Blog

Vaikeita ihmisiä ei ole

En saanut vastausta ystävältäni. Lähetin hänelle tekstiviestin parisen viikkoa sitten. Ei ollut mitään erityistä asiaa, johon olisin hänen vastauksensa tarvinnut tarvinnut. Olipahan vain sellainen olo, että halusin jakaa kokemani ilon ja kesken työpäivän en halunnut soittaa tämän asian vuoksi.

Oma mieleni pyöräytti käyntiin soimauskierroksen. Olinko häirinnyt mitättömällä asiallani kesken työpäivän? Olenko tehnyt jotakin, josta ystäväni on minulle loukkaantunut, kun ei vastaa? Oliko tämä nyt niin iso asia, että siitä kannatti lähetellä tekstiviestillä riemunkiljahduksia? Itsesyytökset ja itseni vähättely lähtivät vyörymään ylitseni.

Oli jälleen tartuttava jarruun oikein kaksin käsin ja nykäistävä tukevasti. Ei. Minä en ole maailman napa. Ihmisten reaktiot eivät välttämättä tarkoita sitä, että syy olisi aina yksinomaan minussa. Syitä siihen, miksi ystäväni ei vastannut, voi olla monia muitakin, joista en ole tietoinen enkä voikaan olla. Hänellä on oma elämänsä. Voi olla, että hän oli kiireinen, eikä ehtinyt vastata. Voi olla, että hänellä itsellään oli juuri silloin omia asioita pohdittavana ja voimat eivät vain riittäneet minun iloni jakamiseen. Voi olla, että hän oli aikeissa vastata vähän myöhemmin, mutta asia unohtui, kun hänen elämässään tapahtui jotakin hänelle merkittävää.

Voi myös olla, että minun käytöksessäni on jotakin sellaista, mihin hänellä oli tarve ottaa etäisyyttä. Hänellä on oikeus päättää omista rajoistaan. Myös minä olen vuosien varrella ottanut etäisyyttä ihmisiin, joiden seurassa en voi hyvin. On myös ihmisiä, jotka ovat ottaneet etäisyyttä minuun.

Kahdeksan kuukautta sitten kirjoitin otsikolla Miten kohtaan vaikean ihmisen. Enää en halua kutsua ketään vaikeaksi ihmiseksi: en muita enkä itseäni. Tänään sanon mieluummin niin, että on ihmisiä, jotka minä koen vaikeiksi; onhan aina olemassa ihmisiä, jotka eivät pidä samaa ihmistä ollenkaan vaikeana. Se, että juuri minä koen jonkun vaikeaksi ihmiseksi, ei siis tee hänestä vaikeaa. Tuo kokemus syntyy vain minussa. Sekään ei ole väärin. Minulla on oikeus omiin tuntemuksiini. Tunteet eivät valehtele, mutta järjellä tosiaan selittelemme helposti itsellemme asiat parhain päin, vaikka useimmiten olisikin parempi lähteä tutkimaan perimmäisiä syitä tuntemuksillemme: miksi tuo ihminen satutti minua.

Vaikeita ihmisiä ei siis ole, mutta ei ole myöskään velvollisuutta toistuvasti altistaa itseään tilanteeseen, jossa jonkun ihmisen kanssa ei ole hyvä olla. Muiden ihmisten käytöstä en voi muuttaa. Ainoa, mitä voin muuttaa on oma käytökseni ja oma asennoitumiseni. On jokaisen oma valinta, miten paljon ja missä asioissa omaa käytöstään olen valmis muuttamaan. Alistua ei tarvitse ja omista rajoista on oikeus pitää kiinni. Jos joku ei näitä rajoja kunnioita ja pyrkii toistuvasti – tietoisesti tai tiedostamattaan – niiden yli kulkemaan, eikä asiasta sanominen auta, voi olla parempi ottaa etäisyyttä. Omaan elintilaan on jokaisella oikeus.

Suotta siis syyttelin itseäni. Olin halunnut jakaa iloni ja sen olin tehnyt. Viesti oli mennyt vastaanottajalle, vaikken paluupostia ollut saanutkaan. Se ei poistanut eikä vähentänyt alunperin iloa tuottanutta asiaa elämästäni. Se ilo oli ja pysyi. Minun iloni!

 

Kun sanat satuttivat

Olin tilaisuudessa, jossa erään ihmisen kommentti osui kipeästi. Tilanne ei ollut sellainen, että olisin voinut mennä väittämään, että hän sanoi sen vain ja ainoastaan juuri minua satuttaakseen. Uskon lisäksi siihen, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää ja tahallaan satuttavat ovat poikkeustapauksia. Edelleenkin uskon vanhaan viisauteen siitä, että se mitä kukin sanoo, kertoo ennen kaikkea sanojasta itsestään.

Siitä huolimatta sanat satuttivat, tekivät oikein kipeää. Miksi?

Kun polveen koskee, on minulla kaksi vaihtoehtoa. Voin lähteä selvittämään polvikivun perimmäistä syytä. Vaihtoehtoisesti voin kävellä lääkekaapille ja turruttaa kivuntunteen kemiallisesti. Näppärää ja kätevää, mutta saattaa olla, että jälkimmäiseen keinoon joutuu jatkossa turvautumaan tuon tuostakin: kivun poistaminen pysyvästi on huomattavasti helpompaa, kun sen aiheuttajan tuntee. Joskus kipu voi olla niin suuri, että sen sietäminen vie kaikki voimavarat niin, ettei selvitystyöhön enää kykene. Silloin tarvitaan molempia.

Henkinen kipu ei minusta eroa somaattisesta kivusta. Kun sanat satuttavat, se on aina merkki jostakin. Kipu on punainen merkkilippu, joka pompsahtaa tietoisuuteen, kun jossakin minussa on huomiotani vaativa kohta. Kun sanat satuttavat, on mieleni sopukoissa arka kohta, jota on syytä lähteä tutkimaan tarkemmin.

Kaiken selitämme parhain päin ja sen takia väärin päin.  – Olavi Ingman

Aivan kuten polvikivun kanssa, voin toki jättää kivun huomiotta silloinkin, kun sanat satuttivat. Voin ajatella, että olipa törppö tyyppi tai järjellä selitellä ja ehkä vielä vähän syyllistää itseänikin, että minä tässä nyt vain ylireagoin. On olemassa sellainenkin vaihtoehto, että lähden itseäni tai muita syyttelemättä ja turhia selittelemättä tutkimusmatkalle selvittääkseni, millainen on se herkkä paikka, johon ne sanat osuivat. Se saattelee yleensä tärkeän asian äärelle. Niin kävi nytkin ja olen tuon kommentin lausuneelle hyvin kiitollinen siitä, että hän minut tälle tutkimusmatkalle tuuppasi. Kiitos sinulle!

 

 

 

Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?

Törmäsin puolituttuun, joka tervehti sanoilla ”Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?” Jo pelkästään tämän ihmisen kohtaaminen potutti. En viihdy liian uteliaiden seurassa, enkä myöskään niiden, joilla on tarve tulla kertomaan, miten kenenkin pitäisi elämäänsä elää. Tästä ihmisestä löytyvät nämä molemmat. Kun hän jo päätään nostaneen peruspotutuksen päälle tervehti sanoilla, joihin sisältyi viesti, etten lähtökohtaisesti päättäisi itse omista tekemisistäni, ei se nostanut kohtaamisen tunnelmaa minun puoleltani.

Mutisin vastaukseksi jotakin ympäripyöreää, ettei minua missään ole pidelty. Vastaukseni sisältämä informaatio ei tyydyttänyt kysyjää. Hän toisti kysymyksen ja lisäsi siihen pienen deltaljin yksityisasioistani kuin syötiksi saadakseen ongittua lisätietoja asioistani. Myöntelin vain, että näin todella on. Tilanne salli minun häipyä paikalta ja näin tein.

Höyry nousi korvista, kun otti niin päähän. Miten kehtasi! Aikani itseni kanssa ähisteltyäni jouduin tunnustamaan itselleni nolona, että vaikka onnistuin ohittamaan elämääni koskevat utelut, hän onnistui kuitenkin kiukustuttamaan minut. Ihan suotta! Enkä luultavasti pystynyt kätkemään kiusaantumistani, joten uteliaan mielenkiinto asioitani kohtaan luultavimmin säilyi – jotakin salattavaahan minulla varmasti pitää olla, kun noin kiusaannuin kysymyksestä. Ennenkaikkea hän sai minut haaskaamaan omaa energiaani; kiukku vie voimia. Minulta. Ei hyvä.

Uutta vastaavaa kohtaamista varten on syytä kehitellä uusi strategia. Taas kerran palautan mieleeni, että se, mitä ihminen sanoo, kertoo ennen kaikkea hänestä itsestään. Eli. Nokkansa toisten ihmisten asioihin tunkeva ihminen yleensä haluaa välttää huomion kääntymisen häneen itseensä.

Tavoitteena on nyt, että seuraavalla kerralla vastaankin iloisena esitettyyn kysymykseen esimerkiksi: ”Vai sellaisia sinä olet miettinyt!” ja lisäuteluihin aivan yhtä iloisena: ”No, siinäpä sinulla on miettimistä!” tai vaikkapa ”Vai olet sinä sellaistakin kuullut!”. Sitähän jo melkeinpä odottaa mahdollisuutta päästä tarkkailemaan reaktioita näihin vastauksiin!

Niin, ja taas kerran, jos joku ajattelee, etten itse päättäisi menemisistäni vaan antaisin jonkun toisen pidätella itseäni, ajatelkoon niin, jos tahtoo – tekee niin joka tapauksessa. Riittää, että minä tiedän, että päätän itse. Kertaus on opintojen äiti.

”Enkelit osaavat lentää, sillä ne suhtautuvat itseensä kevyesti. – G.K. Chesterton

Tulikohan sulla yks nolla liikaa?

Olin keväällä myynyt naapurilleni muutaman lankun ulkovarastossani makaavaa puutavaraa. Nyt olin tullut siihen tulokseen, että pistän nettiin ilmoituksen ja myyn loputkin pois. En usko, että tulen tarvitsemaan sitä itse. Mitä sitä siellä suotta makuuttamaan.

Olin silloin selvittänyt tällaisen puutavaran hintoja, mutta luku oli haihtunut muististani. Laiskuuksissani ajattelin, että kysäisen naapurilta, mitä hän siitä keväällä maksoi sen sijaan, että teen uuden soittokierroksen puutavaraliikkeisiin. Jostakin tuli mieleeni luku ja lähetin naapurilleni tekstiviestillä kyselyn, muistaako hän paljonko keväällä pyysin; tämänkö verran? Sainkin saman tien vastauksen, että niin taisi olla. Tyytyväisenä rustasin jo samana iltana ilmoituksen netin kauppapaikalle.

Seuraavana aamupäivänä tuli naapurilta uusi tekstiviestin: ”Öö, tulikohan sulla yks nolla liikaa.” No, kyllä tuli! En ollut sen kummemmin ajatellut summaa enkä tullut suhteuttaneeksi sitä mihinkään. Ohhoh! Yritän kaupitella puutavaraani netissä kymmenkertaiseen hintaan yleiseen hintatasoon verrattuna. Sattuuhan sitä. Ehtisin hyvin korjata ilmoitukseni hinnoitteluvirheen lounastunnilla.

Silloin alkoi sisäinen puhe pajattaa pääni sisällä. Entäs jos joku on jo nähnyt ilmoituksen? Pitäisikö se kuitenkin käydä muuttamassa saman tien? Mitä he minustakin ajattelevat? Pitävätkö minua tyhmänä, kun pyydän noin älytöntä hintaa? Pitävätkö minua tietämättömänä (missä he tässä tapauksessa osuvat kyllä aika lähelle totuutta)? Luulevatko he, että olen ahne? Lapsuudessa opetettujen ajatusmallien ääni onnistui vielä saamaan puheenvuoron.

En lähtenyt työmaaltani kesken hommien. Ilmoitus saisi odottaa, sillä keitä ovat nämä he, jotka näin minusta ajattelisivat? Voinko kuitenkaan lopulta vaikuttaa siihen, mitä kukin kenestäkin ajattelee? Mitä väliä sillä on, mitä tämä määrittelemätön joukko ne ihmiset ajattevat? Ajattelevat kuitenkin, mitä tykkäävät. Sitä paitsi aina on olemassa niitä, jotka haluavat ajatella ensisijaisesti aina ikävästi. Ja siihen heillä on toden totta oikeus. Jokaisella on oikeus omiin ajatuksiinsa. Ken tahtoo kääriytyä omaan kielteisyyteensä, saa toki niin tehdä. Elämä on valintoja. Se, mitä ihminen ajattelee muista, kertoo ennen kaikkea hänestä itsestään. Se, mihin minä voin vaikuttaa on omat ajatukseni. Riittäköön minulle tälläkin kertaa se, että tiedän, mitä itse olen, mitä teen ja miksi. Siinä on aivan riittävästi työsarkaa siinäkin.

En ole täydellinen, enkä sellaiseksi koskaan tule. Virheitä sattuu ja niistä voi ottaa opikseen. Siitä huolimatta kelpaan niille, joiden kanssa haluan elämäni jakaa juuri tällaisena kuin olen ja siihen voin luottaa. Sattuneet vahingot ovat yleensä helposti korjattavissa. Niin tälläkin kertaa. Eikä kenenkään ole ollut pakko ostaa minulta tavaraa pyytämääni kymmenkertaiseen hintaan.

Rapatessa roiskuu! Kävi mielessä, sopisiko tämän blogin nimeksi osuvammin Muurarin munailupäiväkirja: kootut munaukset ja mitä niistä tuli opittua.

Minulla on premenopaussi!

Mennyt kesä oli hyvin intensiivinen. Paljon tapahtui. Toivottuja ja vähemmän toivottujakin asioita. Ihan joka väliin en ehtinyt hengähtää ja levätä niin paljon kuin olisin halunnut. Univajaustakin pääsi aika ajoin hieman kasautumaan.

Kesä-heinäkuun tienoilla heräilin usein aamuyöstä sydämen jyskyttäessä kiivaasti, Usein tunsin myös puristavan, epämiellyttävän möykyn rinnassa. Kovin tuttuja oireita: stressi  riittämättömyyden pelko ja ahdistus aiheuttavat juuri tällaisia tuntemuksia. Hieman huolestuin. Olenko jälleen ajamassa itseäni kohti uupumusta? Enkö vieläkään ole oppinut kuntelemaan itseäni?

Minä sitten kuuntelin. Mietin aamuöisin valveilla ollessani, mikäköhän nyt on syy, joka stressaa aiheuttaa uhantunnetta ja mikä asia ahdistaa. Syitä löytyikin, muttei mitään suurempia uhkia. Totesin itselleni, että tässähän on kaikki hyvin ja tästä selvitään. Sydän ei kuitenkaan siihen rauhoittunut eikä möykky rinnasta sulanut. Olin jo hermostua ja aikeissa pyrkiä määräilevään sävyyn kehottaa kehoani rauhoittumaan, jotta nukahtaisin uudelleen, kun muistin sen: jos käyn kamppailuun omaa itseäni vastaan, viritän itseni entistä suurempaan valmiustilaan. Taistelutila on uhkatila. Unentuloa saisi taatusti odotella pidempään.

Parempi lääke on hyväksyä tilanne. Kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Kiitin kehoani, että pitää minusta huolen kertomalla, että huolia on ja kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan oman sydämeni jyskytystä ja sitä, millaiselta se kuulostaa ja tuntuu. Onhan se sentään parempi, että se lyö kuin ei löisi ollenkaan. Eipä aikaakaan, kun zzz zzzz zz.

Aamuöinen heräily ei kuitenkaan loppunut. Huolehdin päivisin mieleni levollisuudesta, annoin itselleni lepoa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta heräily jatkui ja minä kuuntelin sydäntäni. Useimmiten nukahtaen uudelleen varsin pian.

Samoihin aikoihin huomasin toistuvasti päivän mittaan tuntevani, että tuli yllättäen hirvittävän lämmin ja hiki puski pintaan. Nämäkö nyt sitten ovat niitä kuumia aaltoja? Joko ne vaihdevuodet kolkuttelevat ovella? Mieleen tuli kuitenkin, että koira alkaa yleensä läähättää, kun se on hieman stressaantunut. Aloin tarkkailla itseäni.

Huomasin kerta toisensa jälkeen, että jokaisen äkillisen hikoilukohtauksen yhteydessä olin juuri ajatellut jotakin stressaavaa uhantunnetta minussa nostattavaa ajatusta ja ehtinyt todeta itselleni, että tästä selvitään kyllä. Kaikki hyvin. Sitten hiki puski pintaan. Kämmenselätkin hikosivat. Jännä tunne! Mutta ajatusteni ja kuumalla aallolla oli selkeä yhteys.

Olin hieman hämmentynyt, miksi nyt yht’äkkiä olin näin voimakkaasti alkanut kehollisesti reagoida stressiin uhantunteeseen, kun muutoin mieleni jo niin hurjan paljon levollisempi muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Selittelin itselleni, että ehkä se nyt vaan on niin, että keho vain on jostakin syystä herkistynyt ja minä olen oppinut kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla. Kuvaavaa on sekin, että kuumat aallot jäivät ainakin toistaiseksi parin ensimmäisen kesälomapäivän jälkeen.

Nyt syyskuussa havahduin siihen, että milloinkas ne edelliset kuukautiset oikein ovatkaan olleet. Kone taitaa sittenkin yskiä. Totesin, että nyt on syytä vähän paremmin hakea tietoa vaihdevuosista. Kun asia ei ole tuntunut aiemmin ajankohtaiselta, niin ei ole tullut asiaan sen tarkemmin tutustuttua.

Voi, mikä helpotus, kun selvisi, että oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin stressi- uhantunteen ja ahdistuksen aiheuttamat oireet! Ihan hurjan loogista! Kehossa tapahtuva hormonaalinen muutoshan on eräänlainen stressitila uhantunnetta aiheuttava tila sekin. Niinpä on luonnollista, että pienikin muu stressi uhantunne tai pelkotila päälle ja se laukaisee hieman ylimitoitetun kehollisen reaktion. Malja yksinkertaisesti holahtaa yli.

Oli todellakin helpotus saada asioille selkeät syy- ja seuraussuhteet ja ymmärtää, että ehkä sittenkin todella osaan kuunnella vointiani tarkemmalla korvalla, enkä olekaan ajamassa itseäni uuteen uupumukseen. Sen sijaan minulla on nyt ainakin jonkin aikaa käytössäni vahvistimella viritetyt ilmaisimet kutsumatta sisään hiipineelle stressille uhantunteelle. Hieno homma! Tätä mekanismia ei kannata jättää hyödyntämättä. Varmasti omalle voinnilleni on muutoinkin tällaisessa kehon muutostilanteessa erityisen tärkeää huolehtia riittävästä levosta eikä ehdoin tahdoin altistaa itseään ylimääräiselle henkiselle rasitukselle. Luonto on viisas. Kaikella on tarkoituksensa.

Epilogi
Kun tämän artikkelin tapahtumat tulivat mieleeni, ajattelin, että tästähän saa hyvän blogikirjoituksen! Sen jälkeen iski jarru päälle, että kehtaako sitä nyt ruveta omista vaihdevuosistaan netissä huutelemaan. Milloinkaan ennen ei ole pelottanut niin paljon tekstin kirjoittaminen kuin tällä kertaa.

On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovat vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen. – Joonatan Leijonamieli

Voisinko katsoa peilikuvaani silmästä silmään, jos minä blogissani kirjoittaa paukuttelen omia pelkojaan kohti menemisestä ja sitten kaikessa hiljaisuudessa itse tietoisesti pakenisin?

Miksi kehon normaalista hormonaalisesta muutoksesta kirjoittamisen pitäisi olla hävettävä ja vähän hyssyteltävä asia. Naisten vaihdevuodet koskettavat suoraan puolta väestöstä. Miehilläkin on vaihdevuodet, vaikka niistä taidetaan puhua vielä vähemmän. Toisin sanoen on kyse asiasta, joka koskettaa tavalla tai toisella jok’ikistä tähän ikään ehtinyttä. Kovin merkillisestä asiasta ei siis voi olla kyse. Mitä hävettävää siinä voisi olla kertoa olevansa premenopaussissa, jos on jo kertonut oman ikänsä? Millaiselta kuulostaisi olla 15-vuotias, joka yrittää salata murrosikänsä? Faktat ovat faktoja. Ei siinä sen kummempaa.

Eräs vuosipäivä

Nine eleven, syyskuun yhdestoista päivä. Vuosipäivä. Minulle se sattuu olemaan myös eräänlainen henkilökohtaisen elämän vuosipäivä. Syyskuun yhdennelletoista päivälle osui se hetki muutama vuosi sitten, kun otin laput pois silmiltäni ja katsoin todellisuutta suoraan silmiin. Oli se päivä, jolloin tulin asioiltani tyhjään kotiin, jonka keittiössä oli sähkölieden levy päällä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun siltä mieheltä levy oli unohtunut päälle, mutta oli ensimmäinen kerta, jolloin en ollut sattunut olemaan kotona sitä sammuttamassa ja asiasta huomauttamassa. Onni onnettomuudessa, ettei talo palanut sillä kertaa.

Oli myös se päivä, jolloin totesin, etteivät entisen mieheni työpöydällä lojuvat avaamattomat laskukirjekuoret ole tilapäinen ilmiö, joka johtuisi siitä, ettei hän juuri sinä päivänä ole vielä ehtinyt avaamaan tullutta postia. Yhden päivän tai edes viikon aikana posti ei tuo vastuullisesti asioistaan huolehtivalle kymmenittäin kirjekuoria.

Olin valintatilanteen edessä: jatkanko näin vai teenkö muutoksen. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, etten minä voisi häntä muuttaa. Muutoksen olisi pitänyt lähteä hänestä itsestään ja siihen hän ei selvästi ollut halukas lähtemään. Purin puhelimessa tunteitani ja seuraavien päivien sisällä kypsyttelemääni avioeropäätöstä silloiselle ystävälleni. Sain häneltä parin päivän kuluttua tekstiviestin, jossa hän totesi: ”Eihän Mies nyt niin paha ole. Minusta olisi kamalaa ajatella, että asuisit siellä aivan yksin.”

Pessimisti, joka sanoo: ”Voi, se on toivotonta, ei kannata tehdä mitään”, on samanlainen kuin optimisti, joka sanoo: ”Ei kannata tehdä mitään. Kyllä asiat sujuvat joka tapauksessa.” Kummassakaan tapauksessa ei tapahdu mitään.”
Yvon Chouinard, Patagonian perustaja

Olin tyrmistynyt viestistä. Koin sen hyvin väheksyvänä. Hän väheksyi viestillään minun pahaa oloani. Sillä oli hänelle vähemmän merkitystä kuin sillä pelolla, jota eropäätökseni hänessä herätti. Ehkä monesti onkin houkuttelevaa jäädä nykytilaan makaamaan vain siksi, että tilanne ei ole suorastaan sietämätön, vaan elämä on vain ehkä vähän ikävystyttävää tai merkityksetöntä. Kestämätön olotila pakottaa toimintaan, mutta lievempiä versioita voi sietää itselleen selittelemällä ja uskottelemalla, että kyllä asiat varmaankin jotenkin paranevat ajan oloon. Itsestään. Yleensä näin ei käy. Tuntemattoman tilanteen kohtaamisen pelon voi toisin sanoen naamioida myös optimismiksi. Pakenemista sekin.

Olin jo piileskellyt muutoksen tekemisen pelkoani optimismini takana riittävän pitkään tietääkseni, että asiat eivät ole paremmin kuin vuosi sitten, kuukausi sitten tai viikko sitten. Nyt olo oli sietämätön ja oli toimittava.

En rynnännyt suinpäin kohti tuntematonta. Ennen erohakemuksen jättämistä selvitin perusteellisesti, miten muutos vaikuttaisi elämääni. Kykenisinkö yksin vastaamaan taloudellisesti kiinteistöstäni, jossa oli myös yritykseni työtilat? Sellaista vaihtoehtoa, jossa olisin jäänyt silloiseen avioliittoon talon talon takia, en itselleni antanut. Kun kaikki taloon liittyvä taloudellinen vastuu oli viime kädessä yksin minun vastuulla, menettäsin taloni joka tapauksessa, jos terveyteni pettäisi sen vuosi, etten voi hyvin. Se auttoi asioiden priorisoinnissa.

Kävin läpi kaikki mahdolliset tositteet kahden, kolmen edellisen vuoden ajalta ja laskelmat osoittivat, että selviäisin kyllä. Se vieläpä vahvisti käsitystäni siitä, että taloudellinen vastuu todellakin oli ollut ensi sijaisesti minun harteillani. Kun asiat lopulta etenivät niin pitkälle, että erohakemus oli jätetty ja oli osoittautunut välttämättömäksi hakea käräjäoikeudelta myös päätös yhteiselämän lopettamisesta ja lopulta myös ulosottoviraston häätöpäätös, oli helppoa todeta, että olin tehnyt aivan oikean päätöksen.

Kokemus oli rankka joka suhteessa, mutta se oli hyvin opettavainen. Rankat hetket vaihtaisin pois, mutta saamaani oppia en. Rankat kokemukset tarvittiin. Se opetti sen, että optimismin taakse piiloutuminen ei olisi muuttanut elämääni parempaan suuntaan. Päin vastoin. Asioiden ottaminen omiin käsiin teki sen. Entiseen ei enää ole paluuta. Onneksi!

Kokemus opetti myös, miten toimia, kun johonkin asiaan ryhtyminen tuntuu pelottavalta. Ensimmäiseksi mietin, mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua, jos teen sen, mikä nyt hieman pelottaa. Seuraavaksi mietin, mitä voin tehdä, jotta voin pienentää riskiä, että keksimäni pahin mahdollinen tapahtuu. Pelkään muun muassa edelleen, että autoni joskus jättää tielle, mutta sen sijaan, että antaisin sen rajoittaa liikkumistani, pidän huolen siitä, että minulla on vähänkään pidemmillä matkoilla aina mukanani makuupussi, vähän juotavaa ja syötävää sekä huolehdin, että puhelimen akussa on virtaa. Kolmanneksi mietin suunnitelman, mitä teen, jos se kaikkein pahin kaikesta huolimatta tapahtuu. Muutaman vuoden takaisessa erotilanteessa tiesin, että laittaisin kiinteistöni myyntiin, jos näyttäisi, etten selviäisi yksin sen ylläpidosta. Vuokra-asunto ja vuokratilat yritykselle löytyisivät kyllä jostakin.

Olen vanha mies ja kohdalleni on osunut monenlaisia hankaluuksia. Suurinta osaa niistä ei todellisuudessa ole koskaan tapahtunut. – Mark Twain

Niinpä. Suurin osa elämän hankaluuksista, esteistä ja vaikeuksista on omien korvien sisällä.

PS.
Muutin vuosipäivän kunniaksi myös blogin nimeä. Päiväkirjani mukaan siitä on nyt vuosi aikaa, kun tein päätöksen jatkaa aiemmin päättynyttä bloggaamistani uudessa osoitteessa ja ryhdyin selvittämään ikioman verkkotunnuksen rekisteröimiseen liittyviä asioita. Se tuntui silloin pelottavalta ja epämiellyttävältä, kuten kaikki tietokoneen kanssa soheltamiseen liittyvä minusta tuntuu. Sekin pelko vain piti kohdata, eikä asia lopulta kovin monimutkainen ollutkaan.

Alusta asti on tuntunut, ettei Oman onneni seppä nimenä ole aivan se, mitä haen, mutta on paremman puutteessa saanut hoitaa virkaansa. Muokkasin nyt nimeä niin, että se kuvaa osuvammin ajatuksiani siitä, miten meistä jok’ikinen on oman onnensa seppä. En ainoastaan minä, vaan ihan yhtä lailla sinä myös. Näin on parempi.

Elätkö kuin hirvi?

Työn alla oleva projektini vaatii paljon puukorjauksia. Mikäs siinä. Sitten tehdään. Ensimmäisiä jo aloiteltuani aloin kuunnella vannesahan ääntä. Oliko se jotenkin erilainen kuin ennen? Sitten kuuluikin jo räsähdys, kun sahaterä napsahti poikki. Tuijotin katkennutta terää. Pyörä koneen sisällä pyöri pyörimistään, kunnes vähitellen pysähtyi. Jo ennen lomia minulla oli ollut vahva intuitio, että terä katkeaisi pian. En tiedä, mistä se tuli. Oliko se vain oman mieleni katastrofiajattelua vai oliko koneen ääni aavistuksen muuttunut, johon olin reagoinut? Mene ja tiedä. Nyt se kuitenkin oli tapahtunut ja todellisuutta. Poikki meni. Naps.

Ensimmäinen reaktioni oli, että jaha, nyt se tapahtui. En osannut vihastua, vaikka kädet olivat täynnä töitä ja tämä tietäisi viivettä. Intuitio oli ollut niin vahva, etten osannut yllättyäkään. En panikoinut, että mitä nyt. Jotakin oli parin kuukauden takainen autokokemus selvästikin opettanut. Istahdin verstaan portaalle ja tartuin puhelimeen. Kysyin tutulta puusepältä, jolla on samanlainen kone, mistä hän ostaa teriä. Sain parinkin paikan nimen ja neuvoja, mitä mittoja tarvitsen tilaamiseen. Hän jopa lähetti oman teränsä mitat minulle, jolloin minun ei tarvitsisi ryhtyä käppyrälle vääntyneen terän pituutta mittailemaan. Totesimme, että käyttämäni terän leveys oli eri kuin hänellä, mutta samanlaisella jatkaisin.

Sen verran tunsin pientä epävarmuutta uuden terän hankkimisasiassa, että uuden terän tilaaminen siirtyi seuraavalle päivälle. Väistelin asiaan ryhtymistä, sillä pelkäsin, että tilaisin väärän mittaisen ja mietin, tuleekohan tämä kovinkin kalliiksi. Sekin mietitytti, miten sen terän osaisin koneeseen vaihtaa, kun en sellaista aiemmin ollut tehnyt, eikä käytettynä ostettuun koneeseen ollut ohjekirjaa. Pelkästään koneen kannen auki saaminen vaati minulta tovin verran ihmettelyä. Väitin itselleni, ettei sillä olisi merkitystä, kun kello lähestyi jo kolme iltapäivällä ja tuskinpa enää tänään postittaisivat. Otin japaninsahan naulastaan ja jatkoin työskentyä käsityökaluin.

Seuraavana päivänä ei enää ollut syytä lykätä uuden terän tilaamista. Soitin, kerroin asiani ja ystävällinen mieshenkilö langan toisessa päässä kertoi, että olen soittanut oikeaan paikkaan. Luettelin mittoja, joihin hän totesi perustellen, että minun kannattaisi ottaa aiempaa ohuempi terä, mihin myönnyinkin. Opin puhelun aikana yhtä sun toista uutta vannesahanterien maailmasta. Päätteeksi keskustelukumppanini totesi, että paketti lähtee heiltä saman päivän aikana ja on huomenna minulla. Eikä hintakaan päätä huimannut.

Voi minua! Olinko tästä vitkuttelusta jotakin hyötynyt? No, en! Korkeintaan sen, että huomasin, että kyllä asiat käsityökaluinkin nykyisin jo sujuvat. Fyysisesti se tosin on raskaampaa ja aikaa kuluu enemmän. Jos olisin jämäkästi tarttunut asiaan ja tilannut terän jo edellisenä päivänä, saman tien, olisin säästänyt sekä voimiani ja työaikaani. Eikä kokemus ollut ollenkaan ollut epämiellyttävä. Päinvastoin. Terän vaihtaminenkin osoittautui yksinkertaiseksi operaatioksi ja siihenkin sain ystäviltäni apua.

Kertasin mielessäni, mitä pohdin lomamatkaltani kotia kohti ajaessani. Auton kanssa ei lomalla ollut ollut ongelmia. Harvoinhan niitä oli ollut. Siitä huolimatta olen käyttänyt auton toiminnan murehtimiseen suunnattomasti energiaa. Olen viimeiset vuodet ollut nihkeä lähtemään mihinkään kotoani. Toki uupumukseni on ollut yksi suuri siihen vaikuttanut syy, samoin se, että nyt minulla on koti ja elämä, jossa aidosti viihdyn. Ei ole tarvetta suhata pois aina kuin olisi mahdollisuus. Ympäristöasiat ja rahanmenokin painavat vaa’assani eikä ole ollut halua käryttää polttoainetta ilmaan turhan vuoksi. Mutta on vielä viideskin syy. Olen vältellyt ajamista, koska olen murehtinut, pelännyt, miten auto kestää.

Mitenkähän monta mukavaa tapahtumaa ja kohtaamista olenkaan pelkojeni pakenemisen vuoksi menettänyt? Niin sahanterän tilaamisessa vitkuttelun kuin autolla ajamisen välttelyn vuoksi olen käyttäytynyt kuin hirvi. Olen juossut pelkojani pakoon kuin hirvi möykkäävän ajomiesten rintaman edessä päätyäkseen lopulta passipaikalla odottavan kiväärin tähtäimeen. Ja PAM!

En toki ole henkeäni menettänyt paetessani, mutta menettänyt kuitenkin kaikenlaista muuta hyvää saavuttamatta mitään parempaa sen tilalle. Mitäpä mahtaisikaan tapahtua, jos hirvi kääntyisi kannoillaan ja rohkein, arvokkain askelin astelisi kohti aseettomien ajomiesten rintamaa. Miten mahtaisi ajomiesten linja pitää? Sinne painelisi metsän kuningas joustavin ja keinahtelevin askelin vapauteensa ja eloansa jatkamaan.

Tälläkin kertaa juuri se, mitä eniten tarvitsin löytyi siitä suunnasta, joka tuntui pelottavimmalta. Omien pelkojensa pakenemisen sijaan, on aina olemassa vaihtoehto kulkea niitä kohti. Uteliaana ja pelottomalla mielellä kulkien elämällä on enemmän annettavaa kuin omaa elämää rajoittavien suojamekanismien rakentelu voi milloinkaan tarjota. Itse voi valita, elääkö hirven elämää vai kulkeeko kohti sitä, mikä pelottaa. Harjoitus tekee tässäkin mestarin.