Myinkö liian halvalla?

Päivä kirpputoripöydän takana. Kerta oli minulle ensimmäinen. On tultu siihen pisteeseen, että vaikka tilaa vintillä ja ulkovarastoissa on yllin kyllin, tuntuu tarpeettomalta makuuttaa nurkissa tavaraa, jota en itse tarvitse ja joka ei minulle tuota iloa. En ole koskaan ollut mikään shoppailija ja valtaosalla tavaroista on muunlainen oma tarinansa. Osan esineistä olen saanut lahjaksi. Osa on löytynyt jostakin elämän varrelta. Osa on peräisin omasta talostani, jonka aikanaan ostin irtaimistoineen.

Luominen on parempi tapa ilmaista itseään kuin omistaminen; elämä näyttäytyy meille luomisen, ei omistamisen välityksellä. – Vida D. Scudder

Tavarapaljouden lisäksi olen havahtunut siihen, että osa esineistä kantaa mukanaan muistojen lastia, jota en enää halua kuljettaa mukanani. Alan luottaa siihen, että hyvät muistot kulkevat matkassani ilman, että niihin liittyvä kannua tai lautasta tarvitaan tapahtuneesta muistuttamaan. Vähemmän mukavat muistot joutavat puolestani mennä menojaan ja saavat antaa suuremman tilan paremmille muistoille. Raivaan ilomielin tilaa myös uusille hyville muistoille tulla.

Lahjaksi saaduista esineistä luopuminen herätti paljon tunteita. Olenko kiittämätön, kun myyn tai annan pois jotakin, mitä olen saanut lahjaksi? Havahduin siihen tosiasiaan, että  varsin iso osa irtaimistoani on lahjaksi saatua. Tämä on kuitenkin minun kotini ja minun elämäni. Jos minulla ei ole oikeutta päättää oman kotini sisustamisesta, niin kenellä se oikeus sitten pitäisi olla! Edustuskodit, joiden tavoitteena on miellyttää muita ja luoda jotakin tiettyä mielikuvaa ovat asia erikseen. Tämän kodin tarkoitus on olla minulle itselleni maailman tärkein ja rakkain paikka. Minun näköiseni koti, oma pesäni.

Olen ilman muuta kiitollinen vuosien varrella saamistani lahjoista. Tärkeintä lahjan vastaanottamisessa on kuitenkin tunne, että minut on haluttu huomioida. Se tunne jää varjoon, jos annettu maljakko ei olekaan oman maun mukainen ja sen säilyttämisestä tai jopa käyttämisestä tuleekin taakka. Silloin on parempi antaa tai myydä maljakko eteenpäin sille, joka sen omistamisesta tulee onnelliseksi ja tallettaa itselleen ainoastaan kaunis muisto huomioiduksi tulemisesta.

Myyntipaikkani vieressä oli kokeneita kirpputorimyyjiä. Sen näki jo heidän varustuksestaan: tyylikkäät pöydät ja kauniisti asetellut esineet, jotka oli huolella valikoitu mukaan joulun lähestyminen huomioiden. Heidän harjaantunut silmänsä tuntui poimivan minun laatikoistani esille purkamien tavaroiden joukosta ne jälleenmyyntiarvoltaan arvokkaimmat.

Naapurini olivat harjaantuneita tinkijöitä. Kuulin tarinaa jos toisenlaista, miksi juuri tämä esine viehättää ja herättää heissä muistoja. Kun taas en näyttänyt olevan aikeissa suostua hintatarjoukseen, löytyi myynnissä olevasta tavarastani heti jotakin vikaa. Löytyneestä viasta huolimatta heidän ostohalunsa oli ja pysyi samana. Myin lopulta esineet samaan hintaan, johon olisin ollut valmis ne myymään ostajalle, joka oli hankkimassa niitä omaan käyttöönsä. Olin joka tapauksessa ensisijaisesti halukas pääsemään tavarasta eroon. Siitä huolimatta heille myyminen jätti ikävän jälkimaun.

Ikävä tunne tarkoittaa, että on pysähdyttävä miettimään ja kaivauduttava hetkeksi pintaa syvemmälle, jotta pääsen tunteen aiheuttajan alkulähteelle. Oliko kyse omasta ahneudestani: olisin voinut saada enemmän? Jäikö kaivertamaan tietoisuus, että he tulevat myymään tavaran edelleen korkeammalla hinnalla? Oliko syynä oma vaille jäämisen tunteeni: sain vähemmän? Vai sainko, sillä hehän maksoivat esineestä jo jotakin. Saadakseen enemmän kuin minä, heidän tulee myydä esineet yli kaksinkertaiseen hintaan siihen verrattuna, jolla minä myin. Ehkä onnistuvat, ehkä eivät.

Jäi mietityttämään, millaisten mielialojen ja tuntemusten keskellä elää ihminen, joka edullisemman hinnan saadakseen on valmis valehtelemaan ja sepittämään tarinoita tai keksimään vikoja toisen myymästä tavarasta saadakseen itse halvemmalla. Korvaako mahdollisesta tulevasta jälleenmyyntivoitosta saatu ilo nuo muut sisäiset tunteet? Tinkiminen kuuluu toki kaupankäyntiin, mutta mikä on kulloinkin se todellinen loppusaldo?

Katse osui ruuhkassa arviolta yhdeksänvuotiaaseen tyttöön, joka oli napannut käteensä pienen lapsuudestani tallella säilyneen pelin. Hän keskittyi intensiivisesti siirtelemään punaisia ja valkoisia numeroita oikeaan järjestykseen mustassa muovikehyksisessä pelissä. Hänen äitinsä seisoi vieressä ja kaivoi lompakkoaan esille odottaessaan, että saan kaupat valmiiksi toisen ostajan kanssa. Tyttö havahtui vasta, kun koskin häntä olkapäähän ja sanoin, että kuule, sinä saat sen.

Ehdin hät’hätää saada onnellisen ja kiitollisen katseen tytöltä, ennen kuin hän keskittyi uudelleen siirtelemään pelin numeroita paikoilleen. Äitinsä kuiskaili vieressä, että miten sanotaan. Tyttö vilkaisi nopeasti minuun ja sanoi kiitos – palauttaakseen saman tien ajatuksensa valkoisiin ja punaisiin neliöihin. Pieni esine löysi oikean uuden omistajan! Taloudellista hyötyä ei näistä kaupoista tullut, mutta hyvää mieltä enemmän kuin kukkaron pohjalle kilahtaneella eurolla tai viisikymmensenttisellä on arvoa. Oli hienoa, että tytön äiti muistutti kiittämisen tärkeydestä, mutta tällä kertaa se nopea, kiitollinen vilkaisukin olisi riittänyt. Paras kiitos ja hyvä mieli tuli jo siitä, kun näki, miten paljon kirpputoripöydältä löytynyt ja minulle tarpeeton pikkuesine tuotti tytölle iloa.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s