Uusi ystäväiseni: ajastin!

Olen aina nauttinut rauhallisista aamuista. Arkisinkin. Menen siksi mieluummin vähän aikaisemmin nukkumaan, jotta herään aamulla varhemmin. Päivä alkaa paremmin, kun ei tarvitse ensimmäiseksi suotta kiiresoheltaa. Rauhallisten aamupuuhien jälkeen haluan kuitenkin päästä työni ääreen varsin ripeäsi. Aamuillani oli kuitenkin tapana venähtää. ”Niin vain kävi.”

Niinvainkävejä ei ole olemassa, joten oli syytä selvittää asiaa tarkemmin. Mihin aikani aamupuuhissa oikein kuluu? Lähdin tutkimusmatkalle. Mietin läpi varsin rutinoituneet aamutoimeni. Jaottelin ne tekemisten mukaan: kylpyhuonepuuhat, pukeutuminen, vähän joogaa, aamiaisen laittaminen, syönti ja niin edelleen.

Otin puhelimen ajastimen käyttöön. Koska halusin säilyttää aamujeni rauhallisuuden, aloin kellottaa aamupuuhiani ilman kiirehtimistä, kuten olisin tehnyt ilman ajanottoa. Halusin olla itselleni rehellinen ja tietää, paljonko mihinkin aikaa kuluu. Päivissä oli huikeita eroja! Variaatio oli yllättävän iso, mutta jonkinlainen keskiarvo löytyi.

Olin tehnyt tätä parisen viikkoa, kun silmiini osui blogikirjoitus: Mitä opin zen-luostarissa. Siinä se oli! Ajatukseni harhailevat! Se on niin totta! Ideoita sinkoilee ristiin rastiin mielessäni tai käyn jonkinlaista sisäistä keskustelua itseni kanssa sen sijaan, että olisin läsnä hammasharjan liikkeessä pitkin purukalustoa tai kattaessani teekuppia, puurolautasta, munakuppia ja suolasirotinta pöydälle. Kovin tuttu on myös se tilanne, että kesken aamiaisen pitää nousta pöydästä noutamaan suolasirotin, kun se jälleen kerran on unohtunut kaappiin.

Ei ideoinnissa tai asioiden pohtimisessa mitään väärää ole. Päinvastoin. Mutta sen sijaan, että teen sitä samaan aikaan kuin hämmennän puurohiutaleita kiehuvan veden joukkoon, ei ole lopputuloksen kannalta paras tapa. Jos pyrkisin pitämään ajatukseni siinä, mitä kulloisella hetkelläni teen, saisinko aamurutiinit keskittyneemmin suoritettua? Ehkä minulle jäisi sen jälkeen tuokio vapaata vain ajattelulle osoitettua aikaa.

Määrittelin mittaustulosteni perusteella keskimääräiset ajat aamutoimilleni. En ollut itselleni liian ankara: motivaatio säilyy paremmin, kun voi kokea onnistumisen hetkiä. Niinpä aamuni pyörähtivät käyntiin ajastimen säestyksellä. Kiirehtimättä ja kaikessa rauhassa. Valitsin ajastimeen lempeän soittoäänen, joka kertoo, kun aika on kulunut loppuun. Ajastimesta tuli ystäväni: se huolehtii siitä, että voin rauhassa keskittyä aamupuuhiini ja kertoo ystävällisesti, kun aika on kulunut umpeen.  Lempeällä äänellä opin tuon tuostakin kysymään itseäni: ”Mari, missä sinun ajatuksesi ovat?”, kun huomaan ajatukseni harhailevan muualla kuin tukan harjaamisessa.

Ihme tapahtui. Tai ei se mikään ihme ollut. Täysin luonnollinen seuraus. Aamutoimiin kuluu päivä päivältä vähemmän samalla kun koen aamuni entistäkin leppoisammiksi. Toki päivissä on edelleenkin eroja. Pidän nykyisin aina käden ulottuvilla muistivihkoa ja kynää – niin aamupuuhissa, työpaikalla kuin missä tahansa vapaa-ajallakin. Kirjaan siihen saman tien muistiin mieleen putkahtaneet hyvät ajatukset ja ideat. Se rauhoittaa mielen; ajatus on tallessa ja sitä ehtii rauhassa kehitellä, kun on sille erikseen varattu hetki. Tai jos mahdollista, sen hetken voi ujuttaa muun tekemisen lomaan tauottamalla muu puuhat siksi aikaa. Usein jo pelkkä ajatuksen ylöskirjaaminen riittää.

Kellottamisen ja ajastimen käytön tavoitteena ei ole ollut itseni hoputtaminen. Jos hoputtaisin itseäni, loisin itselleni täysin suotta riittämättömyyden tunnetta. Jos hoputtaisin, en olisi enää läsnä kasvoja kuivaavan froteepyyhkeen pehmeydessä. Olisin läsnä hoputtamisessani. On eri asia tiedustella itseltään lempeästi, missä ajatuksesi ovat ja sen jälleen palauttaa ne tiskiharjan liikkeeseen puurokattilan pinnalla.

Ystäväiseni Ajastin on vapauttanut minulle aikaa siihen, mikä oikeasti tuottaa minulle iloa. Toisinaan tarjoilen itselleni 5, 10 tai 15 minuutin kirjanlukutuokion teekupin ääressä, kun aamutoimet ovat sujuneet erityisen keskittyneesti ja lukutuokioon on jäänyt aikaa.

On ihastuttavaa huomata, miten oma mieli vähitellen oppii. Kerran jos toisenkin, olen perunoita pestessä huomannut sanovani itselleni, että mietin mieluummin tämän asian sitten, kun nämä perunat ovat kannen alla kypsymässä. Tiedostamaton mieleni osaa jo silloin tällöin automaattisesti palauttaa minut ajatuksistani asettelemaan perunakattilaa hellalle.

Haluan vielä vinkata toimivasta mielen lepuutushetkestä arkeen. Törmäsin Reidar Vaseniuksen Aivobiciin. Kun oma mieli tuntuu erityisen meluisalta ja tuntuu vaikealta keskittyä yhtään mihinkään, pieni Aivobic-hetki palauttaa rauhan. Olo sen jälkeen on kuin olisi ottanut minuutin tai kahden päivätorkut – ollut hetken läsnä vain omassa mielessä.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s