Blog

Ryhtymisen vaikeus, osa 2: Yritykselle nettisivut?

Kirjoitin jo aiemmin ryhtymisen vaikeudesta, johon monessa tilanteessa ja useasti törmään. On asioita, joiden hoitaminen vain lykkääntyy ja lykkääntyy. Lopulta ne hoitaa viimeisenä mahdollisena hetkenä, ehkä vähän hutiloidenkin, kun on jo kiire. Miksi aina pitää kiusata itseään?

Olin pyöritellyt pitkään ajatustä, että pitäisi laatia omalle yritykselle nettisivut. Homma on toiminut jo lähes kymmenen vuotta hyvin ilmankin, mutta siitä huolimatta on ollut sellainen olo, ettei nettisivujen olemassaolosta haittaakaan ole. Tilanne voi kuitenkin aina muuttua. Kynnyskysymykseksi muodostui aika: milloin ihmeessä voisin irrottaa sivujen vääntämiseen tarvittavan ajan. Juu, kyllä. Kaiken voi ulkoistaa, mutta silloinkin se olisin minä, jonka tehtävä on miettiä, mitä nettisivuilta haluan. Vähintäänkin sisällön tuottaminen jäisi minun tehtäväkseni, jotta saisin sivuista oman yritykseni näköiset. Loppujen lopuksi maailma on täynnä helppokäyttöisiä nettisivuportaaleja, joiden avulla pystyisin kyllä itse luomaan yksinkertaiset ja minun tarpeitani vastaavat nettisivut, jos vaan vähän käyttäisin aikaa niihin perehtymiseen. Jos…

Päivät kuluvat verstastyössä, josta voin laskuttaa asiakasta. Nettisivujen tekemisestä omalle yritykselleni en voi laskuttaa. Vapaa-ajan haluan puolestani käyttää pääsääntöisesti johonkin ihan muuhun kuin yrityksen asioiden miettimiseen. Yrittäjäkin tarvitsee lepoa ja palautumista. Sitähän varten vapaa-aika on olemassa! Nettisivuasia tuntui vaivalloiselta ja suurelta peikolta. Sysäsin ajatusta tuonnemmaksi, kun ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ryhtyä siihen.

Viime kesänä jätin osasta pihaa nurmikon leikkaamatta. Ei kiinnostanut käyttää noin kuutta tuntia viikossa ruohonleikkurin tuuppaamiseen. Elämä on valintoja. Syksy lähestyi ja katselin takapihalla nuoria, muutamaa vuotta aiemmin istuttamiani hedelmäpuita korkean heinikon keskellä. Tiesin, että pitkä heinikko houkuttelisi vesimyyriä ja seuraavana kesänä niittäminen olisi entistä rankempaa, jos pohjalla olisi edellisen vuoden kuollutta heinää. Kuitenkin pelkkä ajatus alueen niittämiseen ryhtymisestä tuntui raskaalta etenkin, kun viikatteen heiluttamiseen minulla ei suuremmin ollut aiempaa kokemusta ja oikea tekniikka oli vielä hakusessa. Paikat kipeytyisivät taatusti. Terääkin pitäisi opetella terottamaan. Taas oli paljon hyviä itselle keksittyjä tekosyitä jättää vaikealta ja raskaalta tuntuva homma hoitamatta tai ainakin lykätä se seuraavaan vuoteen.

Muistin vanhoja polkupyöriä harrastavan tuttavan joka ajelee kauniisti kunnostetuilla ja huolletuilla vanhoilla polkupyörillä. Kun ihmettelin, mistä hän löytää ajan polkupyörien laittamiseen, hän kertoi kunnostavansa polkupyörää koko talven ajan 20 minuuttia päivässä -periaatteella. Kun niin tekee koko talven ajan, on keväällä käytössä uusi, vanha menopeli. 20 minuuttia on niin lyhyt aika, että sellaisen tovin irrottamiseen löytyy taatusti päivittäin aikaa, jos halua on. Jos yrittää itselleen jotakin muuta väittää, on väistämättä kyse itsepetoksesta, eikö?

Päätin kokeilla pienesti tekemistä pihan niitto-operaatioon: vartti päivässä työpäivän jälkeen, kun valmiiksi on työvaatteet päällä. Ei voi olla liian paljon vaadittu! Olin tiukkana, enkä antanut itselleni periksi. Kävin päivittäin huitomassa viikatteella takapihalla. Puhelimen ajastin sanoi pling-plong, kun päivän viikatevartti oli valmis. Työ eteni hitaasti, kun korkea heinä oli loppukesästä jo pääosin lakoontunutta ja oli alkanut lahota. Viikatteen käsittelyä piti opetella ja terää terottaa. Vartinkin niittäminen tuntui tottumattoman kehossa, mutta niin lyhyt urakoiminen ei ehtinyt kipeyttää paikkoja. Mutta työ eteni! Joka päivä sain ihastella yhtä pientä avointa aukkoa lisää. Se motivoi. Lokakuu alkoi jo kolkutella ovelle, kun niittourakkani lopulta valmistui. Mutta se todellakin valmistui! Olin tyytyväinen saavutukseeni.

Mietin puolta vuotta myöhemmin, loppukeväästä, voisinko toteuttaa yritykseni nettisivut samalla periaatteella. Entä, jos irrottaisin lounastunnistani keskellä päivää 15 minuuttia nettisivujen toteuttamiseen? Voisiko se toimia? Heti oli oma ääni nakuttamassa takaraivossa, ettei niin suurta ja hankalaa, perehtymistä ja keskittymistä vaativaa puuhaa vartin pätkissä hoideta. Sanoin tuolle äänelle, että uskon vasta, kun olen kokeillut ensin.

Oma nettisivuprojektini pyörähti käyntiin. Asetin riman matalalle. Riittäisi, että ensi alkuun teen sivut, jotka ylipäätään ovat olemassa ja sisältävät kaikkein välttämättömimmät tiedot. Ulkonäön ja muun toiminnallisuuden viilaamiseen ja kehittämiseen voin sitten käyttää koko loppuyrittäjyyteni ajan. Nettisivut eivät ole projekti, jossa tehdään tehdään kerralla valmista. Lounaan syötyäni asetin puhelimen ajastimen kilahtamaan 15 minuutin kuluttua. Siinä sivussa teekupillinen jäähtyy sopivasti niin, että sitä pystyi siemailemaan suutaan polttamatta.

Kun työn alkuun oli päässyt, työsuunnitelma laatiutui itsestään. Tein yhden pienen asian kerrallaan. Sen valmistuttua oli yleensä selvää, mikä olisi seuraava askel, jonka tekisin. Siitä oli seuraavana päivänä hyvä jatkaa. Oli hämmästyttävää huomata, miten alitajunta työsti asioita eteenpäin kuluvan vuorokauden aikana. Jos oli työ oli edellisenä päivänä jäänyt sellaiseen pisteeseen, ettei ollut aivan varma, miten jonkun asian tekisi, heräsi yleensä seuraavana aamuna aamiaiselle vastaus valmiina. Pariin kertaan totesin, että nyt on edessä vähän isomman asian tekeminen, johon on parempi varata varttia hieman pidempi aika. Niiden toteuttamista varten irrotin kahtena yksittäisenä aamuna erikseen työaikaa tunnin verran.

Kului kaksi viikkoa ja hämmästytin itsenikin toteamalla, että nyt tässä olisi oikeastaan valmista tavaraa julkaistavaksi ja olin työn jälkeenkin varsin tyytyväinen. Työpöydällä on toki lista paranneltavista ja muutettavista asioista, mutta ne ovat asioita, joita ehtisi toteuttaa jo sivujen avaamisen jälkeenkin. Laskin yhteen työhön käyttämäni ajan: noin neljä tuntia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että tehtävä, jonka hoitamista olen siirtänyt eteenpäin vuodesta toiseen, koska se on niin suuri ja hankala, hoitui lopulta yhteensä vaivaisessa neljässä tunnissa.

Mikä tämän vartin ihmeen takana sitten on?

  1. Ryhtymisen kynnys häviää, kun on päättänyt tarttua puuhaan jonakin tiettynä ajankohtana. Ei joudu pohtimaan, milloin ja miten ja jaksaisiko ryhtyä vai ei. Se on jo päätetty, että ryhdyt.
  2. Kun asettuu tekemään työtä viidentoista minuutin ajaksi, pitää suuri kokonaisuus paloitella pieniksi. Pienen homman hoitaminen on vaivattomampaa kuin suuren. Elefantti syödään väin pieninä suupaloina.
  3. Kun tietää, että aikaa jonkin tehtävän hoitamiseen on aikaa vartin verran, sen ajan tekee keskittyneesti. Ajatus ei harhaile. Siinä sivussa ei tule käytyä somessa tai tarkisteltua sähköposteja. Ne sovellukset ovat tuon vartin ajan kiinni – ovat minulla kiinni kyllä muutenkin, ellen satu istumaan tietokoneen ääressä juuri niiden lukemista varten. Puhelimeenkin voi siksi ajaksi napauttaa älä häiritse -toiminnon päälle ja huolehtia näin, ettei kukaan pääse keskeyttämään.
  4. Alitajunnan tekemän taustatyön jo mainitsinkin.

Valtaosan kaikista vähän isommista ja ikävämmältä tuntuvista puuhista pystyy hyvin hoitamaan pilkkomalla ne pieniin vartin pyrähdyksiin. Lopputulosta syntyy! Keskeneräisyyttäkin on helpompi sietää, kun tietää, että työ etenee jälleen seuraavana päivänä vartin verran, joten sillä välin voi huoletta jättää murehtimisen tekemättömästä työstä, kun tämän päivän osuus on jo hoidettu. Työn voi hoitaa hutiloimatta: vartissa tekee keskittyneesti sen, minkä kerkiää ja se on hyvä. Vaativamammatkin hommat hoituvat uuvuttamatta itseään: vartin verran jaksaa aina. Oman työn valmiiksi saattamisesta voi tuntea moninverroin enemmän iloa. Sen ilon saa kokea joka päivä tuon vaivaisen vartin rupeaman jälkeen.

Ajastimesta on tullut puhelimeni tärkein sovellus. Vaikka voisi toisin luulla, siitä on huomaamattani tullut kelpo väline stressinhallinnassa riittämättömyyden tunteen nujertamisessa. Juu, niinhän se oli: stressiä ei enää ole. Puhutaan mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä.

Kun auto jättää tielle

Olin päiväseltään reissussa parin sadan kilometrin päässä kotoa. Paluumatkalle lähdin pikkuteitä, kun ei ollut kiire ja arvelin, että kotimatkasta tulisi mielenkiintoisempi. Näin todella kävi, sillä vain puolisen tuntia ajettuani auto alkoi nykiä ja lisää kaasua painaessani moottori ei oikein tuntunut vastaavan kaasunpainallukseen.

Eipä hätää. Auto tokeni kuitenkin siitä ja matka jatkui ongelmitta, kunnes saavuin Karvialle, jonka raitilla hidastetöyssyä lähestyessäni sama nykiminen uusi. Nyt ei enää auttanut muu kuin kurvata suoraan paikallisen Salen pihaan, jonka parkkiruutuun onnistuin autoni juuri ja juuri ohjaamaan sen sijaan, että se olisi jäänyt keskelle kylänraittia.

Autoista ja moottoreista mitään ymmärtämättömän painajainen oli nyt toteutunut: auto lakkaa toimimasta ja jättää tielle vieraalla pikkupaikkakunnalla. Apua! Mitä teen? Astuin ulos autosta, vedin syvään henkeä ja totesin, että nyt tarvitaan ensimmäiseksi henkisen tuen puhelu hyvälle ystävälleni, ettei paniikki iske päälle. Ystäväni oli välittömästi tilanteen tasalla ja totesi minulle viileän rauhallisesti: ”Kuule, nyt on heinäkuu, paras loma-aika, on perjantai ja kello on kaksi iltapäivällä. Nyt menet heti sisälle Saleen, kerrot siellä tilanteesi ja kysyt, missä on lähin osaava korjaamo. Pikkupaikkakunnilla tapaa olla osaavia ja ammattitaitoisia autonkorjaajia.”

Marssin sisään Saleen. Sain tietää, että lähin korjaaja on 100 metrin päässä ja toinen noin 600 metrin päässä. Ei siis huolta. Apu on lähellä. Kävelin lähimmän korjaajan luo, joka suositteli ottamaan yhteyttä siihen kauempana olevaan korjaamoon, Kumetiin, jolla olisi käytössään testerit, joita hänellä ei ollut. Puhelinnumero löytyi netistä. Ystävällinen miesääni ymmärsi tilanteeni ja sanoi, että kohta tulisi kaveri paikalle katsomaan autoani.

Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun apua oli paikalla. Yhdessä totesimme, auto starttaa ongelmitta, muttei pysy käynnissä. Menopelini hinattiin vajaan kilometrin päähän korjaamolle. Ystävällinen nuorimies tutki autoani. Mitään selkeää vikaa ei löytynyt. Mitä ilmeisimmin ongelma oli bensapumpussa, mutta sekin lähti pyörimään, kun sille oli ensin vähän annettu huomiota ja sitä oli vähän nakuteltu. Tankki oli puolillaan ja sain kehotuksen käydä ennen paluumatkaa tankkaamassa tankin täyteen, jotta pumppu olisi kotimatkan ajan pienimmällä mahdollisella rasituksella. Korjaaja jätti bensapumpulle vievän luukun mutterit kiristämättä ja neuvoi, miten voisin pumppua vähän nakuttelemalla saada sen uudelleen heräämään, jos se kotimatkan aikana alkaisi uudelleen kiukutella.

Selvisin ongelmitta vajaan kilometrin päähän Karvian St1-asemalle. Tankkasin auton. Kun käynnistin sen uudelleen, se ei halunnutkaan pysyä käynnissä. Tuttu tilanne. Ruuvasin luukun auki ja nakuttelin pumppua tovin. Käynnistin auton uudelleen ja ajoin – jälleen ongelmitta – takaisin korjaamolle. Kerroin, että nyt on tilanne se, että tällä autolla en nyt tule pääsemään kotiin asti. Yhdessä totesimme, että auto jäisi viikonlopun yli tänne odottamaan uutta bensapumppua ja tulisin sen sieltä seuraavalla viikolla hakemaan, kun se on kunnossa.

Vaan miten pääsisin kotiin? Korjaamosta tienvarteen tallustaessani pihaan sattui kurvaamaan mies, joka oli tullut noutamaan ystäväänsä, jonka auto niin ikään oli jäänyt korjattavaksi. Kuljettaja huikkasi minulle, että tarvitsetko kyytiä, johon totesin, että kyllä tarvitsen, kun Vaasan taakse pitäisi päästä ja kysyin, kulkeeko tältä paikkakunnalta busseja. Ei kuulemma kulje. Lähimmät tulevat Parkanoon 30 kilometrin päähän. Kiitin tiedosta.

Laitoin asiat tärkeysjärjestykseen. Kello oli nyt viisi iltapäivällä ja vatsaa kurnii. Nälkäisenä ei luovuus kuki. Ensimmäiseksi pitää saada ruokaa, sillä olin alunperin ollut aikeissa etsiä lounaspaikkaa tältä kylältä. Sitten pohtisin, miten päästä kotiin paikkakunnalta, johon ei tule julkista liikennettä takaisin kotikylille, jonne niin ikään ei ole julkista yhteyttä.

Kylän pizzeriaa kohti lampsiessani soitin uudelleen ystävälleni kertoakseni tilannekatsauksen. Hän muisti, että onhan Parkanossa rautatiekin. Hän sattui istumaan tietokoneen ääressä ja selvitti käden käänteessä, että seuraava juna kohti Vaasaa lähtisi 30 kilometrin päästä vajaan parin tunnin kuluttua. Kaikki hyvin ja ehtisin myös syödä ensin.

Vatsa kylläisenä marssin seuraavaksi takaisin jo tutuksi käyneelle huoltoasemalle. Kerroin tilanteeni kassalla ja kysyin, tunteeko hän sattumalta jonkun, joka voisi korvausta vastaan kyyditä minut Parkanon rautatieasemalle. Silmät kauhusta pyöristyneinä kuunnellut nuori nainen näytti siltä, ettei olisi mistään hinnasta halunnut vaihtaa osia minun kanssani ja huitoi kohti lähintä kahvilan pöytää sanoen, että jos kysyisisit ensin vaikka heiltä. Takanani seisseet miehet olivat kuulleet kertomukseni aivan kuten tällaisissa kahviloissa on tapana kuulla, kun vieraat kasvot ilmestyvät paikalle. Miehet nousivat lähteäkseen ja heistä toinen sanoi, että hyppää kyytiin. Hän oli juuri lähdössä kotiaan kohti eikä ylimääräistä lenkkiä tulisi hänelle 12 kilometriä enempää.

Olin rautatieasemalla hyvissä ajoin. Sain mukavan kuskinkin ja meillä oli miellyttävä keskustelu matkan aikana. Lämpimät kiitokseni tälle ystävälliselle ihmiselle Virroille! Hän ei olisi edes halunnut ottaa vastaan korvausta matkasta, mutta halusin kokea antamisen iloa minäkin ja toivon, että hän käytti setelini johonkin sellaiseen, joka tuotti hänelle lisää hyvää mieltä. Juna kuljetti Vaasaan ja ystäväni kotikyliltä tuli minut rautatieasemalta noutamaan. Pääsin varsin pienin ponnistuksin hyväntuulisena kotiin.

Vasta jälkikäteen muistelin Seth Godinilta oppimaani ohjetta, mitä voi tehdä selvitäkseen parhaalla mahdollisella tavalla, kun jotakin ikävää tapahtuu yllättäen. Hän ohjeistaa, että on paljon, mitä silloin voi tehdä.

1) Voit hengittää.
2) Voit olla läsnä.
3) Voit olla tietoinen.
4) Voit todeta: ”Tämäpä mielenkiintoista.”           – Seth Godin

Kun tilanne oli päällä Karvialla, ihan kaikkea tätä en muistanut. Olen kiitollinen ihanalle ystävälleni, joka henkisen tuen puhelua hänen kanssa puhuessani palautti minut todellisuuteen ja antoi selkeät toimintaohjeet.

Alkoi odotus ja erilaisten vaihtoehtojen suunnittelu, miten pääsisin noutamaan auton. Lähinnä se viimeinen 30 kilometriä Parkanosta Karvialle tuntui haasteelliselta. Pohdin ääneen eriliaisia vaihtoehtoja ystäväni kanssa puhelimessa puhuessani, kunnes hän totesi, että nyt kuulostaa liian monimutkaiselta. Hän ehdotti, että lähtee kanssani autonhakureissulle. Minä maksan polttoaineet ja hän pistäytyy paluumatkalla oman äitinsä luona vierailulla, jota oli jo jonkin aikaa suunnitellut. Silloin hänelle ei edes tulisi kovin paljoa ylimääräistä ajamista eikä minulle täysiä tuplakuluja polttoaineesta. Otin kiitollisena tarjotun avun vastaan ja sovimme yhteiselle kesäretkelle lähdöstä, kun olen saanut tiedon, että auto on kunnossa.

Tiesin, että varaosa saapuisi korjaamolle tiistaina. Alkuiltapäivästä soitin ja varmistin, että se on saapunut. Olihan se. Korjaaja lupasi soittaa, kun auto on kunnossa. Kello tuli viisi, eikä soittoa ollut kuulunut. Tiesin, että korjaamo sulkee klo 17 ja manasin mielessäni, että tämä on nyt niin tyypillistä, että jättävät soittamatta. Olin äkäinen. Yllättäen puhelin soi seitsemän jälkeen illalla. Kumetista soitettiin, että auto on nyt kunnossa ja sen voi noutaa. Kiitin soittajaa ja totesin hänelle, että teille tuli nyt pitkä päivä, johon hän murahti, että ei se tässä vielä ihan valmis ole. Ahkeria kavereita.

Sain todella katua ajatuksiani. Muistin erään ystäväni sanat muutaman vuoden takaa, jolloin hän totesi minulle, että se on masentuneen mielen merkki, jos ensimmäiseksi ajattelee sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa, mitä voi tapahtua. Niinpä. Vanhoista ajattelumalleista pois opettelu vie oman aikansa. Olisin voinut olla luottavainen, että soittavat kyllä ja olla itse pilaamatta omaa iltaani.

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan. Auto odotti korjaamon pihalla. Maksoin laskun, joka iloiseksi yllätykseksi oli aavistuksen pienempi kuin olin ennakkoon arvellut. Ehdin ajaa vain muutaman sataa metriä, kun jo tutuksi tullut nykiminen alkoi taas. Tuli U-käännös ja paluu korjaamolle. Auto ei starttauksen jälkeen pysynyt käynnissä edes niin pitkään, että sen olisi saanut ajettua korjaamoon sisälle, vaan se työnnettiin sinne. Alkoi uusi selvitystyö ja kova pään raapiminen.

Tässä vaiheessa lähdimme ystäväni kanssa lounaalle minulle jo perjantaista tuttuun pizzeriaan pois häiritsemästä vianetsintää. Stressilukemani alkoivat hipoa pilviä. Mietin taas pahinta. Entä, jos autoa ei saadakaan kuntoon? Pitääkö tässä nyt kesken kaiken ruveta miettimään uuden (käytetyn) auton hankintaa ja sitten on todennäköisesti sen kanssa jälleen samat korjausruljanssit edessä. Uuvutti. Harmitti. Mietin sitä, miten toivoisinkaan olevani sillä hetkellä ihan jossakin muualla lepäämässä.

Onneksi mielenitilani korjausliike löi päälle. Aloin pohtia, onko todella niin, että lepääminen ja levollisuus vaatii aina jonkin tietynlaisen paikan ja olosuhteet. Eikö levollisen mielen pitäisi olla jotakin, mikä on sisällä meissä sen sijaan, että se syntyy ulkoisista olosuhteista? Montako kertaa elämäni aikana olen maannut kotonani, omassa sängyssä keskellä yötä ja kuunnellut hiljaisuudessa, kun oma sydämeni hakkaa kuin olisin juuri kiivennyt portaat seitsemänteen kerrokseen? Miksi en voisi saavuttaa levollista olotilaa tässä pienessä pizzeriassa ystäväni seurassa, tässä ja nyt?

Kysyin itseltäni: ”Onko jotakin enemmän, mitä voisin tehdä, että autotilanteeni paranisi?” Ei ole. Olen tehnyt nyt voitavani. Auttaako se tilannetta, että nyt tässä murehdin, huolehdin ja harmittelen? Ei auta. Se, mitä se tekee, se vie minulta itseltäni voimia ja pilaa päivän elämästäni. Kannattaako uhrata? Ei kannata. Muistutin jälleen itseäni, että vain minä itse voin pakottaa itseni pohtimaan sitä pahinta vaihtoehtoa. En voi ennakkoon tietää, miten tässä käy, joten olisiko jälleen kaikkien ja etenkin itseni kannalta paras, että olisin luottavainen ja tyynesti odottaisin, miten tämä tarina päättyy? Suoristin selkäni ja vedin syvään henkeä. Päätin, että juuri tässä ja nyt vietän ylimääräistä kesäistä lepopäivää ystäväni kanssa pizzeriassa. Piste. Pulssi alkoi tasaantua ja väsymyksentunne väistyä – ilman, etä olin millään tavalla asettunut levolle. Ainoa muutos, mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut yksiomaan minun korvieni välissä.

Juuri, kun olimme lähdössä kurkistamaan, mitä naapuritalon naistenvaateliikkeestä löytyisi, soi puhelimeni. Korjaamolta soitettiin. He olivat käyneet auton läpi, mutteivät olleet löytäneet siitä mitään vikaa. He olivat onnistuneet lopulta saamaan sen pysymään käynnissä ja sen jälkeen ongelmia ei ollut ollut. Hän oli jopa käynyt ajamassa sillä 15 kilometrin koejon. Ei ongelmia. Kaikki toimi moitteettomasti. Hän sanoi, ettei pysty tekemään sille nyt mitään tämän enempää.

Emme malttaneet jättää pistäytymättä vaateliikkeessä, kun kesäretkellä kerran olimme. Haimme auton siellä käytyämme ja lähdimme jälleen toiveikkaina kotimatkalle. 300 metrin ajon jälkeen syttyi kojetauluun varoitusvalo. Voi itku! Tein taas U-käännöksen ja palasin korjaamolle. Ystävälliset ammattilaiset sanoivat, että he voisivat kyllä lukea vikakoodit, mutta eivät he siitä silti mitään vikaa löytäisi. Nuori mies neuvoi ystävällisesti, että jos hän olisi minä, lähtisin nyt turvallisin mielin kotimatkalle ja luottaisin, että kaikki menee hyvin. Ennen lähtöä soitin kuitenkin vielä kotipaikkakunnan luottokorjaajalleni, tarkistaakseni onko hän töissä vai lomilla ja sovin, että pistäydyn seuraavana aamuna hänen luonaan ja hän lukee vikakoodit ja mietimme sitten, miten edetään.

Sydän pamppaillen istuuduin ratin taakse. Minua lohdutti se, että ystäväni ajaisi puolimatkaan takanani ja pääsisin ainakin vaivatta takaisin ihmisten ilmoille, jos ongelmia ilmenisi. Sydän hakkasi ja stressilukemat olivat jälleen tapissa. Minä kun en todellakaan ymmärrä autoista tuon taivaallista, kun moottorit eivät kerta kaikkiaan minua kiinnosta. Ei tullut ongelmia. Auto hurrasi tasaisesti. Puolimatkassa erosimme, kun ystäväni kurvasi kyläilemään äitinsä luo. Ajelin itsekseni kohti kotia. Muistutin itseäni uudelleen siitä, että murehtimiseni ja huolehtimiseni ei auton toimintaan vaikuta, mutta minun hyvinvointiini kylläkin. Pulssi alkoi jälleen tasaantua ja saavuin lopulta kotiin rauhoittuneena ja auto-ongelmitta.

Olipa monin tavoin opettavainen kokemus! Nyt se on koettu, mitä on, kun auto jättää tielle. Hyvinhän siitä selvittiin. Jos tämä tapahtuu seuraavan kerran iltamyöhään, talvipimeällä, kun ulkona paukkuu pakkanen jossakin kaukana taajamista. niin eiköhän siitäkin selvitä. Valtaosa ihmisistä on kuitenkin pohjimmiltaan ystävällisiä ja avuliaita.

Nyt tiedän myös syyn siihen, miksi viimeisen vuoden aikana auto on jonkun kerran ajon aikana kummallisesti nykäissyt. Ei tarvitse enää pohtia syytä sitäkään, kun bensapumppu on nyt vaihdettu uuteen. Kukaties osaan lähteä seuraavaan reissuun luottavaisena ja sillä mielellä, että otetaan vastaan se, mitä on tullakseen ja tuolloin tyynesti todetaan, että tämäpä on mielenkiintoista!

Niin ja posti toi muuten sopivasti autovakuutuslaskunkin. Tulin vilkaisseeksi vakuutuskirjaa. Osakasko. Kyllä vain. Toisin sanoen vakuutus olisi ilmeisesti korvannut kotimatkani ja autonhakureissun kulut, jos en jo olisi ehtinyt hävittää tositteita. Opettavainen kokemus todellakin eli tunne vakuutuksesi, niin et maksa turhasta!

PS. Tiedoksi sinulle, jota jäi vaivaamaan kojetauluun syttynyt λ-valo. Käynti luottokorjaajallani viittasi antureissa olevaan vikatilanteeseen, joka luultavimmin oli peruja alkuperäisestä ongelmasta. Mitä ilmeisimmin moottorissa oli ollut viallisen bensapumpun jäljiltä epätasaisesti polttoainetta ja kaikki tämä ylimääräinen säätö pumpun vaihdon jälkeen oli johtunut siitä. Ainakaan valo ei nollauksen jälkeen ole vielä syttynyt uudelleen palamaan.

Pienen vasan muistolle

Juhannusaattona näin oudon näytelmän ikkunastani. Olin lounasta syödessäni seurannut syrjäsilmällä metsäkaurista, joka oli lähes päivittäin käynyt syömässä niitylläni. Yht’äkkiä kauris säntäsi hypähtäen eteenpäin ja ehdin sekunnin murto-osan ajatella, että näinkö siellä jokin toisenkin hirvieläimen. Tapahtumapaikka jäi osin piiloon navetan kulman taakse. Jäin seuraamaan, mitä tapahtui. Välittömästi tapahtuneen jälkeen kauris hypähteli kuin hädissään sarat erottaneen ojan puolelta toiselle, ojaan ja ylös, ojaan ja ylös. Yhä uudelleen ja uudelleen. Jotakin oli tapahtunut. Oliko sillä vasa ojassa? Oliko vasa jäänyt ojanpohjan mutaan kiinni? Oliko vasa taittanut jalkansa ojassa?

Vedin kumisaappaat jalkaan ja lähestyin rauhallisesti tapahtumapaikkaa. Kauris ei huomannut minua. Olin vain kahdenkymmenen metrin päässä, sanoin sille rauhallisella äänellä, että tulin auttamaan, jolloin se minut havaitessaan pakeni pellon toiselle laidalle. Ojassa kyyhötti kyljellään maaten pikkuruinen, vain muutaman viikon ikäinen täplikäs vasa. Sen kaula oli oudosti kaartunut taaksepäin selän yli. Nostin varoen henkäyksenkevyen vasan ojanpohjalta aurinkoon pellonpientareelle. Se määki surkeasti ja kauhuissaan pienellä äänellään. Sen jalat sätkivät, joten halvaantunut se ei ollut, mutta sen kaula oli aivan jäykistynyt taaksepäin kaarelle.  En yrittänyt väkisin vääntämään sen päätä toiseen asentoon. Jätin vasan heinikkoon ja läksin pois, etten jättäisi siihen liikaa hajua itsestäni, ettei emä hylkäisi sitä sen vuoksi.

Takaisin sisälle päästyäni näin, miten emä palasi takaisin. Se pyöri vasan ympärillä. Soitin villieläinhoitolaan ja kysyin neuvoja. Hän kehotti odottamaan ja katsomaan, jättääkö emä vasan vai pääseekö vasa jalkeille. Emä oli nyt se, joka parhaiten pystyisi vasaa auttamaan. Sovimme, että seuraan, pysytteleekö se vasan luona ja soitan illalla uudelleen.

Emä pysytteli koko päivän vasan lähettyvillä. Se oli siellä nukkumaan mennessäni ja kun  kolmelta yöllä havahduin hereille, oli emä yhä vasan luona. Kun aamulla heräsin, oli emä poissa. Odottelin vielä puolisen tuntia ja seurasin, josko emä olisi jossakin lähettyvillä ja palaisi. Kun sitä ei näkynyt, lähdin käymään paikalla. Yllätyksekseni löysin vasan jälleen ojasta samasta kohtaa ja yhä samassa asennossa makaamassa. Se oli hengissä, mutta selvästi heikompi, eikä enää jaksanut määkiä. Jälleen nostin sen ojasta heinikkoon lämpimämmälle alustalle. Otin uudelleen yhteyttä villieläinhoitolaan, josta luvattiin tulla paikalle aamupäivän aikana katsomaan tilannetta.

Emä palasi vasan luo aamupäivän aikana. Se lähestyi sitä varoen, pysytteli sen luona puolisen tuntia ja lähti hitain askelin pois. En halunnut aiheuttaa turhaa häiriötä vasan luona ja odottelin siksi villieläinhoitolan ihmisen saapumista ja puolilta päivin läksimme yhdessä potilaan luo. Olin yllättynyt, että vasa yhä oli hengissä. Vasa otettiin nyt mukaan  villieläinhoitolaan tutkittavaksi ja hoitoon. Totesimme, että jos siltä on niska murtunut, niin mitään ei ole tehtävissä, mutta se saisi vielä maitoa ennen kuin eläinlääkäri tutkisi sen. Halvaantunut se ei kuitenkaan ollut, sillä sinnikkäästi se potki pienillä sorkillaan.

Sain muutamaa tuntia myöhemmin soiton hoitolasta. Vasa oli saanut jonkin törmäyksen seurauksena vaikean aivovamman ja se oli lopetettu. Muutoin se olisi ollut hyväkuntoinen vasa, mutta vakavan aivovamman vuoksi mitään ei ollut enää tehtävissä. Soittaja oli sitä mieltä, että sen oli täytynyt törmätä autoon, sillä vamma oli niin laajalla alueella, mutta minun oli vaikea uskoa sitä, sillä lähimmälle tielle oli matkaa. Vaikka törmäyksen panikoima vasa olisikin pystynyt hyvän matkaa juoksemaan, oli vaikea uskoa, että se tällaisen aivovamman saatuaan olisi pystynyt paniikissakaan ensin uimaan syvän ojan yli, juoksemaan parin peltosaran yli sekä sen jälkeen vielä kiipeämään kiviaidan yli ennen päätymistään pienen, lähes umpeen kasvaneen ojan pohjalle. Ja minähän olin nähnyt! Olin hyvin nopealta vilaukselta nähnyt toisen aikuisen hirvieläimen takajalat. Oliko se toinen kilpaileva naaras? Vai hirvas? Ainakin joillakin eläinlajeilla urokset haluavat eliminoida jälkeläisiä, jotka eivät ole niiden omia. En tiedä, miten on metsäkauriiden laita.

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert Einstein

Illalla emä palasi vielä kerran, lähestyi jälleen hitaasti ja varoen paikkaa, jossa sen pienokainen oli maannut. Nuuhki. Seisoin lyhyen tovin. Sen jälkeen se lähti hiljaa pois. Näky oli tavattoman surullinen. Valtava suru. Niin hento, hauras, pieni olento. Niin elämänsä alussa. Voimattomuuden ja kyvyttömyyden tunne, kun olisi halunnut auttaa, mutta mitään enempää en olisi voinut tehdä.

Vain lyhyen hetken emän lähdön jälkeen pellon samalle laidalle ilmestyi kettu. Jos vasa tai sen ruumis olisi ollut edelleen pellolla, kettu olisi saanut sen itselleen ja mahdollisesti poikasilleen ravinnoksi. Edes vasan ruumis ei olisi mennyt hukkaan. Nyt jäin miettimään, oliko ketun tulo syynä siihen, että viimeisen matkan pellolta lähdettyään emo juoksi loikkivin askelin. Olin aiemmin juhannusviikolla nähnyt pellolla emän, jolla oli kaksi vasaa. Ehkä tämä oli sama yksilö. Ehkä se oli havainnut ketun tulon ja kiirehti toisen vasansa luo, jonka se oli jättänyt turvallisempaan paikkaan.

Muokattu 26.6.2017 klo
Kettu katseli pellonreunaan tultuaan ensin pellon toiselle laidalle, jossa vasa oli maannut, mutta jatkoi sitten samaan suuntaan, johon emä oli kiirehtinyt. Entä jos vasan ruumis olisikin ollut jäljellä siellä, missä se oli maannut? Kettu olisi luultavimmin haistanut sen eikä lähtenyt samaan suuntaan, mihin emä oli loikkinut. En tiedä, oliko emän toinen vasa jossakin lähettyvillä enkä tiedä, löysikö kettu. En myöskään tiedä, pystyykö emä potkimalla suojaamaan vasaansa ketulta. Kuolleen vasan ruumis olisi kuitenkin houkutellut ketun aivan toiseen suuntaan ja emä olisi ehtinyt kiiruhtaa mahdollisen toisen vasan kanssa turvaan.

Ajattelin nuoruudenystäväni kirjettä muutaman vuoden takaa hänen yhdeksänvuotiaan tyttärensä hautajaisten jälkeen. Hän kirjoitti, miten hän tyttärensä vierellä hänen viimeisinä aikoina ollessaan alkoi ymmärtää kaikkia niitä epätoivoisia tekoja, joita läheiset tekevät rakkailleen ja itselleen. Nuo sanat ovat syöpyneet mieleeni. On tuskallista katsoa voimattomana vierestä toisen kärsimystä tilanteessa, jossa ei ole mitään, mitä itse voi enää tehdä. Siitä huolimatta toisen ihmisen elämän lopettaminen omalla päätöksellä on nykyisellään kriminalisoitu ja näin on minusta hyvä ja oikein. Eikö meillä jokaisella pitäisi olla oikeus arvokkaaseen loppuun – oikeus itse päättää omasta lähdöstämme, kun aikamme on koittanut?

Mietin jälleen hentoista vasaa. Miksi maailmassa pitää olla niin paljon kärsimystä? Olisiko minun pitänyt tehdä lopettamispäätös jo heti ensimmäisen kerran vasan luona käytyäni sen sijaan, että nostin sen ojasta heinikkoon? En tehnyt sitä päätöstä silloin, sillä oman arvomaailmani mukaan sen elämä ei ole vähemmän arvoinen kuin minun elämäni. Se oli hyvin nuori metsäkauris. Minä olen ihminen. Meillä on kovin erilaiset tehtävät täällä, mutta meidän kummankin elämämme ovat siitä huolimatta samanarvoisia.

Sanotaan, että toisinaan täältä pois lähdössä olevien on tuskistaan huolimatta vaikeaa päästää irti elämänlangastaan nähdessään jäljelle jäävien suuren surun. Sanotaan myös, että kaikella on tarkoituksensa. Entä jos tuskankin tarkoitus kertoa kantajalleen, että on tullut aika – on aika lähteä? Emä pysytteli vasan luona pitkään, ennen kuin lähti sen luota pois. Se tuntuu meistä ihmisistä julmalta hylkäämiseltä. Entä jos emä ymmärsikin, että mitään ei nyt enää ole tehtävissä ja halusi vasan luota lähtemisellään kertoa sille, ettei halua pitkittää sen kärsimystä ja että oli tullut sen aika päästää irti elämänlangasta. Voiko sen suurempaa rakkauden osoitusta olla? Oliko siinä samanlaista rakkautta, kun 24-vuotiaan vakavasti loukkaantuneen Jasminen äidin sanoissa, joihin viittasin kirjoittaessani aidosta kannustamisesta?

Teinkö minä oikein, kun puutuin luonnon tapahtumiin ja kävin nostamassa vasan ojasta heinikkoon? Entä jos sen olisikin ollut vähemmän tuskallista olla ojan pohjalla, joka ehkä viilensi sen päähän saamaa iskua? Entä jos sen elintoiminnot olisivat hidastuneet ja lakanneet nopeammin juuri ojan viileydessä sen sijaan, että nostin sen lepäämään lämpimään heinikkoon? Halusinko sulkea silmäni siltä todellisuudelta, että sillä on päässä tai kaulassa niin vakava vamma, ettei se pääse jaloilleen? Tekikö minulle liian kipeää ajatella, että vasa tuskin selviäisi? Siksikö epäilin ensin vasan juuttuneen mutaan tai vain taittaneen jalkansa? Johtiko kipeän todellisuuden kieltäminen itseltäni siihen, että tulinkin auttamishalussani vain pidentäneeksi sen tuskaa? Silläkin oli hyvä tarkoitus, että villieläinhoitola nouti vasan tutkittavaksi ja hoidettavaksi sen emän jätettyä sen. Entä jos en olisi toista kertaa nostanut vasaa ojasta, vaan se olisi jäänyt sinne? Olisivatko sen kärsimykset loppuneet nopeammin ja olleet pienemmät, jos se olisi saanut rauhassa lähteä pois ojassa maatessaan? Meille ihmisille ojan pohjalle jääminen tuntuu karmealta lopulta, mutta vasalle se oli se ympäristö ja se maailma, joka oli sille tuttu. Entä jos hyvää tarkoittava kuljettaminen autossa, ympäristössä, joka oli sille täysin vieras, vain lisäsikin sen kärsimystä? Muuttuuko auttaminen vallankäytöksi ja kääntyy autettavaa vastaan, jos auttaminen ei lähdekään autettavan omasta pyynnöstä tai autettavan ei itse anneta päättää, mitä apua haluaa ottaa vastaan ja mitä ei?

Paljon kysymyksiä, jotka saivat pohtimaan omaa lähdön hetkeäni, joka joskus koittaa. Meistä kukaan tuskin haluaa ehdoin tahdoin kärsiä turhaan. Meillä on nykyisin käytettävissämme valtava lääkearsenaali kivunpoistoon, mutta onko tuo lääkitys aina tarkoitettu ensisijaisesti kärsijän tuskien lievittämiseen vai lievitetäänkö sillä myös niiden tuskaa, jotka joutuvat kärsimystä sivusta seuraamaan? Miten usein riennämme antamaan apuamme ensisijaisesti siksi, ettemme itse kykene kohtaamaan kärsimystä ja siksi avunantomme vain lisääkin toisen tuskaa? Onko meidät vain kasvatettu siihen, että kärsimys on ainoastaan pahasta, jollain tapaa väärin ja siksi sitä pitää vältellä? Entä jos onkin niin, että kaikella kärsimykselläkin on jokin tarkoitus? Voisiko suurten tuskien tarkoitus olla kehottaa ja valmistaa lähtöön?

Pientä kauriinvasaa muistaen pyydän teitä, rakkaat ystäväni, minun lähtöni hetken aikanaan lähestyessä, että suremisen sijaan ajattelisitte, jotta teidän kokemanne suru ei suotta pitkittäisi minun mahdollista kärsimystäni ja osaisin siksi ajoissa päästää irti oman elämäni langasta, kun se aika joskus tulee. Haluan, että meillä jokaisella on oikeus itsenäisesti päättää oman lähtömme hetkestä. Tällaista rakkautta teiltä toivon ja toivon, että osaan sellaista myös teille antaa.

Kiitollisena pienen vasan minulle antamista opetuksista määrittelin ja kirjasin oman hoitotahtoni.

Määrään, että jos minä vakavan sairauden tai onnettomuuden seurauksena en pysty päättämään omasta hoidostani esimerkiksi tajuttomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi, ei minua hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja tai kipulääkitystä ellei tilani korjaantumiseen ole selkeitä perusteita. Tehohoitoa voidaan minulle antaa vain, jos voidaan kohtuudella arvioida, että sen antaminen johtaa parempaan tulokseen kuin pelkästään lyhytaikaiseen elämän pitkittymiseen. Jos toivorikkaana aloitettu hoito osoittautuu tuloksettomaksi, siitä on välittömästi luovuttava.

Talviturkin kohtalo

Pistäydyin koiranäyttelyssä. Tuli tervehdittyä nuorta sileäkarvaista kettuterrieriä. Koiran kanssa tuttavuutta tehdessäni kiinnitin huomiota siihen, miten se oli trimmattu näyttelykuntoon. Kaulan etupuolen ja sivujen ulospäin törröttävät karvat oli leikattu pois. Samoin koiran reisien sisäpuolelta ja peräpeilissä oli trimmeri suristanut. Koira oli pirteä ja kaunis ja palkittiin tässä näyttelyssä rotunsa parhaana edustajana. Minun tuli kuitenkin surku villahousunsa ja kaulapyörteensä menettänyttä koiraa. Olen niin tottunut näkemään näillä koirilla sojottavia karvaharjanteita. Trimmattu koira ei minun makuuni ollut kaunis. Trimmaamaton olisi mielestäni ollut kauniimpi, sillä juuri minun silmäni ovat tottuneet näkemään tämänrotuiset koirat sellaisina.

Helsingin Sanomien NYT-liite otsikoi parisen viikkoa sitten: Säärikarvat, häpykarvat, kainalokarvat – Yhä useampi nainen lopettaa karvojensa ajelemisen, ja näin sillä kapinoidaan vanhoja kauneusihanteita vastaan ja kertoi artikkelissaan muun muassa kahden tanssinopettajan Moona Nevalaisen ja Anne Rönkön tanssiteoksesta No shave no shame. Artikkeli osui sopivasti tajuntaani, sillä jälleen viime kesänä olin tuskaillut mielessäni, että onko tämä säärikarvojen ajelu niin välttämätöntä puuhaa, mutta tuli silloin kuitenkin tehtyä. Ei ollut rohkeutta jättää ajamatta. Karvaiset sääreni näyttivät mielestäni liian karmeilta. Sama edessä taas, kun ilmat lämpiävät?

Kauneus on katsojan silmässä.

Talven ja viileän kevään jäljiltä talviturkkini on tähän asti saanut olla rauhassa. NYT-liitteen artikkeli havahdutti jälleen pohtimaan, olisiko minulla tänä vuonna rohkeutta olla sellainen kuin olen. Koiranäyttelykokemuskin kävi mielessä. Tajusin, että se, mitä pidämme kauniina on yleensä opittua ja usein elinympäristömme meihin muokkaama mielipide. Entä, jos oppisinkin pitämään omista sääristäni sellaisina kuin ne ovat samaan tapaan, kuin olen oppinut pitämään trimmaamatonta sileäkarvaista kettuterrieriäkin kauniina?

Eihän se säärikarvojen ajeleminen loppujen lopuksi kovin iso operaatio ole viikon tai kahden välein tehtynä. Nyt täytyi olla jokin erityinen syy siihen, miksi mieli painiskeli niin voimalla kehon karvojen kimpussa. Istuin tuvan lattialla ja mietiskellen katselin karvaisia sääriäni. Liu’utin kättä säärelläni ja yllätyin havainnostani, että tämähän tuntuu pehmoiselta! Samaa ei voi sanoa, jos liu’uttaa kättään parin yön sänkeä pitkin, vastakarvaan varsinkaan. Tuntemus on ikävän piikkinen ja kaikkea muuta kuin miellyttävä! Kokemuksesta tiedän myös, että jos silloin kävellessä sattuu toinen sääri pyyhkäisemään toista, se tekee suorastaan kipeää!

Kyselin itseltäni, mikä tässä nyt on taas kaikkein tärkeintä. Rehellisin vastaukseni oli, että kyllähän se aito tunne elämässä on aina kaikkein tärkeintä. Kun jokin sisäinen ääni yritti edelleen väittää vastaan, että jos tunne sanoo, ettet näytä kauniilta, niin eikö sitäkin tunnetta pitäisi kuunnella? Esitin itselleni jatkokysymyksen: ”Kenen silmissä haluan näyttää kauniilta?”. Olenko tässä kenties törmäyskurssilla kuvittelemieni ympäristön odotusten kanssa?

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Millä perusteella haluan ystävieni valitsevan minut ystäväkseni? Onko se ulkonäköni vai ihan muut ominaisuuteni? Entä millä perusteella valitsen itse elämääni ihmiset, joiden kanssa haluan elää elämääni ja viettää aikaani? Valitsenko heidät heidän ulkonäkönsä mukaan vai painavatko vaakakupissa ihan muut ominaisuudet? Onko heidän ulkonäkönsä se, jonka perusteella minulla on hyvä olla heidän seurassaan vai kenties se, että hyväksyvät minut sellaisena kuin olen kaikkien virheineni ja puutteineni? Mikä saa minut voimaan hyvin?

Hetken mielijohteesta nousin lattialta ja kävelin keräyspaperikassille ja kaivoin sieltä koiranäyttelyluettelon tarkistaakseni, mikä mahtoikaan olla sen koiran kennelnimi, jota olin tullut tervehtineeksi. XXX Worth it. Niinpä. Olen sen arvoinen. Voiko tämän selkeämpää signaalia enää saada?

 

 

Alitajunnan taksikuskin kyydissä

Tilasin puhelimitse tarvikkeita, joita tarvitsin työhöni. Myyjällä ei sattunut olemaan varastossa koko tarvitsemaani määrää, joten sain ensin ne, mitä heillä oli. Ne riittivät hyvin ensitarpeeseen. Loput tulisivat jälkilähetyksenä. Toinen paketti saapuikin sovitusti, mutta sitten alkoi tapahtua. Jotakin puuttui, jotakin oli liikaa. Minulle tuli lisätarve, joten ylimääräistä ei tarvinnutkaan palautella, vaan tarvitsin jo ennestään puuttuvien lisäksi vielä muutaman lisää. Seuraava paketti saapui. Jälleen oli tapahtuntut pieni kömmähdys: määrät olivat nyt oikein, mutta osa tarvikkeista vääränlaisia. Tavaran myyjä laittoi oikeat tarvikkeet postiin ja lähetyksessä tulisi palautusrahtikirja, jolla saisin palautettua vääränlaiset samalla asiointi kerralla. Kassalla osoittautuikin, että palautusrahtikirja oli vääränlainen, enkä pystynytkään postittamaan palautusta.

Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa, sillä tämän toimituksen kohdalla oli nyt tapahtunut lähes kaikki mahdollinen. Olisin voinut olla jo todella kiukkuinen, mutta mitä olisin sillä voittanut? Olisin pilannut ennen kaikkea oman päiväni. Kiukku kuluttaa enemmän voimia kuin nauru, joka lataa akkuja. Puolensa saa ja pitää pitää, mutta kannattaako rangaista vielä itsekin itseään siitä, että joku muu on töpeksinyt? Mitään vakavaa tai ikävää tässä tapauksessa ei kenellekään ollut aiheutunut eikä minunkaan työni kannalta ollut tullut ylimääräistä viivettä, kun olin onneksi tullut tilanneeksi tarvikkeet riittävän ajoissa. Ainoa vahinko oli pieni ylimääräinen vaivannäkö molemmille osapuolille. Aika viatonta.

Kun soitin yritykseen viimeisen kerran pyytääkseni sähköpostiini uutta, oikeanlaista rahtikirjaa, jotta voisin ohikulkumatkalla käydä lähettämässä paketin seuraavan kerran kaupungissa käydessäni, pyysin, että myyjä tarjoaisi pullakahvit kaikille tämän toimitussotkun osallisille, jotta tapahtuneesta jäisi kaikille hyvä mieli.

Miksi ihmeessä pyysin tällaista? Eihän minun tarvitse tuntea syyllisyyttä tapahtuneesta. Enkä tunnekaan. Vastuu virheistä ei ollut minun, vaan yksin myyjän. Pyysin tätä sen vuoksi, etten joutuisi enää kokemaan samanlaista toista kertaa. En haluaisi, että seuraavan kerran, kun tilaan tältä yritykseltä jotakin, tilauksen vastaanottajan ensimmäinen muistikuva minulle myymisestä olisi se, että voi itku, miten kaikki meni pieleen viimeksi! En haluaisi, että tavaran lähettäjä minulle tavaraa pakatessaan ajattelisi, että nyt ei saa sattua samanlaisia virheitä kuin edellisellä kerralla, jolloin kaikki taatusti menee jälleen pieleen.

Pyysin esimiestä tarjoamaan pullakahvit siksi, että jokaiselle osalliselle jäisi mukava muistijälki siitä, miten pieleen mennyt toimitus lopulta saatiin kuitenkin kunnialla selvitettyä. Emme me ihmiset ole tässä suhteessa koiraa kummempia. Koira yhdistää saadun palkkion aivan vihonviimeiseen tapahtumaan. Siksi sitäkään on turha rangaista aikaisemmin tekemästään vahingosta. Koira ei silloin ymmärrä, miksi sitä rangaistaan. Samalla tavalla me ihmisetkin opimme paremmin palkitsemalla itse itsemme viimeisimmästä tapahtumasta. En tiedä, ymmärsikö kyseinen esimies pyyntöni perimmäisen tarkoituksen ja toimiko hän näin. Se jäi hänen päätettäväkseen.

Ystäväni totesi sanoi minulle joskus viisaasti, että alitajunta ei tunne ei-sanaa. Samasta asiasta puhui urheiluspsykologi Christoph Treier, kun keväällä olin hänen luennollaan. Meillä on taipumus hokea itsellemme hankalassa tilanteessa: ”Nyt en saa epäonnistua! Nyt en saa epäonnistua!”. Hän vertasi tilannetta siihen, miten taksiautoilija toimii. On täysin turhaa luetella taksinkuljettajalle, ettei ole menossa Närpiöön, eikä Vöyrille, eikä Maalahteenkaan. Sujuvimmin pääsee perille, kun kertoo suoraan, että on menossa Laihialle, jos se on se, minne halajaa. Samasta on kyse klassisessa esimerkissä, jonka mukaan kouluttajan ei milloinkaan kannata kehottaa kuulijoitaan ajattelemaan vaaleanpunaisia elefantteja, sillä sillä siunaamalla jok’ikinen alkaa ajatella juuri niitä vaaleanpunaisia elefantteja. Oman alitajuntansa taksikuskia ei kannata suotta harhauttaa, vaan on parempi pyytää kurvaamaan suoraan haluttuun suuntaan.

Nähtäväksi jää, nyt kun monien vaiheiden jälkeen sain viimeisetkin tarvitsemani helat, muistanko minä nyt vuorostani toistaa itse itselleni mielessäni, että asennan ne suoraan, asennan ne suoraan, asennan ne suoraan…

 

Hörhöilyä ja lisää takinkääntöä?

Vuosikausia sitten olin treffeillä tapaamani miehen kanssa. Ravintolassa syödessämme ja jutellessamme tuo mies mainitsi ohimennen minulle käyneensä Reiki-kurssin. Se lause ratkaisi silloin tuon miehen kohtalon minun elämässäni. Totesin mielessäni välittömästi, että minähän en kaikenlaisten huuhaa-hörhöjen seurassa aio aikaani viettää. Se ihmissuhde jäi tuohon yhteen ravintolatapaamiseen.

Lapsuudenkodissani lääkäri-isäni vannoi ja uskoi lääketieteen kaikkivoipaisuuteen. Hänen jyrkät näkemyksensä leimasivat kasvuympäristöäni, jossa ainoat tavat hoitaa ihmistä tuntuivat olevan lääkkeet ja kirurgin veitsi. Jopa fysioterapeuttiseen kuntoutukseen asennoituminen oli tuhahtelevaaa. Psykologiaan ja psykoterapiaan hän suhtautui lähinnä halveksivasti asioiden turhana psykologisointina. Kun tällaisessa asenneilmastossa ja ”totuudessa” varttuneena päälle päätteeksi tulin hankkineeksi luonnontieteellis-teknisen koulutuksen, on vähintäänkin luonnollista, että omakin asenteeni kaikenlaisia täydentäviä hoitomuotoja kohtaan on ollut pitkään torjuva.

Viime syksynä toinen jalkateräni kipeytyi. Tunsin sen johtuvan jonkin nivelen tai jänteiden virheasennosta. Aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tällaisiin vaivoihin auttoi parhaiten akupunktio tai jäsenkorjaajan käsittely. Nyt olin kuitenkin päättänyt itse selvittää syyn siihen, miksi jalka on kipeä sen sijaan, että kävisin kerralla niksahdututtamassa nivelet oikeaan asentoon. Vaiva olisi varmasti poistunut kertalaakista. Minulla oli kuitenkin sellainen olo, ettei se olisi poistanut perimmäistä syytä, miksi nivelet eivät ole ojennuksessa ja vaiva olisi pian uusinut. Halusin itse omaa kehoani tutkimalla ja kuulemalla hoitaa jalkaongelman pysyvästi kuntoon. Olin vakuuttunut, että näin tehdessäni voisin oppia paljon muutakin itsestäni, vaikka jalkakivun poistamiseen vähän enemmän aikaa menisikin.

Hyvä ystäväni pistäytyi vieraisille luokseni. Jalkakipuni tuli puheeksi ja kerroin päätöksestäni lähteä tutkimusmatkalle jalan kuntoonsaamiseksi. Ystäväni oli juuri käynyt Reiki I -kurssin ja oli oppimastaan erittäin innoissaan. Hän halusi kokeilla Reikiä jalkaani. Vastustelin aluksi, sillä olinhan juuri sanonut, että haluan hoitaa sen itse kuntoon. Hän kuitenkin sanoi, ettei Reiki-hoitaja ole parantaja vaan ainoastaan energiakanava ja hoidettava päättää itse, paljonko haluaa ottaa vastaan ja haluaako parantua. Koska kyseessä oli hyvä ystäväni, joka niin vilpittömästi oli Reikistä innoissaan, myönnyin hänen hoidettavakseen. Mielessäni ajattelin samaan aikaan pontevasti, että minähän en tähän humpuukiin usko, vaikken sitä siinä tilanteessa ääneen lausunutkaan.

Istuimme tupani lattialla hyvän tovin hänen hoitaessa jalkaani. En tuntenut mitään erityistä. Yllätys tuli siinä vaiheessa, kun lattialta noustessani pyöräytin nilkkaani eikä tutuksi käynyttä rutinaa kuulunutkaan! Nilkkani oli sitä pyörittäessa rusahdellut ilkeästi niin kauan kuin saatoin muistaa. Nyt se oli äänetön ja todella tunsin, miten siinä ollut virheasento oli korjaantunut. Ystäväni tiesi ja tunsi asenteeni, mutta kaikesta huolimatta antoi luettavakseni Johanna Blomqvistin kirjan Kvanttifysiikasta energiahoitoihin: fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Hän totesi minulle jälkikäteen, että oli arvellut fyysikon kirjoittaman kirjan puhuttelevan minua diplomi-insinöörikoulutuksen käyneenä parhaiten.

Olin yhä skeptinen ja uskoin onnelliseen sattumaan, mitä jalkaani tulee, mutta luin kuitenkin kirjan. Lukiessa mielenkiintoni ja uteliaisuuteni heräsi. Otin yhteyttä kirjan kirjoittajaan ja halusin kokeilla etähoitoa. Muistan hyvin, miten ensimmäistä hoitoa saadessani mietin mielessäni, että ihanko oikeasti minä nyt tässä makaan ja otan vastaan energiahoitoa ihmiseltä, joka istuu muutaman sadan kilometrin päässä ja olen vieläpä valmis maksamaan tästä.  Kaikkea kanssa! Tähänkö on tultu? Aionko muka todella alkaa uskoa tällaiseen huuhaahan? Isän ääni yritti vielä puhutella minua.

Kokeilin jonkin ajan kuluttua etähoitoa toisenkin kerran. Sen jälkeen olin jo ilmoittautunut kansalaisopiston Reiki I ja Reiki II -kursseille ja sillä tiellä olen. Enpä olisi uskonut. Enkä olisi uskonut sitäkään, että tulee päivä, jolloin siteeraan perussuomalaista poliitikkoa, mutta näin se vain menee.

En ole takinkääntäjä. Olen muuttanut mieltäni, se on toinen asia. – Timo Soini

En millään muotoa ole luopunut newtoniaanisesta ajattelusta. Uskon ja tiedän edelleen, että jos irrotan otteeni juomalasista, niin lattiallehan se tipahtaa, todennäköisesti särkyy ja vesi ja lasinsirpaleet roiskuvat ympäriinsä ja syntyy ikävä sotku. Tiedän myös, että jos oma jalka sattuu olemaan lasin alla, kun siitä päästän irti, niin kipeää tekee ja vähintäänkin mustelma syntyy. Se, että olen omaksunut osaksi maailmankuvaani energiahoitoihin liittyvän ajattelutavan, ei merkitse minulle, että minun olisi pitänyt luopua aiemmasta Newtonin lakeihin perustuvasta ajattelutavastani. Nämä luonnonlait ovat minulle yhä vallitsevia ja aivan yhtä totta kuin ennenkin. Energiahoitojen ajattelutapa ei korvaa aiempaa maailmankuvaani. En ole luopunut mistään. Se täydentää sitä ja se kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta ja loogiselta.

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert  Einstein

Kun keväällä Johanna oli minuun yhteydessä ja kertoi olevansa kiinnostunut tulemaan Pohjanmaalle pitämään kurssin tai luennon energiahoidoista, en epäröinyt hetkeäkään ilmoittautua hänen apulaisekseen kurssin järjestämisessä. Maaseudulla asuvan pitää yleensä lähteä kauemmas mielenkiintoiselle kurssille päästäkseen. Kun nyt tarjottiin mahdollisuutta saada kurssi omille kotikulmille, en sitä mahdollisuutta halunnut päästää käsistäni.

Jos sinä olet valmis haastamaan omaa maailmankuvaasi kuluvan kesän aikana ja kenties saman viikonlopun aikana tutustumaan Merenkurkun maailmanperintöalueeseen, siihen on nyt oiva mahdollisuus lauantaina 8.7.2017. Johanna Blomqvist pitää tuolloin Björköbyssä kolmen tunnin workshopin aiheesta Energiahoidot maailmankuvan haastajana. Paikkoja kurssille on rajoitetusti.

Niin, onko minustakin nyt sitten tullut hurahtanut hörhöilijä? Ajatelkoon niin, ken tahtoo. Meitä hurahtaneitahan on ollut maailman sivu, aina Kopernikuksesta lähtien.

Muokattu 4.7.2017
Workshop valitettavasti peruutettu ilmoittautujien vähyyden vuoksi.

energiahoidotmaailmankuvanhaastajana.jpg
Energiahoidot maailmankuvan haastajana -esite

Kun on parempi olla ryhtymättä

Nyt ne on tehty, ne pari pikkuhommaa, jotka viikosta toiseen roikkuivat tekemättöminä ja rassasivat tekemättöminä enemmän kuin se vaivannäkö, joka niiden hoitaminen lopulta vaati. Kukaan ei kuollut, eikä edes millään tavoin vahingoittunut, vaikka toisessa pikkupuuhassa en ihan täydellisesti onnistunutkaan. Sen sijaan opin jotakin ja ensi kerralla osaan tämänkin asian paremmin. Paras palkintoni on kuitenkin tunne valmiiksi tehdyistä töistä, joiden lopputulosten ihastelusta tulee hyvä olo!

Tämä ryhtymisasia on kuitenkin pohdituttanut paljon. Uupumustoipilaana tiedän paremmin kuin hyvin, milloin ryhtymättömyys on tarmoa parempi vaihtoehto. Silloin, kun tuntee itsensä väsyneeksi, sitä ääntä on syytä kuunnella. Keho ei valehtele! Tunteet eivät valehtele. Niin kutsutulla järjellä osaamme sen sijaan valehdella itsellemme hyvin sujuvasti silmää räpäyttämättä ja mennen tullen. Asioiden hoitamista, oman elämänsä tavoitteiden saavuttamista ja ennenkaikkea omaa hyvinvointia palvelee pitkällä tähtäimellä kaikkein parhaiten se, että lepää ensin sen todellisen väsymyksen pois.

Ympäristö asettaa kuitenkin monenlaisia paineita. Pitäisi olla siisti koti, pesty auto, parisuhde ja lapsia, leikattu nurmikko, hoidetut kukkapenkit, superfoodia puskeva rikkaruohoton kasvimaa, muodinmukaiset ja ekologisesti valmistetut vaatteet, hyvätuloinen työpaikka, arvostetut harrastukset, treenattu vartalo, vallitsevan ruokatrendin mukaan oikeaoppista ruokaa jääkaapissa ja lautasella, kesämökki veden äärellä, vähintään yksi ulkomaanloma vuodessa ja mitä ikinä. Auta armias, jos jokin näistä ei ole kohdallaan, niin mitä ihmisetkin siitä sanovat!

Niin anteeksi, mutta ketkä ihmiset – siis tarkalleen ottaen ja ihan nimeltä mainiten? Ketä varten täällä oikein omaa elämäänsä elää? Yksi ihminen on yhtä mieltä ja kun kysyt seuraavalta, saat täysin päinvastaisen mielipiteen. Oma lukunsa on se porukka, jolle mikään ei kelpaa, vaikka tekisit mitä tahansa ja jos muuta vikaa ei löydy, niin aina voi syyttää perfektionismista. Siinä oravanpyörässä juostessa on helppo uuvutttaa itsensä. Jokainen valitsee itse, kenen hyvinvointi on juuri hänelle tärkeintä.

Jos haluaa itse voida hyvin, pitää toisin sanoen tietää, mitä itse haluaa ja ihan vain oman itsensä vuoksi. Siivoaminen on hyvä esimerkki. Meillä jokaisella on oma käsityksemme siitä, millaisessa kodissa on hyvä elää ja olla. Siivoan nykyisin vain ja ainoastaan siksi, että minulle tulee hyvä olo siitä, että ympärilläni on siistiä ja puhdasta. Siivoamisen vaiva on minulle pienempi vaiva kuin se ikävä olo, joka minulle tulee imuroimattomista lattioista, lainehtivista tiskivuorista ja suttaisesta lavuaarista. Olen tehnyt siivoamisista säännölliset rutiinit, joihin ryhtymistä ei tarvitse miettiä samaan tapaan kuin en yleensä mieti iltaisin sitäkään, että huvittaisiko tänään pestä hampaat vai ei. Siivous kuuluu omaan viikko-ohjelmaani. Tiedän, ettei siihen kulu kovinkaan paljoa aikaa (olen tarkistanut kellosta useampaan kertaan) ja hoidan sen yleensä pois asiaa sen kummemmin miettimättä. Siivoan, koska pidän itseäni siistin kodin arvoisena. En ole enää aikoihin siivonnut yhdenkään vieraan takia. Jos kotini ei jollekulle tällaisena kelpaa, kuin se kelpaa minulle ja jossa minun on hyvä olla, suosittelen lämpimästi pysymään poissa täältä. Minun kotini on minua varten. Ystäväni ovat vieraisille tervetulleita ja ystävikseni kutsun heitä, joille kelpaan tällaisena kuin olen kaikkine vikoineni ja puutteineni.

Niin kuulkaas! Viileän kevään jälkeen alkaa olla kesäkukkien hankinnan aika. Kukat ovat ihania, mutta tulin niitä ajatellessani huokaisseeksi mielessäni, että taas pitää sitten muistaa kastella, lannoittaa ja nyppiä niitä, jotta ne pysyvät kauniina ja kukoistavina. Jäätyäni verekseltä kiinni tuosta ajatuksesta, asettelin huolella toiseen vaakakuppiin kukkien tuottaman ilon ja toiseen niiden kastelemisen ja huolenpidon vaivan. Jälkimmäinen kuppi painoi enemmän. Miksi ihmeessä kohtelisin itse itseäni kaltoin, jos en halua muidenkaan kohtelevan minua huonosti? Tein päätöksen jättää tänä vuonna portaanpielen kesäkukat hankkimatta. Ihana helpotus! Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjan lukeminen on minulle mieluisampaa kuin kukkien hoitaminen ja ennen kaikkea sen pohtiminen, että ai pahus, pitää taas muistaa kastella kukat. On helppoa valita ryhtymisen ja ryhtymättömyyden välillä, kun oma hyvä olo on se maailman tärkein asia.