostiini uutta, oikeanlaista rahtikirjaa, jotta voisin ohikulkumatkalla käydä lähettämässä paketin seuraavan kerran kaupungissa käydessäni, pyysin, että myyjä tarjoaisi pullakahvit kaikille tämän toimitussotkun osallisille, jotta tapahtuneesta jäisi kaikille hyvä mieli.

Miksi ihmeessä pyysin tällaista? Eihän minun tarvitse tuntea syyllisyyttä tapahtuneesta. Enkä tunnekaan. Vastuu virheistä ei ollut minun, vaan yksin myyjän. Pyysin tätä sen vuoksi, etten joutuisi enää kokemaan samanlaista toista kertaa. En haluaisi, että seuraavan kerran, kun tilaan tältä yritykseltä jotakin, tilauksen vastaanottajan ensimmäinen muistikuva minulle myymisestä olisi se, että voi itku, miten kaikki meni pieleen viimeksi! En haluaisi, että tavaran lähettäjä minulle tavaraa pakatessaan ajattelisi, että nyt ei saa sattua samanlaisia virheitä kuin edellisellä kerralla, jolloin kaikki taatusti menee jälleen pieleen.

Pyysin esimiestä tarjoamaan pullakahvit siksi, että jokaiselle osalliselle jäisi mukava muistijälki siitä, miten pieleen mennyt toimitus lopulta saatiin kuitenkin kunnialla selvitettyä. Emme me ihmiset ole tässä suhteessa koiraa kummempia. Koira yhdistää saadun palkkion aivan vihonviimeiseen tapahtumaan. Siksi sitäkään on turha rangaista aikaisemmin tekemästään vahingosta. Koira ei silloin ymmärrä, miksi sitä rangaistaan. Samalla tavalla me ihmisetkin opimme paremmin palkitsemalla itse itsemme viimeisimmästä tapahtumasta. En tiedä, ymmärsikö kyseinen esimies pyyntöni perimmäisen tarkoituksen ja toimiko hän näin. Se jäi hänen päätettäväkseen.

Ystäväni totesi sanoi minulle joskus viisaasti, että alitajunta ei tunne ei-sanaa. Samasta asiasta puhui urheiluspsykologi Christoph Treier, kun keväällä olin hänen luennollaan. Meillä on taipumus hokea itsellemme hankalassa tilanteessa: ”Nyt en saa epäonnistua! Nyt en saa epäonnistua!”. Hän vertasi tilannetta siihen, miten taksiautoilija toimii. On täysin turhaa luetella taksinkuljettajalle, ettei ole menossa Närpiöön, eikä Vöyrille, eikä Maalahteenkaan. Sujuvimmin pääsee perille, kun kertoo suoraan, että on menossa Laihialle, jos se on se, minne halajaa. Samasta on kyse klassisessa esimerkissä, jonka mukaan kouluttajan ei milloinkaan kannata kehottaa kuulijoitaan ajattelemaan vaaleanpunaisia elefantteja, sillä sillä siunaamalla jok’ikinen alkaa ajatella juuri niitä vaaleanpunaisia elefantteja. Oman alitajuntansa taksikuskia ei kannata suotta harhauttaa, vaan on parempi pyytää kurvaamaan suoraan haluttuun suuntaan.

Nähtäväksi jää, nyt kun monien vaiheiden jälkeen sain viimeisetkin tarvitsemani helat, muistanko minä nyt vuorostani toistaa itse itselleni mielessäni, että asennan ne suoraan, asennan ne suoraan, asennan ne suoraan…

 

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s