Pienen vasan muistolle

Juhannusaattona näin oudon näytelmän ikkunastani. Olin lounasta syödessäni seurannut syrjäsilmällä metsäkaurista, joka oli lähes päivittäin käynyt syömässä niitylläni. Yht’äkkiä kauris säntäsi hypähtäen eteenpäin ja ehdin sekunnin murto-osan ajatella, että näinkö siellä jokin toisenkin hirvieläimen. Tapahtumapaikka jäi osin piiloon navetan kulman taakse. Jäin seuraamaan, mitä tapahtui. Välittömästi tapahtuneen jälkeen kauris hypähteli kuin hädissään sarat erottaneen ojan puolelta toiselle, ojaan ja ylös, ojaan ja ylös. Yhä uudelleen ja uudelleen. Jotakin oli tapahtunut. Oliko sillä vasa ojassa? Oliko vasa jäänyt ojanpohjan mutaan kiinni? Oliko vasa taittanut jalkansa ojassa?

Vedin kumisaappaat jalkaan ja lähestyin rauhallisesti tapahtumapaikkaa. Kauris ei huomannut minua. Olin vain kahdenkymmenen metrin päässä, sanoin sille rauhallisella äänellä, että tulin auttamaan, jolloin se minut havaitessaan pakeni pellon toiselle laidalle. Ojassa kyyhötti kyljellään maaten pikkuruinen, vain muutaman viikon ikäinen täplikäs vasa. Sen kaula oli oudosti kaartunut taaksepäin selän yli. Nostin varoen henkäyksenkevyen vasan ojanpohjalta aurinkoon pellonpientareelle. Se määki surkeasti ja kauhuissaan pienellä äänellään. Sen jalat sätkivät, joten halvaantunut se ei ollut, mutta sen kaula oli aivan jäykistynyt taaksepäin kaarelle.  En yrittänyt väkisin vääntämään sen päätä toiseen asentoon. Jätin vasan heinikkoon ja läksin pois, etten jättäisi siihen liikaa hajua itsestäni, ettei emä hylkäisi sitä sen vuoksi.

Takaisin sisälle päästyäni näin, miten emä palasi takaisin. Se pyöri vasan ympärillä. Soitin villieläinhoitolaan ja kysyin neuvoja. Hän kehotti odottamaan ja katsomaan, jättääkö emä vasan vai pääseekö vasa jalkeille. Emä oli nyt se, joka parhaiten pystyisi vasaa auttamaan. Sovimme, että seuraan, pysytteleekö se vasan luona ja soitan illalla uudelleen.

Emä pysytteli koko päivän vasan lähettyvillä. Se oli siellä nukkumaan mennessäni ja kun  kolmelta yöllä havahduin hereille, oli emä yhä vasan luona. Kun aamulla heräsin, oli emä poissa. Odottelin vielä puolisen tuntia ja seurasin, josko emä olisi jossakin lähettyvillä ja palaisi. Kun sitä ei näkynyt, lähdin käymään paikalla. Yllätyksekseni löysin vasan jälleen ojasta samasta kohtaa ja yhä samassa asennossa makaamassa. Se oli hengissä, mutta selvästi heikompi, eikä enää jaksanut määkiä. Jälleen nostin sen ojasta heinikkoon lämpimämmälle alustalle. Otin uudelleen yhteyttä villieläinhoitolaan, josta luvattiin tulla paikalle aamupäivän aikana katsomaan tilannetta.

Emä palasi vasan luo aamupäivän aikana. Se lähestyi sitä varoen, pysytteli sen luona puolisen tuntia ja lähti hitain askelin pois. En halunnut aiheuttaa turhaa häiriötä vasan luona ja odottelin siksi villieläinhoitolan ihmisen saapumista ja puolilta päivin läksimme yhdessä potilaan luo. Olin yllättynyt, että vasa yhä oli hengissä. Vasa otettiin nyt mukaan  villieläinhoitolaan tutkittavaksi ja hoitoon. Totesimme, että jos siltä on niska murtunut, niin mitään ei ole tehtävissä, mutta se saisi vielä maitoa ennen kuin eläinlääkäri tutkisi sen. Halvaantunut se ei kuitenkaan ollut, sillä sinnikkäästi se potki pienillä sorkillaan.

Sain muutamaa tuntia myöhemmin soiton hoitolasta. Vasa oli saanut jonkin törmäyksen seurauksena vaikean aivovamman ja se oli lopetettu. Muutoin se olisi ollut hyväkuntoinen vasa, mutta vakavan aivovamman vuoksi mitään ei ollut enää tehtävissä. Soittaja oli sitä mieltä, että sen oli täytynyt törmätä autoon, sillä vamma oli niin laajalla alueella, mutta minun oli vaikea uskoa sitä, sillä lähimmälle tielle oli matkaa. Vaikka törmäyksen panikoima vasa olisikin pystynyt hyvän matkaa juoksemaan, oli vaikea uskoa, että se tällaisen aivovamman saatuaan olisi pystynyt paniikissakaan ensin uimaan syvän ojan yli, juoksemaan parin peltosaran yli sekä sen jälkeen vielä kiipeämään kiviaidan yli ennen päätymistään pienen, lähes umpeen kasvaneen ojan pohjalle. Ja minähän olin nähnyt! Olin hyvin nopealta vilaukselta nähnyt toisen aikuisen hirvieläimen takajalat. Oliko se toinen kilpaileva naaras? Vai hirvas? Ainakin joillakin eläinlajeilla urokset haluavat eliminoida jälkeläisiä, jotka eivät ole niiden omia. En tiedä, miten on metsäkauriiden laita.

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert Einstein

Illalla emä palasi vielä kerran, lähestyi jälleen hitaasti ja varoen paikkaa, jossa sen pienokainen oli maannut. Nuuhki. Seisoin lyhyen tovin. Sen jälkeen se lähti hiljaa pois. Näky oli tavattoman surullinen. Valtava suru. Niin hento, hauras, pieni olento. Niin elämänsä alussa. Voimattomuuden ja kyvyttömyyden tunne, kun olisi halunnut auttaa, mutta mitään enempää en olisi voinut tehdä.

Vain lyhyen hetken emän lähdön jälkeen pellon samalle laidalle ilmestyi kettu. Jos vasa tai sen ruumis olisi ollut edelleen pellolla, kettu olisi saanut sen itselleen ja mahdollisesti poikasilleen ravinnoksi. Edes vasan ruumis ei olisi mennyt hukkaan. Nyt jäin miettimään, oliko ketun tulo syynä siihen, että viimeisen matkan pellolta lähdettyään emo juoksi loikkivin askelin. Olin aiemmin juhannusviikolla nähnyt pellolla emän, jolla oli kaksi vasaa. Ehkä tämä oli sama yksilö. Ehkä se oli havainnut ketun tulon ja kiirehti toisen vasansa luo, jonka se oli jättänyt turvallisempaan paikkaan.

Muokattu 26.6.2017 klo
Kettu katseli pellonreunaan tultuaan ensin pellon toiselle laidalle, jossa vasa oli maannut, mutta jatkoi sitten samaan suuntaan, johon emä oli kiirehtinyt. Entä jos vasan ruumis olisikin ollut jäljellä siellä, missä se oli maannut? Kettu olisi luultavimmin haistanut sen eikä lähtenyt samaan suuntaan, mihin emä oli loikkinut. En tiedä, oliko emän toinen vasa jossakin lähettyvillä enkä tiedä, löysikö kettu. En myöskään tiedä, pystyykö emä potkimalla suojaamaan vasaansa ketulta. Kuolleen vasan ruumis olisi kuitenkin houkutellut ketun aivan toiseen suuntaan ja emä olisi ehtinyt kiiruhtaa mahdollisen toisen vasan kanssa turvaan.

Ajattelin nuoruudenystäväni kirjettä muutaman vuoden takaa hänen yhdeksänvuotiaan tyttärensä hautajaisten jälkeen. Hän kirjoitti, miten hän tyttärensä vierellä hänen viimeisinä aikoina ollessaan alkoi ymmärtää kaikkia niitä epätoivoisia tekoja, joita läheiset tekevät rakkailleen ja itselleen. Nuo sanat ovat syöpyneet mieleeni. On tuskallista katsoa voimattomana vierestä toisen kärsimystä tilanteessa, jossa ei ole mitään, mitä itse voi enää tehdä. Siitä huolimatta toisen ihmisen elämän lopettaminen omalla päätöksellä on nykyisellään kriminalisoitu ja näin on minusta hyvä ja oikein. Eikö meillä jokaisella pitäisi olla oikeus arvokkaaseen loppuun – oikeus itse päättää omasta lähdöstämme, kun aikamme on koittanut?

Mietin jälleen hentoista vasaa. Miksi maailmassa pitää olla niin paljon kärsimystä? Olisiko minun pitänyt tehdä lopettamispäätös jo heti ensimmäisen kerran vasan luona käytyäni sen sijaan, että nostin sen ojasta heinikkoon? En tehnyt sitä päätöstä silloin, sillä oman arvomaailmani mukaan sen elämä ei ole vähemmän arvoinen kuin minun elämäni. Se oli hyvin nuori metsäkauris. Minä olen ihminen. Meillä on kovin erilaiset tehtävät täällä, mutta meidän kummankin elämämme ovat siitä huolimatta samanarvoisia.

Sanotaan, että toisinaan täältä pois lähdössä olevien on tuskistaan huolimatta vaikeaa päästää irti elämänlangastaan nähdessään jäljelle jäävien suuren surun. Sanotaan myös, että kaikella on tarkoituksensa. Entä jos tuskankin tarkoitus kertoa kantajalleen, että on tullut aika – on aika lähteä? Emä pysytteli vasan luona pitkään, ennen kuin lähti sen luota pois. Se tuntuu meistä ihmisistä julmalta hylkäämiseltä. Entä jos emä ymmärsikin, että mitään ei nyt enää ole tehtävissä ja halusi vasan luota lähtemisellään kertoa sille, ettei halua pitkittää sen kärsimystä ja että oli tullut sen aika päästää irti elämänlangasta. Voiko sen suurempaa rakkauden osoitusta olla? Oliko siinä samanlaista rakkautta, kun 24-vuotiaan vakavasti loukkaantuneen Jasminen äidin sanoissa, joihin viittasin kirjoittaessani aidosta kannustamisesta?

Teinkö minä oikein, kun puutuin luonnon tapahtumiin ja kävin nostamassa vasan ojasta heinikkoon? Entä jos sen olisikin ollut vähemmän tuskallista olla ojan pohjalla, joka ehkä viilensi sen päähän saamaa iskua? Entä jos sen elintoiminnot olisivat hidastuneet ja lakanneet nopeammin juuri ojan viileydessä sen sijaan, että nostin sen lepäämään lämpimään heinikkoon? Halusinko sulkea silmäni siltä todellisuudelta, että sillä on päässä tai kaulassa niin vakava vamma, ettei se pääse jaloilleen? Tekikö minulle liian kipeää ajatella, että vasa tuskin selviäisi? Siksikö epäilin ensin vasan juuttuneen mutaan tai vain taittaneen jalkansa? Johtiko kipeän todellisuuden kieltäminen itseltäni siihen, että tulinkin auttamishalussani vain pidentäneeksi sen tuskaa? Silläkin oli hyvä tarkoitus, että villieläinhoitola nouti vasan tutkittavaksi ja hoidettavaksi sen emän jätettyä sen. Entä jos en olisi toista kertaa nostanut vasaa ojasta, vaan se olisi jäänyt sinne? Olisivatko sen kärsimykset loppuneet nopeammin ja olleet pienemmät, jos se olisi saanut rauhassa lähteä pois ojassa maatessaan? Meille ihmisille ojan pohjalle jääminen tuntuu karmealta lopulta, mutta vasalle se oli se ympäristö ja se maailma, joka oli sille tuttu. Entä jos hyvää tarkoittava kuljettaminen autossa, ympäristössä, joka oli sille täysin vieras, vain lisäsikin sen kärsimystä? Muuttuuko auttaminen vallankäytöksi ja kääntyy autettavaa vastaan, jos auttaminen ei lähdekään autettavan omasta pyynnöstä tai autettavan ei itse anneta päättää, mitä apua haluaa ottaa vastaan ja mitä ei?

Paljon kysymyksiä, jotka saivat pohtimaan omaa lähdön hetkeäni, joka joskus koittaa. Meistä kukaan tuskin haluaa ehdoin tahdoin kärsiä turhaan. Meillä on nykyisin käytettävissämme valtava lääkearsenaali kivunpoistoon, mutta onko tuo lääkitys aina tarkoitettu ensisijaisesti kärsijän tuskien lievittämiseen vai lievitetäänkö sillä myös niiden tuskaa, jotka joutuvat kärsimystä sivusta seuraamaan? Miten usein riennämme antamaan apuamme ensisijaisesti siksi, ettemme itse kykene kohtaamaan kärsimystä ja siksi avunantomme vain lisääkin toisen tuskaa? Onko meidät vain kasvatettu siihen, että kärsimys on ainoastaan pahasta, jollain tapaa väärin ja siksi sitä pitää vältellä? Entä jos onkin niin, että kaikella kärsimykselläkin on jokin tarkoitus? Voisiko suurten tuskien tarkoitus olla kehottaa ja valmistaa lähtöön?

Pientä kauriinvasaa muistaen pyydän teitä, rakkaat ystäväni, minun lähtöni hetken aikanaan lähestyessä, että suremisen sijaan ajattelisitte, jotta teidän kokemanne suru ei suotta pitkittäisi minun mahdollista kärsimystäni ja osaisin siksi ajoissa päästää irti oman elämäni langasta, kun se aika joskus tulee. Haluan, että meillä jokaisella on oikeus itsenäisesti päättää oman lähtömme hetkestä. Tällaista rakkautta teiltä toivon ja toivon, että osaan sellaista myös teille antaa.

Kiitollisena pienen vasan minulle antamista opetuksista määrittelin ja kirjasin oman hoitotahtoni.

Määrään, että jos minä vakavan sairauden tai onnettomuuden seurauksena en pysty päättämään omasta hoidostani esimerkiksi tajuttomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi, ei minua hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja tai kipulääkitystä ellei tilani korjaantumiseen ole selkeitä perusteita. Tehohoitoa voidaan minulle antaa vain, jos voidaan kohtuudella arvioida, että sen antaminen johtaa parempaan tulokseen kuin pelkästään lyhytaikaiseen elämän pitkittymiseen. Jos toivorikkaana aloitettu hoito osoittautuu tuloksettomaksi, siitä on välittömästi luovuttava.

 Epilogi 21.8.2017

Pari, kolme viikkoa sitten näin silmäkulmastani liikahduksen pellolla. Käännyin katsomaan tarkemmin ikkunasta ulos, mitä siellä tapahtui. Oli kuin olisin nähnyt jälleen samanlaisen potkahduksen ilmaan siinä suunnassa peltoa, joka jää katseeltani piiloon navetankulman taa. Odotin hetken ja potkiskelija käväisi nopeasti uudelleen näkökentässäni kadoten jälleen. Odottelin. Kului muutama pitkältä tuntunut sekunti ja pellolle hypähteli ilmeisesti puhtaasta elämisen riemusta kuin popcornit kattilassa pomppiva ja takajaloillaan ilmaan potkiskeleva metsäkauriin vasa, jo lähes aikuisen eläimen kokoinen. Pian sen jäljessä asteli arvokkain askelin emä, joka seurasi herkeämättä katseellaan taloani peltosarkaa ylittäessään. Puoliväliin päästyään se pysähtyi ja oli kuin katseemme olisivat kohdanneet: emä keskellä peltoa ja minä tupani ikkunan takana. Katselimme liikahtamatta toisiamme. Kyyneleet alkoivat valua. Emä jatkoi matkaansa yhtä arvokkaasti ja katosi pusikkoon pellon toisella laidalla perässään vasa, joka oli taustalla jatkanut taukoamatta pomppimistaan kuin paraskin rodeohevonen.

En voi varmaksi tietää, oliko tämä sama emä, joka menetti toisen vasansa tällä pellolla kuukautta aiemmin. Luultavimmin oli, sillä emät pysyttelevät rajatulla alueella vasoja kasvattaessaan. Oli kuin emä olisi halunnut käydä minulle kertomassa ja näyttämässä, miten sen toinen vasa on selvinnyt kesä koettelemuksista ja on varttunut jo lähes aikuisen kokoiseksi, elämäniloa pursuavaksi veitikaksi ja ettei se kanna minulle kaunaa, vaikken aiemmin kesällä ymmärtänytkään olla puuttumatta luonnon kulkuun ja aiheutin tarpeetonta ylimääräistä kärsimystä. Kyyneleeni olivat ilonkyyneleitä.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s