Elätkö kuin hirvi?

Työn alla oleva projektini vaatii paljon puukorjauksia. Mikäs siinä. Sitten tehdään. Ensimmäisiä jo aloiteltuani aloin kuunnella vannesahan ääntä. Oliko se jotenkin erilainen kuin ennen? Sitten kuuluikin jo räsähdys, kun sahaterä napsahti poikki. Tuijotin katkennutta terää. Pyörä koneen sisällä pyöri pyörimistään, kunnes vähitellen pysähtyi. Jo ennen lomia minulla oli ollut vahva intuitio, että terä katkeaisi pian. En tiedä, mistä se tuli. Oliko se vain oman mieleni katastrofiajattelua vai oliko koneen ääni aavistuksen muuttunut, johon olin reagoinut? Mene ja tiedä. Nyt se kuitenkin oli tapahtunut ja todellisuutta. Poikki meni. Naps.

Ensimmäinen reaktioni oli, että jaha, nyt se tapahtui. En osannut vihastua, vaikka kädet olivat täynnä töitä ja tämä tietäisi viivettä. Intuitio oli ollut niin vahva, etten osannut yllättyäkään. En panikoinut, että mitä nyt. Jotakin oli parin kuukauden takainen autokokemus selvästikin opettanut. Istahdin verstaan portaalle ja tartuin puhelimeen. Kysyin tutulta puusepältä, jolla on samanlainen kone, mistä hän ostaa teriä. Sain parinkin paikan nimen ja neuvoja, mitä mittoja tarvitsen tilaamiseen. Hän jopa lähetti oman teränsä mitat minulle, jolloin minun ei tarvitsisi ryhtyä käppyrälle vääntyneen terän pituutta mittailemaan. Totesimme, että käyttämäni terän leveys oli eri kuin hänellä, mutta samanlaisella jatkaisin.

Sen verran tunsin pientä epävarmuutta uuden terän hankkimisasiassa, että uuden terän tilaaminen siirtyi seuraavalle päivälle. Väistelin asiaan ryhtymistä, sillä pelkäsin, että tilaisin väärän mittaisen ja mietin, tuleekohan tämä kovinkin kalliiksi. Sekin mietitytti, miten sen terän osaisin koneeseen vaihtaa, kun en sellaista aiemmin ollut tehnyt, eikä käytettynä ostettuun koneeseen ollut ohjekirjaa. Pelkästään koneen kannen auki saaminen vaati minulta tovin verran ihmettelyä. Väitin itselleni, ettei sillä olisi merkitystä, kun kello lähestyi jo kolme iltapäivällä ja tuskinpa enää tänään postittaisivat. Otin japaninsahan naulastaan ja jatkoin työskentyä käsityökaluin.

Seuraavana päivänä ei enää ollut syytä lykätä uuden terän tilaamista. Soitin, kerroin asiani ja ystävällinen mieshenkilö langan toisessa päässä kertoi, että olen soittanut oikeaan paikkaan. Luettelin mittoja, joihin hän totesi perustellen, että minun kannattaisi ottaa aiempaa ohuempi terä, mihin myönnyinkin. Opin puhelun aikana yhtä sun toista uutta vannesahanterien maailmasta. Päätteeksi keskustelukumppanini totesi, että paketti lähtee heiltä saman päivän aikana ja on huomenna minulla. Eikä hintakaan päätä huimannut.

Voi minua! Olinko tästä vitkuttelusta jotakin hyötynyt? No, en! Korkeintaan sen, että huomasin, että kyllä asiat käsityökaluinkin nykyisin jo sujuvat. Fyysisesti se tosin on raskaampaa ja aikaa kuluu enemmän. Jos olisin jämäkästi tarttunut asiaan ja tilannut terän jo edellisenä päivänä, saman tien, olisin säästänyt sekä voimiani ja työaikaani. Eikä kokemus ollut ollenkaan ollut epämiellyttävä. Päinvastoin. Terän vaihtaminenkin osoittautui yksinkertaiseksi operaatioksi ja siihenkin sain ystäviltäni apua.

Kertasin mielessäni, mitä pohdin lomamatkaltani kotia kohti ajaessani. Auton kanssa ei lomalla ollut ollut ongelmia. Harvoinhan niitä oli ollut. Siitä huolimatta olen käyttänyt auton toiminnan murehtimiseen suunnattomasti energiaa. Olen viimeiset vuodet ollut nihkeä lähtemään mihinkään kotoani. Toki uupumukseni on ollut yksi suuri siihen vaikuttanut syy, samoin se, että nyt minulla on koti ja elämä, jossa aidosti viihdyn. Ei ole tarvetta suhata pois aina kuin olisi mahdollisuus. Ympäristöasiat ja rahanmenokin painavat vaa’assani eikä ole ollut halua käryttää polttoainetta ilmaan turhan vuoksi. Mutta on vielä viideskin syy. Olen vältellyt ajamista, koska olen murehtinut, pelännyt, miten auto kestää.

Mitenkähän monta mukavaa tapahtumaa ja kohtaamista olenkaan pelkojeni pakenemisen vuoksi menettänyt? Niin sahanterän tilaamisessa vitkuttelun kuin autolla ajamisen välttelyn vuoksi olen käyttäytynyt kuin hirvi. Olen juossut pelkojani pakoon kuin hirvi möykkäävän ajomiesten rintaman edessä päätyäkseen lopulta passipaikalla odottavan kiväärin tähtäimeen. Ja PAM!

En toki ole henkeäni menettänyt paetessani, mutta menettänyt kuitenkin kaikenlaista muuta hyvää saavuttamatta mitään parempaa sen tilalle. Mitäpä mahtaisikaan tapahtua, jos hirvi kääntyisi kannoillaan ja rohkein, arvokkain askelin astelisi kohti aseettomien ajomiesten rintamaa. Miten mahtaisi ajomiesten linja pitää? Sinne painelisi metsän kuningas joustavin ja keinahtelevin askelin vapauteensa ja eloansa jatkamaan.

Tälläkin kertaa juuri se, mitä eniten tarvitsin löytyi siitä suunnasta, joka tuntui pelottavimmalta. Omien pelkojensa pakenemisen sijaan, on aina olemassa vaihtoehto kulkea niitä kohti. Uteliaana ja pelottomalla mielellä kulkien elämällä on enemmän annettavaa kuin omaa elämää rajoittavien suojamekanismien rakentelu voi milloinkaan tarjota. Itse voi valita, elääkö hirven elämää vai kulkeeko kohti sitä, mikä pelottaa. Harjoitus tekee tässäkin mestarin.

 

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s