Talvi yllätti autoilijan

Takavetoisen, vanhan farmari-Volvoni perä lähti heittelehtimään. Onneksi vastaantuljoita ei juuri sillä tienpätkällä ollut. En myöskään tullut painaneeksi jarrua, vaan intuitiivisesti vain nostin jalan kaasulta ja pyrin rauhallisin liikkein kääntämään rattia niin, että auto kuitenkin pysyi jotakuinkin omalla kaistallani ja sain sen lopulta hallintaani. Kokemus kuitenkin pelästytti ja kädet vapisivat pitkään.

Oli ollut ensimmäinen todellinen pakkasyö. Autossa oli vielä kesärenkaat. Tie oli kuitenkin aamulla kuiva ja olin lähdössä rautatieasemalta reissuun. Raippaluodon siltaa alas tullessa nopeus oli päässyt huomaamattani kasvamaan ja sillan jälkeen tie olikin kiiltävässä jäässä. Avoimesta merestä noussut kosteus oli jäätänyt tien pinnan.

Viikkoa myöhemmin olin paluumatkalla kaupungista. Lämpötila oli nollan tuntumassa ja sataa tuhnutti räntää. Oli pimeää. Vaikka autossa nyt olikin talvirenkaat, ajaminen pelotti. Toistelin itselleni mielessäni: älä pelkää, älä pelkää, aja rauhallisesti. Älä pelkää. Siitä huolimatta pelotti. Puristin rattia rystyset valkoisina.

Olin tulossa Eva Kelan luennolta, jossa hän oli kertonut omasta vuosien ahdistuksestaan ja siitä paranemisesta. Monet hänen kokemuksensa olivat yhteneväisiä omien kokemuksieni kanssa. Eva kertoi parantumisensa alkaneen, kun hän oli lakannut taistelemasta ahdistustaan vastaan ja vain todennut, että tule sitten.

Olen kokenut vuosia sitten saman, kun suru vyöryi aaltoina ylitseni. Uudelleen ja uudelleen. Kuvittelin surun harmaapukuiseksi herraksi, joka säännöllisesti ilmestyi painostaville, ei-toivotuille vierailuilleen. Aina yllättäen ja pyytämättä. Aloin keskustella herra Surun kanssa. Kun havaitsin hänen jälleen saapuneen, totesin hänelle, että tulit sitten taas, vaikken edes kutsunut. Sanoin hänelle, että ole sitten siinä, kun kerran tulit ja tiedän, että käskemällä et lähde, joten ole sitten siinä niin kauan kuin sinulta tuntuu. Hänen vierailunsa lyhenivät ja kevenivät. Oli kuin hän olisi ajan oloon vaihtanut raskaan, tumman päällysviittansakin keveämpään kesäpukuun. Lopulta hänen vierailunsa olivat enää kuin kevyttä, nopeasti haihtuvaa aamu-usvaa pellon yllä.

Kun heräilin öisin ahdistavaan oloon, olin jo mielestäni kokeillut kaikkea. Pyrin hengittämään tasaisesti, syvään ja rauhallisesti. Pyrin rentouttamaan lihaksia ja etsimään mahdollisimman miellyttävän makuuasennon. Mikään ei tuntunut auttavan. Puristava tunne rinnassa ei helpottanut. Eräänä yönä muistin, mitä olin oppinut tietoisen läsnäolon hengitysharjoituksista. Kokeilin, toimisiko sama ajatus ahdistukseen. Muunsin ajatuksen ”Kaikki, mitä teen on oikein.” muotoon ”Kaikki, mitä tunnen, on oikein.”.

Lopetin vastaanpyristelyn. Aloin kuunnella ahdistustani. Hyväksyin sen, että nyt kyllä ahdistaa, mikä oli totta. Otin tutkijan asenteen.  Kuulostelin tarkkaan, millaiselta puristava tunne tuntuu ja millaiselta muualla kehossa tuntuu. Mietin, miten voisin sanallisesti kuvata tunnetta. Pohdin, millaisin värein maalaisin siitä taulun. Nukahdin uudelleen ennen taulun valmistumista.

Nyt pelkäsin pimeässä ja liukkaalla ajamista. Entä jos hyväksyn tämänkin tunteen: pelkoni? Sanoin itselleni, että on ihan ok, että pelkäät. Se on luonnollista ja se on sallittua, mutta siitä huolimatta sinä selviät kyllä tästäkin. Verenkierto palasi vähitellen rystysiin. Ratti pysyi otteessani vähemmälläkin puristamisella. Kotimatka sujui hyvin ja rauhallisin mielin. Minä selvisin, kuten oli odotettavaa.

Det har jag aldrig provat förut, så det klarar jag säkert. – Pippi Långstrump

Kun välttelen pelkoani (tai suruani tai ahdistustani) tai kun pakenen sitä tai kiistän siltä oikeuden olemassaoloon, olen välittömästi taistelu- ja puolustusvalmiudessa. Uhantunne johdattelee puolustusvalmiuteen. Ilman uhantunnetta ei ole mitään tarvetta puolustautua! Mitä muutakaan uhantunne on kuin pelkoa. Pelkoa pelon päälle! Lopulta annan pelon ottaa minusta vallan ja toimin vain sen ohjaamana.

Kun sen sijaan hyväksyn pelkoni (tai suruni tai ahdistukseni) ja luotan siihen, että se menee kyllä aikanaan ohi ja selviän tästä varmasti, vaikka juuri nyt olo on epämiellyttävä, menettää pelko (tai suru tai ahdistus) voimansa eikä enää saa minusta otetta. Ei ole mitään pelättävää. Minä tiedän, että selviän. Turvallisuudentunne ja luottamus on myrkkyä pelolle, surulle ja ahdistukselle.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s