Blog

Kaamosmasennusta?

Koti on karmean kaaoksen vallassa. En ole ainoastaan lyönyt laimin rutiininomaista viikkosiivoustani, vaan huushollissa lojuu ympäriinsä kampetta, joka ei ole itse osannut hakeutua omille paikoilleen. Noin kuukauden ajan olen useana aamuna herännyt siihen arkitodellisuuteen, että tiskit jäivät eilen illallakin tiskaamatta. Montako viikkoa oikein olen nukkunut samoilla lakanoilla? Tulikin tuntuu palavan kituliaasti puuhellassa, kun polttopuiden hakemisen rutiini on lipsunut; ei ole ollut tulelle tarjota puuta, joka olisi puuliiteristä hakemisen jälkeen ehtinyt  kuivahtaa sisällä pari päivää. Olen hakenut puita vasta, kun klapin klapia ei yksinkertaisesti enää ole ollut, vasta kun on ollut vihoviimeinen pakko.

Kuukauden päivät on ollut kertakaikkisen kurja olo. Mikään ei oikein olet tuntunut sujuvan eikä innostavan. Keskittyminen on pätkinyt. Uni sen sijaan on maistunut ja olen ihmetellyt nihkeitä aamuja, vaikka on tullut nukuttua hyvin sikeästi. Tosin viimeisimmän viikon olin alkanut myös heräillä aamuyöstä, pyöriskellyt tunnin, pari nukahtaakseni vielä hetkeksi uudelleen.

Lopulta vointini oli niin huono, että oli katsottava itseään peiliin ja kysyttävä, mistä kenkä puristaa. Armoton omakuvani vastasi ja kertoi, että olen kuukauden päivät kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa milloin milläkin verukkeella ollakseni tarttumatta asiaan, joka odottaa tekemistään.

Miksi? Siksi, että se on minulle tärkeä. Koska se on minulle hyvin tärkeä, odotukset onnistumisessa ovat korkealla. Kun odotukset ovat korkealla, oli sisälläni alkanut salakavalasti itää epäonnistumisen pelko. Sen pelon kohtaamista olin pakoillut. Välttelin ja vitkastelin. Se ruokki ja ravitsi epäonnistumisen pelkoa. Pahoinvointini kasvoi sen mukana.

Ei auttanut kuin kääriä hihat. Tartuin työhön ja ryhdyin kirjoittamaan auki sitä, mikä oli jo kuukauden oli odottanut ja ollut täysin valmiina mielessäni: Huojentavan kirjoittamisen kurssien nettisivut ilmoittautumislomakkeineen kaikkineen. Kun kirjoitustyöhön lopulta ryhdyin, ensimmäinen versio valmistui varsin nopeasti. Hiottavaa ja korjattavaa on ollut pitkin matkaa ja tulee aina olemaan. Se kuuluu asiaan. Mutta sivut ovat nyt siellä.

Työrupeama ei ollut mahdoton. Kaikkihan oli ollut valmiina mielessä. Vain toteutus oli puuttunut. Kiinnostustakin on jo ollut ja ilmoittautumisia ja yhteydenottoja tullut. Se on palkitsevaa! Paha olo on tiessään ja aamuöiset heräilyt ovat tällä erää ohi. Turha syyttää kaamosta, jos syyllinen löytyy peiliin katsomalla.

Lopputulosta kommentoinut ystäväni kirjoitti: ”Sinä se saat hommat hoidettua!”. Siinä vaiheessa en enää tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kyllä, hän oli oikeassa ja kannustukseksi ja tunnustuksesti se oli tarkoitettu. Mutta miten helppoa onkaan ajatella muiden saavan tuosta noin vain kaikenlaista aikaan! Miten usein oikeasti tiedämme, paljonko työtä lopputuloksen saavuttamiseksi on lopulta jouduttu tekemään? Miten usein tulemme ajatelleeksi, montako yrittämisen ja erehtymisen tietä on jouduttu kulkemaan ja paljonko tuskaa on tekijä joutunut kokemaan saavuttaakseen sen, minkä on saavuttanut? Sen, mitä muiden työstä näemme on yleensä vain jäävuoren huippu. Kaikki muu jää kätköön pinnan alle.

Huojentavan kirjoittamisen nettisivujen luominen ei ollut kovin suuren työn takana. Se on totta. Nettisivuportaalin kanssa en välttynyt takkuamasta, mutta opin paljon uutta!  Olen kiitollinen avusta ja kärsivällisyydestä WordPressin Happiness Engineereille. Ei siis tarvinnut edes itsekseen ihmetellä. Enkä muuten ihmettele, miksi tämän yrityksen teknisen tuen asiakaspalvelijoiden työnimike todellakin on Happiness Engineer. Se näkyy asenteessa!

Otsa hiessa pitää sinun leipäsi ansaitseman – Raamattu

Suurin tekemisen tuska oli tällä kertaa täysin itse aiheutettua. Kysymys kuuluukin: ”Jos lopputuloksen vuoksi piti joka tapauksessa nähdä vähän vaivaa, kannattiko siitä tehdä  hankalampaa kuin se oli?”.

Vastaan itse omaan kysymykseeni. ”Jos jatkan epäonnistumisen pelkoni pakenemista ja seuraavallakin kerralla aiheutan itselleni vitkastelemalla ja välttelemällä pahaa oloa, ei kannattanut. Jos taas otin opikseni ja seuraavalla kerralla jätän vitkastelematta tai vitkastelen kuukauden sijaan ehkä vain parisen viikkoa, niin kannatti eikä tuskan saappaissa tullut samottua turhaan.”

Myinkö liian halvalla?

Päivä kirpputoripöydän takana. Kerta oli minulle ensimmäinen. On tultu siihen pisteeseen, että vaikka tilaa vintillä ja ulkovarastoissa on yllin kyllin, tuntuu tarpeettomalta makuuttaa nurkissa tavaraa, jota en itse tarvitse ja joka ei minulle tuota iloa. En ole koskaan ollut mikään shoppailija ja valtaosalla tavaroista on muunlainen oma tarinansa. Osan esineistä olen saanut lahjaksi. Osa on löytynyt jostakin elämän varrelta. Osa on peräisin omasta talostani, jonka aikanaan ostin irtaimistoineen.

Luominen on parempi tapa ilmaista itseään kuin omistaminen; elämä näyttäytyy meille luomisen, ei omistamisen välityksellä. – Vida D. Scudder

Tavarapaljouden lisäksi olen havahtunut siihen, että osa esineistä kantaa mukanaan muistojen lastia, jota en enää halua kuljettaa mukanani. Alan luottaa siihen, että hyvät muistot kulkevat matkassani ilman, että niihin liittyvä kannua tai lautasta tarvitaan tapahtuneesta muistuttamaan. Vähemmän mukavat muistot joutavat puolestani mennä menojaan ja saavat antaa suuremman tilan paremmille muistoille. Raivaan ilomielin tilaa myös uusille hyville muistoille tulla.

Lahjaksi saaduista esineistä luopuminen herätti paljon tunteita. Olenko kiittämätön, kun myyn tai annan pois jotakin, mitä olen saanut lahjaksi? Havahduin siihen tosiasiaan, että  varsin iso osa irtaimistoani on lahjaksi saatua. Tämä on kuitenkin minun kotini ja minun elämäni. Jos minulla ei ole oikeutta päättää oman kotini sisustamisesta, niin kenellä se oikeus sitten pitäisi olla! Edustuskodit, joiden tavoitteena on miellyttää muita ja luoda jotakin tiettyä mielikuvaa ovat asia erikseen. Tämän kodin tarkoitus on olla minulle itselleni maailman tärkein ja rakkain paikka. Minun näköiseni koti, oma pesäni.

Olen ilman muuta kiitollinen vuosien varrella saamistani lahjoista. Tärkeintä lahjan vastaanottamisessa on kuitenkin tunne, että minut on haluttu huomioida. Se tunne jää varjoon, jos annettu maljakko ei olekaan oman maun mukainen ja sen säilyttämisestä tai jopa käyttämisestä tuleekin taakka. Silloin on parempi antaa tai myydä maljakko eteenpäin sille, joka sen omistamisesta tulee onnelliseksi ja tallettaa itselleen ainoastaan kaunis muisto huomioiduksi tulemisesta.

Myyntipaikkani vieressä oli kokeneita kirpputorimyyjiä. Sen näki jo heidän varustuksestaan: tyylikkäät pöydät ja kauniisti asetellut esineet, jotka oli huolella valikoitu mukaan joulun lähestyminen huomioiden. Heidän harjaantunut silmänsä tuntui poimivan minun laatikoistani esille purkamien tavaroiden joukosta ne jälleenmyyntiarvoltaan arvokkaimmat.

Naapurini olivat harjaantuneita tinkijöitä. Kuulin tarinaa jos toisenlaista, miksi juuri tämä esine viehättää ja herättää heissä muistoja. Kun taas en näyttänyt olevan aikeissa suostua hintatarjoukseen, löytyi myynnissä olevasta tavarastani heti jotakin vikaa. Löytyneestä viasta huolimatta heidän ostohalunsa oli ja pysyi samana. Myin lopulta esineet samaan hintaan, johon olisin ollut valmis ne myymään ostajalle, joka oli hankkimassa niitä omaan käyttöönsä. Olin joka tapauksessa ensisijaisesti halukas pääsemään tavarasta eroon. Siitä huolimatta heille myyminen jätti ikävän jälkimaun.

Ikävä tunne tarkoittaa, että on pysähdyttävä miettimään ja kaivauduttava hetkeksi pintaa syvemmälle, jotta pääsen tunteen aiheuttajan alkulähteelle. Oliko kyse omasta ahneudestani: olisin voinut saada enemmän? Jäikö kaivertamaan tietoisuus, että he tulevat myymään tavaran edelleen korkeammalla hinnalla? Oliko syynä oma vaille jäämisen tunteeni: sain vähemmän? Vai sainko, sillä hehän maksoivat esineestä jo jotakin. Saadakseen enemmän kuin minä, heidän tulee myydä esineet yli kaksinkertaiseen hintaan siihen verrattuna, jolla minä myin. Ehkä onnistuvat, ehkä eivät.

Jäi mietityttämään, millaisten mielialojen ja tuntemusten keskellä elää ihminen, joka edullisemman hinnan saadakseen on valmis valehtelemaan ja sepittämään tarinoita tai keksimään vikoja toisen myymästä tavarasta saadakseen itse halvemmalla. Korvaako mahdollisesta tulevasta jälleenmyyntivoitosta saatu ilo nuo muut sisäiset tunteet? Tinkiminen kuuluu toki kaupankäyntiin, mutta mikä on kulloinkin se todellinen loppusaldo?

Katse osui ruuhkassa arviolta yhdeksänvuotiaaseen tyttöön, joka oli napannut käteensä pienen lapsuudestani tallella säilyneen pelin. Hän keskittyi intensiivisesti siirtelemään punaisia ja valkoisia numeroita oikeaan järjestykseen mustassa muovikehyksisessä pelissä. Hänen äitinsä seisoi vieressä ja kaivoi lompakkoaan esille odottaessaan, että saan kaupat valmiiksi toisen ostajan kanssa. Tyttö havahtui vasta, kun koskin häntä olkapäähän ja sanoin, että kuule, sinä saat sen.

Ehdin hät’hätää saada onnellisen ja kiitollisen katseen tytöltä, ennen kuin hän keskittyi uudelleen siirtelemään pelin numeroita paikoilleen. Äitinsä kuiskaili vieressä, että miten sanotaan. Tyttö vilkaisi nopeasti minuun ja sanoi kiitos – palauttaakseen saman tien ajatuksensa valkoisiin ja punaisiin neliöihin. Pieni esine löysi oikean uuden omistajan! Taloudellista hyötyä ei näistä kaupoista tullut, mutta hyvää mieltä enemmän kuin kukkaron pohjalle kilahtaneella eurolla tai viisikymmensenttisellä on arvoa. Oli hienoa, että tytön äiti muistutti kiittämisen tärkeydestä, mutta tällä kertaa se nopea, kiitollinen vilkaisukin olisi riittänyt. Paras kiitos ja hyvä mieli tuli jo siitä, kun näki, miten paljon kirpputoripöydältä löytynyt ja minulle tarpeeton pikkuesine tuotti tytölle iloa.

Talvi yllätti autoilijan

Takavetoisen, vanhan farmari-Volvoni perä lähti heittelehtimään. Onneksi vastaantuljoita ei juuri sillä tienpätkällä ollut. En myöskään tullut painaneeksi jarrua, vaan intuitiivisesti vain nostin jalan kaasulta ja pyrin rauhallisin liikkein kääntämään rattia niin, että auto kuitenkin pysyi jotakuinkin omalla kaistallani ja sain sen lopulta hallintaani. Kokemus kuitenkin pelästytti ja kädet vapisivat pitkään.

Oli ollut ensimmäinen todellinen pakkasyö. Autossa oli vielä kesärenkaat. Tie oli kuitenkin aamulla kuiva ja olin lähdössä rautatieasemalta reissuun. Raippaluodon siltaa alas tullessa nopeus oli päässyt huomaamattani kasvamaan ja sillan jälkeen tie olikin kiiltävässä jäässä. Avoimesta merestä noussut kosteus oli jäätänyt tien pinnan.

Viikkoa myöhemmin olin paluumatkalla kaupungista. Lämpötila oli nollan tuntumassa ja sataa tuhnutti räntää. Oli pimeää. Vaikka autossa nyt olikin talvirenkaat, ajaminen pelotti. Toistelin itselleni mielessäni: älä pelkää, älä pelkää, aja rauhallisesti. Älä pelkää. Siitä huolimatta pelotti. Puristin rattia rystyset valkoisina.

Olin tulossa Eva Kelan luennolta, jossa hän oli kertonut omasta vuosien ahdistuksestaan ja siitä paranemisesta. Monet hänen kokemuksensa olivat yhteneväisiä omien kokemuksieni kanssa. Eva kertoi parantumisensa alkaneen, kun hän oli lakannut taistelemasta ahdistustaan vastaan ja vain todennut, että tule sitten.

Olen kokenut vuosia sitten saman, kun suru vyöryi aaltoina ylitseni. Uudelleen ja uudelleen. Kuvittelin surun harmaapukuiseksi herraksi, joka säännöllisesti ilmestyi painostaville, ei-toivotuille vierailuilleen. Aina yllättäen ja pyytämättä. Aloin keskustella herra Surun kanssa. Kun havaitsin hänen jälleen saapuneen, totesin hänelle, että tulit sitten taas, vaikken edes kutsunut. Sanoin hänelle, että ole sitten siinä, kun kerran tulit ja tiedän, että käskemällä et lähde, joten ole sitten siinä niin kauan kuin sinulta tuntuu. Hänen vierailunsa lyhenivät ja kevenivät. Oli kuin hän olisi ajan oloon vaihtanut raskaan, tumman päällysviittansakin keveämpään kesäpukuun. Lopulta hänen vierailunsa olivat enää kuin kevyttä, nopeasti haihtuvaa aamu-usvaa pellon yllä.

Kun heräilin öisin ahdistavaan oloon, olin jo mielestäni kokeillut kaikkea. Pyrin hengittämään tasaisesti, syvään ja rauhallisesti. Pyrin rentouttamaan lihaksia ja etsimään mahdollisimman miellyttävän makuuasennon. Mikään ei tuntunut auttavan. Puristava tunne rinnassa ei helpottanut. Eräänä yönä muistin, mitä olin oppinut tietoisen läsnäolon hengitysharjoituksista. Kokeilin, toimisiko sama ajatus ahdistukseen. Muunsin ajatuksen ”Kaikki, mitä teen on oikein.” muotoon ”Kaikki, mitä tunnen, on oikein.”.

Lopetin vastaanpyristelyn. Aloin kuunnella ahdistustani. Hyväksyin sen, että nyt kyllä ahdistaa, mikä oli totta. Otin tutkijan asenteen.  Kuulostelin tarkkaan, millaiselta puristava tunne tuntuu ja millaiselta muualla kehossa tuntuu. Mietin, miten voisin sanallisesti kuvata tunnetta. Pohdin, millaisin värein maalaisin siitä taulun. Nukahdin uudelleen ennen taulun valmistumista.

Nyt pelkäsin pimeässä ja liukkaalla ajamista. Entä jos hyväksyn tämänkin tunteen: pelkoni? Sanoin itselleni, että on ihan ok, että pelkäät. Se on luonnollista ja se on sallittua, mutta siitä huolimatta sinä selviät kyllä tästäkin. Verenkierto palasi vähitellen rystysiin. Ratti pysyi otteessani vähemmälläkin puristamisella. Kotimatka sujui hyvin ja rauhallisin mielin. Minä selvisin, kuten oli odotettavaa.

Det har jag aldrig provat förut, så det klarar jag säkert. – Pippi Långstrump

Kun välttelen pelkoani (tai suruani tai ahdistustani) tai kun pakenen sitä tai kiistän siltä oikeuden olemassaoloon, olen välittömästi taistelu- ja puolustusvalmiudessa. Uhantunne johdattelee puolustusvalmiuteen. Ilman uhantunnetta ei ole mitään tarvetta puolustautua! Mitä muutakaan uhantunne on kuin pelkoa. Pelkoa pelon päälle! Lopulta annan pelon ottaa minusta vallan ja toimin vain sen ohjaamana.

Kun sen sijaan hyväksyn pelkoni (tai suruni tai ahdistukseni) ja luotan siihen, että se menee kyllä aikanaan ohi ja selviän tästä varmasti, vaikka juuri nyt olo on epämiellyttävä, menettää pelko (tai suru tai ahdistus) voimansa eikä enää saa minusta otetta. Ei ole mitään pelättävää. Minä tiedän, että selviän. Turvallisuudentunne ja luottamus on myrkkyä pelolle, surulle ja ahdistukselle.

Uusi ystäväiseni: ajastin!

Olen aina nauttinut rauhallisista aamuista. Arkisinkin. Menen siksi mieluummin vähän aikaisemmin nukkumaan, jotta herään aamulla varhemmin. Päivä alkaa paremmin, kun ei tarvitse ensimmäiseksi suotta kiiresoheltaa. Rauhallisten aamupuuhien jälkeen haluan kuitenkin päästä työni ääreen varsin ripeäsi. Aamuillani oli kuitenkin tapana venähtää. ”Niin vain kävi.”

Niinvainkävejä ei ole olemassa, joten oli syytä selvittää asiaa tarkemmin. Mihin aikani aamupuuhissa oikein kuluu? Lähdin tutkimusmatkalle. Mietin läpi varsin rutinoituneet aamutoimeni. Jaottelin ne tekemisten mukaan: kylpyhuonepuuhat, pukeutuminen, vähän joogaa, aamiaisen laittaminen, syönti ja niin edelleen.

Otin puhelimen ajastimen käyttöön. Koska halusin säilyttää aamujeni rauhallisuuden, aloin kellottaa aamupuuhiani ilman kiirehtimistä, kuten olisin tehnyt ilman ajanottoa. Halusin olla itselleni rehellinen ja tietää, paljonko mihinkin aikaa kuluu. Päivissä oli huikeita eroja! Variaatio oli yllättävän iso, mutta jonkinlainen keskiarvo löytyi.

Olin tehnyt tätä parisen viikkoa, kun silmiini osui blogikirjoitus: Mitä opin zen-luostarissa. Siinä se oli! Ajatukseni harhailevat! Se on niin totta! Ideoita sinkoilee ristiin rastiin mielessäni tai käyn jonkinlaista sisäistä keskustelua itseni kanssa sen sijaan, että olisin läsnä hammasharjan liikkeessä pitkin purukalustoa tai kattaessani teekuppia, puurolautasta, munakuppia ja suolasirotinta pöydälle. Kovin tuttu on myös se tilanne, että kesken aamiaisen pitää nousta pöydästä noutamaan suolasirotin, kun se jälleen kerran on unohtunut kaappiin.

Ei ideoinnissa tai asioiden pohtimisessa mitään väärää ole. Päinvastoin. Mutta sen sijaan, että teen sitä samaan aikaan kuin hämmennän puurohiutaleita kiehuvan veden joukkoon, ei ole lopputuloksen kannalta paras tapa. Jos pyrkisin pitämään ajatukseni siinä, mitä kulloisella hetkelläni teen, saisinko aamurutiinit keskittyneemmin suoritettua? Ehkä minulle jäisi sen jälkeen tuokio vapaata vain ajattelulle osoitettua aikaa.

Määrittelin mittaustulosteni perusteella keskimääräiset ajat aamutoimilleni. En ollut itselleni liian ankara: motivaatio säilyy paremmin, kun voi kokea onnistumisen hetkiä. Niinpä aamuni pyörähtivät käyntiin ajastimen säestyksellä. Kiirehtimättä ja kaikessa rauhassa. Valitsin ajastimeen lempeän soittoäänen, joka kertoo, kun aika on kulunut loppuun. Ajastimesta tuli ystäväni: se huolehtii siitä, että voin rauhassa keskittyä aamupuuhiini ja kertoo ystävällisesti, kun aika on kulunut umpeen.  Lempeällä äänellä opin tuon tuostakin kysymään itseäni: ”Mari, missä sinun ajatuksesi ovat?”, kun huomaan ajatukseni harhailevan muualla kuin tukan harjaamisessa.

Ihme tapahtui. Tai ei se mikään ihme ollut. Täysin luonnollinen seuraus. Aamutoimiin kuluu päivä päivältä vähemmän samalla kun koen aamuni entistäkin leppoisammiksi. Toki päivissä on edelleenkin eroja. Pidän nykyisin aina käden ulottuvilla muistivihkoa ja kynää – niin aamupuuhissa, työpaikalla kuin missä tahansa vapaa-ajallakin. Kirjaan siihen saman tien muistiin mieleen putkahtaneet hyvät ajatukset ja ideat. Se rauhoittaa mielen; ajatus on tallessa ja sitä ehtii rauhassa kehitellä, kun on sille erikseen varattu hetki. Tai jos mahdollista, sen hetken voi ujuttaa muun tekemisen lomaan tauottamalla muu puuhat siksi aikaa. Usein jo pelkkä ajatuksen ylöskirjaaminen riittää.

Kellottamisen ja ajastimen käytön tavoitteena ei ole ollut itseni hoputtaminen. Jos hoputtaisin itseäni, loisin itselleni täysin suotta riittämättömyyden tunnetta. Jos hoputtaisin, en olisi enää läsnä kasvoja kuivaavan froteepyyhkeen pehmeydessä. Olisin läsnä hoputtamisessani. On eri asia tiedustella itseltään lempeästi, missä ajatuksesi ovat ja sen jälleen palauttaa ne tiskiharjan liikkeeseen puurokattilan pinnalla.

Ystäväiseni Ajastin on vapauttanut minulle aikaa siihen, mikä oikeasti tuottaa minulle iloa. Toisinaan tarjoilen itselleni 5, 10 tai 15 minuutin kirjanlukutuokion teekupin ääressä, kun aamutoimet ovat sujuneet erityisen keskittyneesti ja lukutuokioon on jäänyt aikaa.

On ihastuttavaa huomata, miten oma mieli vähitellen oppii. Kerran jos toisenkin, olen perunoita pestessä huomannut sanovani itselleni, että mietin mieluummin tämän asian sitten, kun nämä perunat ovat kannen alla kypsymässä. Tiedostamaton mieleni osaa jo silloin tällöin automaattisesti palauttaa minut ajatuksistani asettelemaan perunakattilaa hellalle.

Haluan vielä vinkata toimivasta mielen lepuutushetkestä arkeen. Törmäsin Reidar Vaseniuksen Aivobiciin. Kun oma mieli tuntuu erityisen meluisalta ja tuntuu vaikealta keskittyä yhtään mihinkään, pieni Aivobic-hetki palauttaa rauhan. Olo sen jälkeen on kuin olisi ottanut minuutin tai kahden päivätorkut – ollut hetken läsnä vain omassa mielessä.

Vaikeita ihmisiä ei ole

En saanut vastausta ystävältäni. Lähetin hänelle tekstiviestin parisen viikkoa sitten. Ei ollut mitään erityistä asiaa, johon olisin hänen vastauksensa tarvinnut tarvinnut. Olipahan vain sellainen olo, että halusin jakaa kokemani ilon ja kesken työpäivän en halunnut soittaa tämän asian vuoksi.

Oma mieleni pyöräytti käyntiin soimauskierroksen. Olinko häirinnyt mitättömällä asiallani kesken työpäivän? Olenko tehnyt jotakin, josta ystäväni on minulle loukkaantunut, kun ei vastaa? Oliko tämä nyt niin iso asia, että siitä kannatti lähetellä tekstiviestillä riemunkiljahduksia? Itsesyytökset ja itseni vähättely lähtivät vyörymään ylitseni.

Oli jälleen tartuttava jarruun oikein kaksin käsin ja nykäistävä tukevasti. Ei. Minä en ole maailman napa. Ihmisten reaktiot eivät välttämättä tarkoita sitä, että syy olisi aina yksinomaan minussa. Syitä siihen, miksi ystäväni ei vastannut, voi olla monia muitakin, joista en ole tietoinen enkä voikaan olla. Hänellä on oma elämänsä. Voi olla, että hän oli kiireinen, eikä ehtinyt vastata. Voi olla, että hänellä itsellään oli juuri silloin omia asioita pohdittavana ja voimat eivät vain riittäneet minun iloni jakamiseen. Voi olla, että hän oli aikeissa vastata vähän myöhemmin, mutta asia unohtui, kun hänen elämässään tapahtui jotakin hänelle merkittävää.

Voi myös olla, että minun käytöksessäni on jotakin sellaista, mihin hänellä oli tarve ottaa etäisyyttä. Hänellä on oikeus päättää omista rajoistaan. Myös minä olen vuosien varrella ottanut etäisyyttä ihmisiin, joiden seurassa en voi hyvin. On myös ihmisiä, jotka ovat ottaneet etäisyyttä minuun.

Kahdeksan kuukautta sitten kirjoitin otsikolla Miten kohtaan vaikean ihmisen. Enää en halua kutsua ketään vaikeaksi ihmiseksi: en muita enkä itseäni. Tänään sanon mieluummin niin, että on ihmisiä, jotka minä koen vaikeiksi; onhan aina olemassa ihmisiä, jotka eivät pidä samaa ihmistä ollenkaan vaikeana. Se, että juuri minä koen jonkun vaikeaksi ihmiseksi, ei siis tee hänestä vaikeaa. Tuo kokemus syntyy vain minussa. Sekään ei ole väärin. Minulla on oikeus omiin tuntemuksiini. Tunteet eivät valehtele, mutta järjellä tosiaan selittelemme helposti itsellemme asiat parhain päin, vaikka useimmiten olisikin parempi lähteä tutkimaan perimmäisiä syitä tuntemuksillemme: miksi tuo ihminen satutti minua.

Vaikeita ihmisiä ei siis ole, mutta ei ole myöskään velvollisuutta toistuvasti altistaa itseään tilanteeseen, jossa jonkun ihmisen kanssa ei ole hyvä olla. Muiden ihmisten käytöstä en voi muuttaa. Ainoa, mitä voin muuttaa on oma käytökseni ja oma asennoitumiseni. On jokaisen oma valinta, miten paljon ja missä asioissa omaa käytöstään olen valmis muuttamaan. Alistua ei tarvitse ja omista rajoista on oikeus pitää kiinni. Jos joku ei näitä rajoja kunnioita ja pyrkii toistuvasti – tietoisesti tai tiedostamattaan – niiden yli kulkemaan, eikä asiasta sanominen auta, voi olla parempi ottaa etäisyyttä. Omaan elintilaan on jokaisella oikeus.

Suotta siis syyttelin itseäni. Olin halunnut jakaa iloni ja sen olin tehnyt. Viesti oli mennyt vastaanottajalle, vaikken paluupostia ollut saanutkaan. Se ei poistanut eikä vähentänyt alunperin iloa tuottanutta asiaa elämästäni. Se ilo oli ja pysyi. Minun iloni!

 

Kun sanat satuttivat

Olin tilaisuudessa, jossa erään ihmisen kommentti osui kipeästi. Tilanne ei ollut sellainen, että olisin voinut mennä väittämään, että hän sanoi sen vain ja ainoastaan juuri minua satuttaakseen. Uskon lisäksi siihen, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää ja tahallaan satuttavat ovat poikkeustapauksia. Edelleenkin uskon vanhaan viisauteen siitä, että se mitä kukin sanoo, kertoo ennen kaikkea sanojasta itsestään.

Siitä huolimatta sanat satuttivat, tekivät oikein kipeää. Miksi?

Kun polveen koskee, on minulla kaksi vaihtoehtoa. Voin lähteä selvittämään polvikivun perimmäistä syytä. Vaihtoehtoisesti voin kävellä lääkekaapille ja turruttaa kivuntunteen kemiallisesti. Näppärää ja kätevää, mutta saattaa olla, että jälkimmäiseen keinoon joutuu jatkossa turvautumaan tuon tuostakin: kivun poistaminen pysyvästi on huomattavasti helpompaa, kun sen aiheuttajan tuntee. Joskus kipu voi olla niin suuri, että sen sietäminen vie kaikki voimavarat niin, ettei selvitystyöhön enää kykene. Silloin tarvitaan molempia.

Henkinen kipu ei minusta eroa somaattisesta kivusta. Kun sanat satuttavat, se on aina merkki jostakin. Kipu on punainen merkkilippu, joka pompsahtaa tietoisuuteen, kun jossakin minussa on huomiotani vaativa kohta. Kun sanat satuttavat, on mieleni sopukoissa arka kohta, jota on syytä lähteä tutkimaan tarkemmin.

Kaiken selitämme parhain päin ja sen takia väärin päin.  – Olavi Ingman

Aivan kuten polvikivun kanssa, voin toki jättää kivun huomiotta silloinkin, kun sanat satuttivat. Voin ajatella, että olipa törppö tyyppi tai järjellä selitellä ja ehkä vielä vähän syyllistää itseänikin, että minä tässä nyt vain ylireagoin. On olemassa sellainenkin vaihtoehto, että lähden itseäni tai muita syyttelemättä ja turhia selittelemättä tutkimusmatkalle selvittääkseni, millainen on se herkkä paikka, johon ne sanat osuivat. Se saattelee yleensä tärkeän asian äärelle. Niin kävi nytkin ja olen tuon kommentin lausuneelle hyvin kiitollinen siitä, että hän minut tälle tutkimusmatkalle tuuppasi. Kiitos sinulle!

 

 

 

Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?

Törmäsin puolituttuun, joka tervehti sanoilla ”Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?” Jo pelkästään tämän ihmisen kohtaaminen potutti. En viihdy liian uteliaiden seurassa, enkä myöskään niiden, joilla on tarve tulla kertomaan, miten kenenkin pitäisi elämäänsä elää. Tästä ihmisestä löytyvät nämä molemmat. Kun hän jo päätään nostaneen peruspotutuksen päälle tervehti sanoilla, joihin sisältyi viesti, etten lähtökohtaisesti päättäisi itse omista tekemisistäni, ei se nostanut kohtaamisen tunnelmaa minun puoleltani.

Mutisin vastaukseksi jotakin ympäripyöreää, ettei minua missään ole pidelty. Vastaukseni sisältämä informaatio ei tyydyttänyt kysyjää. Hän toisti kysymyksen ja lisäsi siihen pienen deltaljin yksityisasioistani kuin syötiksi saadakseen ongittua lisätietoja asioistani. Myöntelin vain, että näin todella on. Tilanne salli minun häipyä paikalta ja näin tein.

Höyry nousi korvista, kun otti niin päähän. Miten kehtasi! Aikani itseni kanssa ähisteltyäni jouduin tunnustamaan itselleni nolona, että vaikka onnistuin ohittamaan elämääni koskevat utelut, hän onnistui kuitenkin kiukustuttamaan minut. Ihan suotta! Enkä luultavasti pystynyt kätkemään kiusaantumistani, joten uteliaan mielenkiinto asioitani kohtaan luultavimmin säilyi – jotakin salattavaahan minulla varmasti pitää olla, kun noin kiusaannuin kysymyksestä. Ennenkaikkea hän sai minut haaskaamaan omaa energiaani; kiukku vie voimia. Minulta. Ei hyvä.

Uutta vastaavaa kohtaamista varten on syytä kehitellä uusi strategia. Taas kerran palautan mieleeni, että se, mitä ihminen sanoo, kertoo ennen kaikkea hänestä itsestään. Eli. Nokkansa toisten ihmisten asioihin tunkeva ihminen yleensä haluaa välttää huomion kääntymisen häneen itseensä.

Tavoitteena on nyt, että seuraavalla kerralla vastaankin iloisena esitettyyn kysymykseen esimerkiksi: ”Vai sellaisia sinä olet miettinyt!” ja lisäuteluihin aivan yhtä iloisena: ”No, siinäpä sinulla on miettimistä!” tai vaikkapa ”Vai olet sinä sellaistakin kuullut!”. Sitähän jo melkeinpä odottaa mahdollisuutta päästä tarkkailemaan reaktioita näihin vastauksiin!

Niin, ja taas kerran, jos joku ajattelee, etten itse päättäisi menemisistäni vaan antaisin jonkun toisen pidätella itseäni, ajatelkoon niin, jos tahtoo – tekee niin joka tapauksessa. Riittää, että minä tiedän, että päätän itse. Kertaus on opintojen äiti.

”Enkelit osaavat lentää, sillä ne suhtautuvat itseensä kevyesti. – G.K. Chesterton