Oman onneni seppä

Pienen vasan muistolle

Juhannusaattona näin oudon näytelmän ikkunastani. Olin lounasta syödessäni seurannut syrjäsilmällä metsäkaurista, joka oli lähes päivittäin käynyt syömässä niitylläni. Yht’äkkiä kauris säntäsi hypähtäen eteenpäin ja ehdin sekunnin murto-osan ajatella, että näinkö siellä jokin toisenkin hirvieläimen. Tapahtumapaikka jäi osin piiloon navetan kulman taakse. Jäin seuraamaan, mitä tapahtui. Välittömästi tapahtuneen jälkeen kauris hypähteli kuin hädissään sarat erottaneen ojan puolelta toiselle, ojaan ja ylös, ojaan ja ylös. Yhä uudelleen ja uudelleen. Jotakin oli tapahtunut. Oliko sillä vasa ojassa? Oliko vasa jäänyt ojanpohjan mutaan kiinni? Oliko vasa taittanut jalkansa ojassa?

Vedin kumisaappaat jalkaan ja lähestyin rauhallisesti tapahtumapaikkaa. Kauris ei huomannut minua. Olin vain kahdenkymmenen metrin päässä, sanoin sille rauhallisella äänellä, että tulin auttamaan, jolloin se minut havaitessaan pakeni pellon toiselle laidalle. Ojassa kyyhötti kyljellään maaten pikkuruinen, vain muutaman viikon ikäinen täplikäs vasa. Sen kaula oli oudosti kaartunut taaksepäin selän yli. Nostin varoen henkäyksenkevyen vasan ojanpohjalta aurinkoon pellonpientareelle. Se määki surkeasti ja kauhuissaan pienellä äänellään. Sen jalat sätkivät, joten halvaantunut se ei ollut, mutta sen kaula oli aivan jäykistynyt taaksepäin kaarelle. En yrittänyt väkisin vääntämään sen päätä toiseen asentoon. Jätin vasan heinikkoon ja läksin pois, etten jättäisi siihen liikaa hajua itsestäni, ettei emä hylkäisi sitä sen vuoksi.

Takaisin sisälle päästyäni näin, miten emä palasi takaisin. Se pyöri vasan ympärillä. Soitin villieläinhoitolaan ja kysyin neuvoja. Hän kehotti odottamaan ja katsomaan, jättääkö emä vasan vai pääseekö vasa jalkeille. Emä oli nyt se, joka parhaiten pystyisi vasaa auttamaan. Sovimme, että seuraan, pysytteleekö se vasan luona ja soitan illalla uudelleen.

Emä pysytteli koko päivän vasan lähettyvillä. Se oli siellä nukkumaan mennessäni ja kun kolmelta yöllä havahduin hereille, oli emä yhä vasan luona. Kun aamulla heräsin, oli emä poissa. Odottelin vielä puolisen tuntia ja seurasin, josko emä olisi jossakin lähettyvillä ja palaisi. Kun sitä ei näkynyt, lähdin käymään paikalla. Yllätyksekseni löysin vasan jälleen ojasta samasta kohtaa ja yhä samassa asennossa makaamassa. Se oli hengissä, mutta selvästi heikompi, eikä enää jaksanut määkiä. Jälleen nostin sen ojasta heinikkoon lämpimämmälle alustalle. Otin uudelleen yhteyttä villieläinhoitolaan, josta luvattiin tulla paikalle aamupäivän aikana katsomaan tilannetta.

Emä palasi vasan luo aamupäivän aikana. Se lähestyi sitä varoen, pysytteli sen luona puolisen tuntia ja lähti hitain askelin pois. En halunnut aiheuttaa turhaa häiriötä vasan luona ja odottelin siksi villieläinhoitolan ihmisen saapumista ja puolilta päivin läksimme yhdessä potilaan luo. Olin yllättynyt, että vasa yhä oli hengissä. Vasa otettiin nyt mukaan villieläinhoitolaan tutkittavaksi ja hoitoon. Totesimme, että jos siltä on niska murtunut, niin mitään ei ole tehtävissä, mutta se saisi vielä maitoa ennen kuin eläinlääkäri tutkisi sen. Halvaantunut se ei kuitenkaan ollut, sillä sinnikkäästi se potki pienillä sorkillaan.

Sain muutamaa tuntia myöhemmin soiton hoitolasta. Vasa oli saanut jonkin törmäyksen seurauksena vaikean aivovamman ja se oli lopetettu. Muutoin se olisi ollut hyväkuntoinen vasa, mutta vakavan aivovamman vuoksi mitään ei ollut enää tehtävissä. Soittaja oli sitä mieltä, että sen oli täytynyt törmätä autoon, sillä vamma oli niin laajalla alueella, mutta minun oli vaikea uskoa sitä, sillä lähimmälle tielle oli matkaa. Vaikka törmäyksen panikoima vasa olisikin pystynyt hyvän matkaa juoksemaan, oli vaikea uskoa, että se tällaisen aivovamman saatuaan olisi pystynyt paniikissakaan ensin uimaan syvän ojan yli, juoksemaan parin peltosaran yli sekä sen jälkeen vielä kiipeämään kiviaidan yli ennen päätymistään pienen, lähes umpeen kasvaneen ojan pohjalle. Ja minähän olin nähnyt! Olin hyvin nopealta vilaukselta nähnyt toisen aikuisen hirvieläimen takajalat. Oliko se toinen kilpaileva naaras? Vai hirvas? Ainakin joillakin eläinlajeilla urokset haluavat eliminoida jälkeläisiä, jotka eivät ole niiden omia. En tiedä, miten on metsäkauriiden laita.

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert Einstein

Illalla emä palasi vielä kerran, lähestyi jälleen hitaasti ja varoen paikkaa, jossa sen pienokainen oli maannut. Nuuhki. Seisoin lyhyen tovin. Sen jälkeen se lähti hiljaa pois. Näky oli tavattoman surullinen. Valtava suru. Niin hento, hauras, pieni olento. Niin elämänsä alussa. Voimattomuuden ja kyvyttömyyden tunne, kun olisi halunnut auttaa, mutta mitään enempää en olisi voinut tehdä.

Vain lyhyen hetken emän lähdön jälkeen pellon samalle laidalle ilmestyi kettu. Jos vasa tai sen ruumis olisi ollut edelleen pellolla, kettu olisi saanut sen itselleen ja mahdollisesti poikasilleen ravinnoksi. Edes vasan ruumis ei olisi mennyt hukkaan. Nyt jäin miettimään, oliko ketun tulo syynä siihen, että viimeisen matkan pellolta lähdettyään emo juoksi loikkivin askelin. Olin aiemmin juhannusviikolla nähnyt pellolla emän, jolla oli kaksi vasaa. Ehkä tämä oli sama yksilö. Ehkä se oli havainnut ketun tulon ja kiirehti toisen vasansa luo, jonka se oli jättänyt turvallisempaan paikkaan.

Muokattu 26.6.2017 klo
Kettu katseli pellonreunaan tultuaan ensin pellon toiselle laidalle, jossa vasa oli maannut, mutta jatkoi sitten samaan suuntaan, johon emä oli kiirehtinyt. Entä jos vasan ruumis olisikin ollut jäljellä siellä, missä se oli maannut? Kettu olisi luultavimmin haistanut sen eikä lähtenyt samaan suuntaan, mihin emä oli loikkinut. En tiedä, oliko emän toinen vasa jossakin lähettyvillä enkä tiedä, löysikö kettu. En myöskään tiedä, pystyykö emä potkimalla suojaamaan vasaansa ketulta. Kuolleen vasan ruumis olisi kuitenkin houkutellut ketun aivan toiseen suuntaan ja emä olisi ehtinyt kiiruhtaa mahdollisen toisen vasan kanssa turvaan.

Ajattelin nuoruudenystäväni kirjettä muutaman vuoden takaa hänen yhdeksänvuotiaan tyttärensä hautajaisten jälkeen. Hän kirjoitti, miten hän tyttärensä vierellä hänen viimeisinä aikoina ollessaan alkoi ymmärtää kaikkia niitä epätoivoisia tekoja, joita läheiset tekevät rakkailleen ja itselleen. Nuo sanat ovat syöpyneet mieleeni. On tuskallista katsoa voimattomana vierestä toisen kärsimystä tilanteessa, jossa ei ole mitään, mitä itse voi enää tehdä. Siitä huolimatta toisen ihmisen elämän lopettaminen omalla päätöksellä on nykyisellään kriminalisoitu ja näin on minusta hyvä ja oikein. Eikö meillä jokaisella pitäisi olla oikeus arvokkaaseen loppuun – oikeus itse päättää omasta lähdöstämme, kun aikamme on koittanut?

Mietin jälleen hentoista vasaa. Miksi maailmassa pitää olla niin paljon kärsimystä? Olisiko minun pitänyt tehdä lopettamispäätös jo heti ensimmäisen kerran vasan luona käytyäni sen sijaan, että nostin sen ojasta heinikkoon? En tehnyt sitä päätöstä silloin, sillä oman arvomaailmani mukaan sen elämä ei ole vähemmän arvoinen kuin minun elämäni. Se oli hyvin nuori metsäkauris. Minä olen ihminen. Meillä on kovin erilaiset tehtävät täällä, mutta meidän kummankin elämämme ovat siitä huolimatta samanarvoisia.

Sanotaan, että toisinaan täältä pois lähdössä olevien on tuskistaan huolimatta vaikeaa päästää irti elämänlangastaan nähdessään jäljelle jäävien suuren surun. Sanotaan myös, että kaikella on tarkoituksensa. Entä jos tuskankin tarkoitus kertoa kantajalleen, että on tullut aika – on aika lähteä? Emä pysytteli vasan luona pitkään, ennen kuin lähti sen luota pois. Se tuntuu meistä ihmisistä julmalta hylkäämiseltä. Entä jos emä ymmärsikin, että mitään ei nyt enää ole tehtävissä ja halusi vasan luota lähtemisellään kertoa sille, ettei halua pitkittää sen kärsimystä ja että oli tullut sen aika päästää irti elämänlangasta. Voiko sen suurempaa rakkauden osoitusta olla? Oliko siinä samanlaista rakkautta, kun 24-vuotiaan vakavasti loukkaantuneen Jasminen äidin sanoissa, joihin viittasin kirjoittaessani aidosta kannustamisesta?

Teinkö minä oikein, kun puutuin luonnon tapahtumiin ja kävin nostamassa vasan ojasta heinikkoon? Entä jos sen olisikin ollut vähemmän tuskallista olla ojan pohjalla, joka ehkä viilensi sen päähän saamaa iskua? Entä jos sen elintoiminnot olisivat hidastuneet ja lakanneet nopeammin juuri ojan viileydessä sen sijaan, että nostin sen lepäämään lämpimään heinikkoon? Halusinko sulkea silmäni siltä todellisuudelta, että sillä on päässä tai kaulassa niin vakava vamma, ettei se pääse jaloilleen? Tekikö minulle liian kipeää ajatella, että vasa tuskin selviäisi? Siksikö epäilin ensin vasan juuttuneen mutaan tai vain taittaneen jalkansa? Johtiko kipeän todellisuuden kieltäminen itseltäni siihen, että tulinkin auttamishalussani vain pidentäneeksi sen tuskaa? Silläkin oli hyvä tarkoitus, että villieläinhoitola nouti vasan tutkittavaksi ja hoidettavaksi sen emän jätettyä sen. Entä jos en olisi toista kertaa nostanut vasaa ojasta, vaan se olisi jäänyt sinne? Olisivatko sen kärsimykset loppuneet nopeammin ja olleet pienemmät, jos se olisi saanut rauhassa lähteä pois ojassa maatessaan? Meille ihmisille ojan pohjalle jääminen tuntuu karmealta lopulta, mutta vasalle se oli se ympäristö ja se maailma, joka oli sille tuttu. Entä jos hyvää tarkoittava kuljettaminen autossa, ympäristössä, joka oli sille täysin vieras, vain lisäsikin sen kärsimystä? Muuttuuko auttaminen vallankäytöksi ja kääntyy autettavaa vastaan, jos auttaminen ei lähdekään autettavan omasta pyynnöstä tai autettavan ei itse anneta päättää, mitä apua haluaa ottaa vastaan ja mitä ei?

Paljon kysymyksiä, jotka saivat pohtimaan omaa lähdön hetkeäni, joka joskus koittaa. Meistä kukaan tuskin haluaa ehdoin tahdoin kärsiä turhaan. Meillä on nykyisin käytettävissämme valtava lääkearsenaali kivunpoistoon, mutta onko tuo lääkitys aina tarkoitettu ensisijaisesti kärsijän tuskien lievittämiseen vai lievitetäänkö sillä myös niiden tuskaa, jotka joutuvat kärsimystä sivusta seuraamaan? Miten usein riennämme antamaan apuamme ensisijaisesti siksi, ettemme itse kykene kohtaamaan kärsimystä ja siksi avunantomme vain lisääkin toisen tuskaa? Onko meidät vain kasvatettu siihen, että kärsimys on ainoastaan pahasta, jollain tapaa väärin ja siksi sitä pitää vältellä? Entä jos onkin niin, että kaikella kärsimykselläkin on jokin tarkoitus? Voisiko suurten tuskien tarkoitus olla kehottaa ja valmistaa lähtöön?

Pientä kauriinvasaa muistaen pyydän teitä, rakkaat ystäväni, minun lähtöni hetken aikanaan lähestyessä, että suremisen sijaan ajattelisitte, jotta teidän kokemanne suru ei suotta pitkittäisi minun mahdollista kärsimystäni ja osaisin siksi ajoissa päästää irti oman elämäni langasta, kun se aika joskus tulee. Haluan, että meillä jokaisella on oikeus itsenäisesti päättää oman lähtömme hetkestä. Tällaista rakkautta teiltä toivon ja toivon, että osaan sellaista myös teille antaa.

Kiitollisena pienen vasan minulle antamista opetuksista määrittelin ja kirjasin oman hoitotahtoni.

Määrään, että jos minä vakavan sairauden tai onnettomuuden seurauksena en pysty päättämään omasta hoidostani esimerkiksi tajuttomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi, ei minua hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja tai kipulääkitystä ellei tilani korjaantumiseen ole selkeitä perusteita. Tehohoitoa voidaan minulle antaa vain, jos voidaan kohtuudella arvioida, että sen antaminen johtaa parempaan tulokseen kuin pelkästään lyhytaikaiseen elämän pitkittymiseen. Jos toivorikkaana aloitettu hoito osoittautuu tuloksettomaksi, siitä on välittömästi luovuttava.

Talviturkin kohtalo

Pistäydyin koiranäyttelyssä. Tuli tervehdittyä nuorta sileäkarvaista kettuterrieriä. Koiran kanssa tuttavuutta tehdessäni kiinnitin huomiota siihen, miten se oli trimmattu näyttelykuntoon. Kaulan etupuolen ja sivujen ulospäin törröttävät karvat oli leikattu pois. Samoin koiran reisien sisäpuolelta ja peräpeilissä oli trimmeri suristanut. Koira oli pirteä ja kaunis ja palkittiin tässä näyttelyssä rotunsa parhaana edustajana. Minun tuli kuitenkin surku villahousunsa ja kaulapyörteensä menettänyttä koiraa. Olen niin tottunut näkemään näillä koirilla sojottavia karvaharjanteita. Trimmattu koira ei minun makuuni ollut kaunis. Trimmaamaton olisi mielestäni ollut kauniimpi, sillä juuri minun silmäni ovat tottuneet näkemään tämänrotuiset koirat sellaisina.

Helsingin Sanomien NYT-liite otsikoi parisen viikkoa sitten: Säärikarvat, häpykarvat, kainalokarvat – Yhä useampi nainen lopettaa karvojensa ajelemisen, ja näin sillä kapinoidaan vanhoja kauneusihanteita vastaan ja kertoi artikkelissaan muun muassa kahden tanssinopettajan Moona Nevalaisen ja Anne Rönkön tanssiteoksesta No shave no shame. Artikkeli osui sopivasti tajuntaani, sillä jälleen viime kesänä olin tuskaillut mielessäni, että onko tämä säärikarvojen ajelu niin välttämätöntä puuhaa, mutta tuli silloin kuitenkin tehtyä. Ei ollut rohkeutta jättää ajamatta. Karvaiset sääreni näyttivät mielestäni liian karmeilta. Sama edessä taas, kun ilmat lämpiävät?

Kauneus on katsojan silmässä.

Talven ja viileän kevään jäljiltä talviturkkini on tähän asti saanut olla rauhassa. NYT-liitteen artikkeli havahdutti jälleen pohtimaan, olisiko minulla tänä vuonna rohkeutta olla sellainen kuin olen. Koiranäyttelykokemuskin kävi mielessä. Tajusin, että se, mitä pidämme kauniina on yleensä opittua ja usein elinympäristömme meihin muokkaama mielipide. Entä, jos oppisinkin pitämään omista sääristäni sellaisina kuin ne ovat samaan tapaan, kuin olen oppinut pitämään trimmaamatonta sileäkarvaista kettuterrieriäkin kauniina?

Eihän se säärikarvojen ajeleminen loppujen lopuksi kovin iso operaatio ole viikon tai kahden välein tehtynä. Nyt täytyi olla jokin erityinen syy siihen, miksi mieli painiskeli niin voimalla kehon karvojen kimpussa. Istuin tuvan lattialla ja mietiskellen katselin karvaisia sääriäni. Liu’utin kättä säärelläni ja yllätyin havainnostani, että tämähän tuntuu pehmoiselta! Samaa ei voi sanoa, jos liu’uttaa kättään parin yön sänkeä pitkin, vastakarvaan varsinkaan. Tuntemus on ikävän piikkinen ja kaikkea muuta kuin miellyttävä! Kokemuksesta tiedän myös, että jos silloin kävellessä sattuu toinen sääri pyyhkäisemään toista, se tekee suorastaan kipeää!

Kyselin itseltäni, mikä tässä nyt on taas kaikkein tärkeintä. Rehellisin vastaukseni oli, että kyllähän se aito tunne elämässä on aina kaikkein tärkeintä. Kun jokin sisäinen ääni yritti edelleen väittää vastaan, että jos tunne sanoo, ettet näytä kauniilta, niin eikö sitäkin tunnetta pitäisi kuunnella? Esitin itselleni jatkokysymyksen: ”Kenen silmissä haluan näyttää kauniilta?”. Olenko tässä kenties törmäyskurssilla kuvittelemieni ympäristön odotusten kanssa?

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Millä perusteella haluan ystävieni valitsevan minut ystäväkseni? Onko se ulkonäköni vai ihan muut ominaisuuteni? Entä millä perusteella valitsen itse elämääni ihmiset, joiden kanssa haluan elää elämääni ja viettää aikaani? Valitsenko heidät heidän ulkonäkönsä mukaan vai painavatko vaakakupissa ihan muut ominaisuudet? Onko heidän ulkonäkönsä se, jonka perusteella minulla on hyvä olla heidän seurassaan vai kenties se, että hyväksyvät minut sellaisena kuin olen kaikkien virheineni ja puutteineni? Mikä saa minut voimaan hyvin?

Hetken mielijohteesta nousin lattialta ja kävelin keräyspaperikassille ja kaivoin sieltä koiranäyttelyluettelon tarkistaakseni, mikä mahtoikaan olla sen koiran kennelnimi, jota olin tullut tervehtineeksi. XXX Worth it. Niinpä. Olen sen arvoinen. Voiko tämän selkeämpää signaalia enää saada?

Alitajunnan taksikuskin kyydissä

Tilasin puhelimitse tarvikkeita, joita tarvitsin työhöni. Myyjällä ei sattunut olemaan varastossa koko tarvitsemaani määrää, joten sain ensin ne, mitä heillä oli. Ne riittivät hyvin ensitarpeeseen. Loput tulisivat jälkilähetyksenä. Toinen paketti saapuikin sovitusti, mutta sitten alkoi tapahtua. Jotakin puuttui, jotakin oli liikaa. Minulle tuli lisätarve, joten ylimääräistä ei tarvinnutkaan palautella, vaan tarvitsin jo ennestään puuttuvien lisäksi vielä muutaman lisää. Seuraava paketti saapui. Jälleen oli tapahtuntut pieni kömmähdys: määrät olivat nyt oikein, mutta osa tarvikkeista vääränlaisia. Tavaran myyjä laittoi oikeat tarvikkeet postiin ja lähetyksessä tulisi palautusrahtikirja, jolla saisin palautettua vääränlaiset samalla asiointi kerralla. Kassalla osoittautuikin, että palautusrahtikirja oli vääränlainen, enkä pystynytkään postittamaan palautusta.

Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa, sillä tämän toimituksen kohdalla oli nyt tapahtunut lähes kaikki mahdollinen. Olisin voinut olla jo todella kiukkuinen, mutta mitä olisin sillä voittanut? Olisin pilannut ennen kaikkea oman päiväni. Kiukku kuluttaa enemmän voimia kuin nauru, joka lataa akkuja. Puolensa saa ja pitää pitää, mutta kannattaako rangaista vielä itsekin itseään siitä, että joku muu on töpeksinyt? Mitään vakavaa tai ikävää tässä tapauksessa ei kenellekään ollut aiheutunut eikä minunkaan työni kannalta ollut tullut ylimääräistä viivettä, kun olin onneksi tullut tilanneeksi tarvikkeet riittävän ajoissa. Ainoa vahinko oli pieni ylimääräinen vaivannäkö molemmille osapuolille. Aika viatonta.

Kun soitin yritykseen viimeisen kerran pyytääkseni sähköpostiini uutta, oikeanlaista rahtikirjaa, jotta voisin ohikulkumatkalla käydä lähettämässä paketin seuraavan kerran kaupungissa käydessäni, pyysin, että myyjä tarjoaisi pullakahvit kaikille tämän toimitussotkun osallisille, jotta tapahtuneesta jäisi kaikille hyvä mieli.

Miksi ihmeessä pyysin tällaista? Eihän minun tarvitse tuntea syyllisyyttä tapahtuneesta. Enkä tunnekaan. Vastuu virheistä ei ollut minun, vaan yksin myyjän. Pyysin tätä sen vuoksi, etten joutuisi enää kokemaan samanlaista toista kertaa. En haluaisi, että seuraavan kerran, kun tilaan tältä yritykseltä jotakin, tilauksen vastaanottajan ensimmäinen muistikuva minulle myymisestä olisi se, että voi itku, miten kaikki meni pieleen viimeksi! En haluaisi, että tavaran lähettäjä minulle tavaraa pakatessaan ajattelisi, että nyt ei saa sattua samanlaisia virheitä kuin edellisellä kerralla, jolloin kaikki taatusti menee jälleen pieleen.

Pyysin esimiestä tarjoamaan pullakahvit siksi, että jokaiselle osalliselle jäisi mukava muistijälki siitä, miten pieleen mennyt toimitus lopulta saatiin kuitenkin kunnialla selvitettyä. Emme me ihmiset ole tässä suhteessa koiraa kummempia. Koira yhdistää saadun palkkion aivan vihonviimeiseen tapahtumaan. Siksi sitäkään on turha rangaista aikaisemmin tekemästään vahingosta. Koira ei silloin ymmärrä, miksi sitä rangaistaan. Samalla tavalla me ihmisetkin opimme paremmin palkitsemalla itse itsemme viimeisimmästä tapahtumasta. En tiedä, ymmärsikö kyseinen esimies pyyntöni perimmäisen tarkoituksen ja toimiko hän näin. Se jäi hänen päätettäväkseen.

Ystäväni totesi sanoi minulle joskus viisaasti, että alitajunta ei tunne ei-sanaa. Samasta asiasta puhui urheiluspsykologi Christoph Treier, kun keväällä olin hänen luennollaan. Meillä on taipumus hokea itsellemme hankalassa tilanteessa: ”Nyt en saa epäonnistua! Nyt en saa epäonnistua!”. Hän vertasi tilannetta siihen, miten taksiautoilija toimii. On täysin turhaa luetella taksinkuljettajalle, ettei ole menossa Närpiöön, eikä Vöyrille, eikä Maalahteenkaan. Sujuvimmin pääsee perille, kun kertoo suoraan, että on menossa Laihialle, jos se on se, minne halajaa. Samasta on kyse klassisessa esimerkissä, jonka mukaan kouluttajan ei milloinkaan kannata kehottaa kuulijoitaan ajattelemaan vaaleanpunaisia elefantteja, sillä sillä siunaamalla jok’ikinen alkaa ajatella juuri niitä vaaleanpunaisia elefantteja. Oman alitajuntansa taksikuskia ei kannata suotta harhauttaa, vaan on parempi pyytää kurvaamaan suoraan haluttuun suuntaan.

Nähtäväksi jää, nyt kun monien vaiheiden jälkeen sain viimeisetkin tarvitsemani helat, muistanko minä nyt vuorostani toistaa itse itselleni mielessäni, että asennan ne suoraan, asennan ne suoraan, asennan ne suoraan…

Hörhöilyä ja lisää takinkääntöä?

Vuosikausia sitten olin treffeillä tapaamani miehen kanssa. Ravintolassa syödessämme ja jutellessamme tuo mies mainitsi ohimennen minulle käyneensä Reiki-kurssin. Se lause ratkaisi silloin tuon miehen kohtalon minun elämässäni. Totesin mielessäni välittömästi, että minähän en kaikenlaisten huuhaa-hörhöjen seurassa aio aikaani viettää. Se ihmissuhde jäi tuohon yhteen ravintolatapaamiseen.

Lapsuudenkodissani lääkäri-isäni vannoi ja uskoi lääketieteen kaikkivoipaisuuteen. Hänen jyrkät näkemyksensä leimasivat kasvuympäristöäni, jossa ainoat tavat hoitaa ihmistä tuntuivat olevan lääkkeet ja kirurgin veitsi. Jopa fysioterapeuttiseen kuntoutukseen asennoituminen oli tuhahtelevaaa. Psykologiaan ja psykoterapiaan hän suhtautui lähinnä halveksivasti asioiden turhana psykologisointina. Kun tällaisessa asenneilmastossa ja ”totuudessa” varttuneena päälle päätteeksi tulin hankkineeksi luonnontieteellis-teknisen koulutuksen, on vähintäänkin luonnollista, että omakin asenteeni kaikenlaisia täydentäviä hoitomuotoja kohtaan on ollut pitkään torjuva.

Viime syksynä toinen jalkateräni kipeytyi. Tunsin sen johtuvan jonkin nivelen tai jänteiden virheasennosta. Aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tällaisiin vaivoihin auttoi parhaiten akupunktio tai jäsenkorjaajan käsittely. Nyt olin kuitenkin päättänyt itse selvittää syyn siihen, miksi jalka on kipeä sen sijaan, että kävisin kerralla niksahdututtamassa nivelet oikeaan asentoon. Vaiva olisi varmasti poistunut kertalaakista. Minulla oli kuitenkin sellainen olo, ettei se olisi poistanut perimmäistä syytä, miksi nivelet eivät ole ojennuksessa ja vaiva olisi pian uusinut. Halusin itse omaa kehoani tutkimalla ja kuulemalla hoitaa jalkaongelman pysyvästi kuntoon. Olin vakuuttunut, että näin tehdessäni voisin oppia paljon muutakin itsestäni, vaikka jalkakivun poistamiseen vähän enemmän aikaa menisikin.

Hyvä ystäväni pistäytyi vieraisille luokseni. Jalkakipuni tuli puheeksi ja kerroin päätöksestäni lähteä tutkimusmatkalle jalan kuntoonsaamiseksi. Ystäväni oli juuri käynyt Reiki I -kurssin ja oli oppimastaan erittäin innoissaan. Hän halusi kokeilla Reikiä jalkaani. Vastustelin aluksi, sillä olinhan juuri sanonut, että haluan hoitaa sen itse kuntoon. Hän kuitenkin sanoi, ettei Reiki-hoitaja ole parantaja vaan ainoastaan energiakanava ja hoidettava päättää itse, paljonko haluaa ottaa vastaan ja haluaako parantua. Koska kyseessä oli hyvä ystäväni, joka niin vilpittömästi oli Reikistä innoissaan, myönnyin hänen hoidettavakseen. Mielessäni ajattelin samaan aikaan pontevasti, että minähän en tähän humpuukiin usko, vaikken sitä siinä tilanteessa ääneen lausunutkaan.

Istuimme tupani lattialla hyvän tovin hänen hoitaessa jalkaani. En tuntenut mitään erityistä. Yllätys tuli siinä vaiheessa, kun lattialta noustessani pyöräytin nilkkaani eikä tutuksi käynyttä rutinaa kuulunutkaan! Nilkkani oli sitä pyörittäessa rusahdellut ilkeästi niin kauan kuin saatoin muistaa. Nyt se oli äänetön ja todella tunsin, miten siinä ollut virheasento oli korjaantunut. Ystäväni tiesi ja tunsi asenteeni, mutta kaikesta huolimatta antoi luettavakseni Johanna Blomqvistin kirjan Kvanttifysiikasta energiahoitoihin: fyysikon matka mieleen ja paranemiseen. Hän totesi minulle jälkikäteen, että oli arvellut fyysikon kirjoittaman kirjan puhuttelevan minua diplomi-insinöörikoulutuksen käyneenä parhaiten.

Olin yhä skeptinen ja uskoin onnelliseen sattumaan, mitä jalkaani tulee, mutta luin kuitenkin kirjan. Lukiessa mielenkiintoni ja uteliaisuuteni heräsi. Otin yhteyttä kirjan kirjoittajaan ja halusin kokeilla etähoitoa. Muistan hyvin, miten ensimmäistä hoitoa saadessani mietin mielessäni, että ihanko oikeasti minä nyt tässä makaan ja otan vastaan energiahoitoa ihmiseltä, joka istuu muutaman sadan kilometrin päässä ja olen vieläpä valmis maksamaan tästä. Kaikkea kanssa! Tähänkö on tultu? Aionko muka todella alkaa uskoa tällaiseen huuhaahan? Isän ääni yritti vielä puhutella minua.

Kokeilin jonkin ajan kuluttua etähoitoa toisenkin kerran. Sen jälkeen olin jo ilmoittautunut kansalaisopiston Reiki I ja Reiki II -kursseille ja sillä tiellä olen. Enpä olisi uskonut. Enkä olisi uskonut sitäkään, että tulee päivä, jolloin siteeraan perussuomalaista poliitikkoa, mutta näin se vain menee.

En ole takinkääntäjä. Olen muuttanut mieltäni, se on toinen asia. – Timo Soini

En millään muotoa ole luopunut newtoniaanisesta ajattelusta. Uskon ja tiedän edelleen, että jos irrotan otteeni juomalasista, niin lattiallehan se tipahtaa, todennäköisesti särkyy ja vesi ja lasinsirpaleet roiskuvat ympäriinsä ja syntyy ikävä sotku. Tiedän myös, että jos oma jalka sattuu olemaan lasin alla, kun siitä päästän irti, niin kipeää tekee ja vähintäänkin mustelma syntyy. Se, että olen omaksunut osaksi maailmankuvaani energiahoitoihin liittyvän ajattelutavan, ei merkitse minulle, että minun olisi pitänyt luopua aiemmasta Newtonin lakeihin perustuvasta ajattelutavastani. Nämä luonnonlait ovat minulle yhä vallitsevia ja aivan yhtä totta kuin ennenkin. Energiahoitojen ajattelutapa ei korvaa aiempaa maailmankuvaani. En ole luopunut mistään. Se täydentää sitä ja se kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta ja loogiselta.

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert Einstein

Kun keväällä Johanna oli minuun yhteydessä ja kertoi olevansa kiinnostunut tulemaan Pohjanmaalle pitämään kurssin tai luennon energiahoidoista, en epäröinyt hetkeäkään ilmoittautua hänen apulaisekseen kurssin järjestämisessä. Maaseudulla asuvan pitää yleensä lähteä kauemmas mielenkiintoiselle kurssille päästäkseen. Kun nyt tarjottiin mahdollisuutta saada kurssi omille kotikulmille, en sitä mahdollisuutta halunnut päästää käsistäni.

Jos sinä olet valmis haastamaan omaa maailmankuvaasi kuluvan kesän aikana ja kenties saman viikonlopun aikana tutustumaan Merenkurkun maailmanperintöalueeseen, siihen on nyt oiva mahdollisuus lauantaina 8.7.2017. Johanna Blomqvist pitää tuolloin Björköbyssä kolmen tunnin workshopin aiheesta Energiahoidot maailmankuvan haastajana. Paikkoja kurssille on rajoitetusti.

Niin, onko minustakin nyt sitten tullut hurahtanut hörhöilijä? Ajatelkoon niin, ken tahtoo. Meitä hurahtaneitahan on ollut maailman sivu, aina Kopernikuksesta lähtien.

Energiahoidot maailmankuvan haastajana -esite

Kun on parempi olla ryhtymättä

Nyt ne on tehty, ne pari pikkuhommaa, jotka viikosta toiseen roikkuivat tekemättöminä ja rassasivat tekemättöminä enemmän kuin se vaivannäkö, joka niiden hoitaminen lopulta vaati. Kukaan ei kuollut, eikä edes millään tavoin vahingoittunut, vaikka toisessa pikkupuuhassa en ihan täydellisesti onnistunutkaan. Sen sijaan opin jotakin ja ensi kerralla osaan tämänkin asian paremmin. Paras palkintoni on kuitenkin tunne valmiiksi tehdyistä töistä, joiden lopputulosten ihastelusta tulee hyvä olo!

Tämä ryhtymisasia on kuitenkin pohdituttanut paljon. Uupumustoipilaana tiedän paremmin kuin hyvin, milloin ryhtymättömyys on tarmoa parempi vaihtoehto. Silloin, kun tuntee itsensä väsyneeksi, sitä ääntä on syytä kuunnella. Keho ei valehtele! Tunteet eivät valehtele. Niin kutsutulla järjellä osaamme sen sijaan valehdella itsellemme hyvin sujuvasti silmää räpäyttämättä ja mennen tullen. Asioiden hoitamista, oman elämänsä tavoitteiden saavuttamista ja ennenkaikkea omaa hyvinvointia palvelee pitkällä tähtäimellä kaikkein parhaiten se, että lepää ensin sen todellisen väsymyksen pois.

Ympäristö asettaa kuitenkin monenlaisia paineita. Pitäisi olla siisti koti, pesty auto, parisuhde ja lapsia, leikattu nurmikko, hoidetut kukkapenkit, superfoodia puskeva rikkaruohoton kasvimaa, muodinmukaiset ja ekologisesti valmistetut vaatteet, hyvätuloinen työpaikka, arvostetut harrastukset, treenattu vartalo, vallitsevan ruokatrendin mukaan oikeaoppista ruokaa jääkaapissa ja lautasella, kesämökki veden äärellä, vähintään yksi ulkomaanloma vuodessa ja mitä ikinä. Auta armias, jos jokin näistä ei ole kohdallaan, niin mitä ihmisetkin siitä sanovat!

Niin anteeksi, mutta ketkä ihmiset – siis tarkalleen ottaen ja ihan nimeltä mainiten? Ketä varten täällä oikein omaa elämäänsä elää? Yksi ihminen on yhtä mieltä ja kun kysyt seuraavalta, saat täysin päinvastaisen mielipiteen. Oma lukunsa on se porukka, jolle mikään ei kelpaa, vaikka tekisit mitä tahansa ja jos muuta vikaa ei löydy, niin aina voi syyttää perfektionismista. Siinä oravanpyörässä juostessa on helppo uuvutttaa itsensä. Jokainen valitsee itse, kenen hyvinvointi on juuri hänelle tärkeintä.

Jos haluaa itse voida hyvin, pitää toisin sanoen tietää, mitä itse haluaa ja ihan vain oman itsensä vuoksi. Siivoaminen on hyvä esimerkki. Meillä jokaisella on oma käsityksemme siitä, millaisessa kodissa on hyvä elää ja olla. Siivoan nykyisin vain ja ainoastaan siksi, että minulle tulee hyvä olo siitä, että ympärilläni on siistiä ja puhdasta. Siivoamisen vaiva on minulle pienempi vaiva kuin se ikävä olo, joka minulle tulee imuroimattomista lattioista, lainehtivista tiskivuorista ja suttaisesta lavuaarista. Olen tehnyt siivoamisista säännölliset rutiinit, joihin ryhtymistä ei tarvitse miettiä samaan tapaan kuin en yleensä mieti iltaisin sitäkään, että huvittaisiko tänään pestä hampaat vai ei. Siivous kuuluu omaan viikko-ohjelmaani. Tiedän, ettei siihen kulu kovinkaan paljoa aikaa (olen tarkistanut kellosta useampaan kertaan) ja hoidan sen yleensä pois asiaa sen kummemmin miettimättä. Siivoan, koska pidän itseäni siistin kodin arvoisena. En ole enää aikoihin siivonnut yhdenkään vieraan takia. Jos kotini ei jollekulle tällaisena kelpaa, kuin se kelpaa minulle ja jossa minun on hyvä olla, suosittelen lämpimästi pysymään poissa täältä. Minun kotini on minua varten. Ystäväni ovat vieraisille tervetulleita ja ystävikseni kutsun heitä, joille kelpaan tällaisena kuin olen kaikkine vikoineni ja puutteineni.

Niin kuulkaas! Viileän kevään jälkeen alkaa olla kesäkukkien hankinnan aika. Kukat ovat ihania, mutta tulin niitä ajatellessani huokaisseeksi mielessäni, että taas pitää sitten muistaa kastella, lannoittaa ja nyppiä niitä, jotta ne pysyvät kauniina ja kukoistavina. Jäätyäni verekseltä kiinni tuosta ajatuksesta, asettelin huolella toiseen vaakakuppiin kukkien tuottaman ilon ja toiseen niiden kastelemisen ja huolenpidon vaivan. Jälkimmäinen kuppi painoi enemmän. Miksi ihmeessä kohtelisin itse itseäni kaltoin, jos en halua muidenkaan kohtelevan minua huonosti? Tein päätöksen jättää tänä vuonna portaanpielen kesäkukat hankkimatta. Ihana helpotus! Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjan lukeminen on minulle mieluisampaa kuin kukkien hoitaminen ja ennen kaikkea sen pohtiminen, että ai pahus, pitää taas muistaa kastella kukat. On helppoa valita ryhtymisen ja ryhtymättömyyden välillä, kun oma hyvä olo on se maailman tärkein asia.

Ei tullut taaskaan ryhdyttyä!

Viikonloppu käsillä. Oli odotuksia, että saisin lopultakin pois päiväjärjestyksestä pari jo jonkin aikaa viikkosuunnitelmassani pyörinyttä ja tekemättömänä roikkunutta hommaa. Ei mitään isoja asioita. Kokoluokaltaan lähinnä sellaisia, että loppujen lopuksi rasittavat tekemättömänä enemmän kuin se pieni vaiva, jolla ne hoitaisi valmiiksi.

Tuli lauantaiaamu ja oli todella vetämätön olo. En oikein jaksanut innostua mistään. Takaraivossa tikittivät nuo pari hommaa, jotka olin todellakin ollut aikeissa hoitaa pois. Mutta en saanut itseäni liikkeelle. En sitten millään! Uupumustoipilaana olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja myös antamaan itselleni luvan siihen, että toisinaan asioiden valmistumista edistää kaikkein parhaiten se, että antaa itselleen luvan levätä. Niinpä sanoin itselleni, että nyt tuntuu olevan paras, että tästä lauantaista tehdään todellinen lepopäivä. Tekemättömät hommat eivät mihinkään karkaa eikä kukaan kuole, jos nämä odottavat sunnuntaihin tai vaikkapa vielä seuraavaan viikonloppuun.

Niinpä lauantaista tuli lepopäivän. En puuhaillut mitään erityistä, mutta en oikein löytänyt levollista oloakaan. En ollut niin väsynyt, että olisi tehnyt mieli ottaa päiväuniakaan. Koitti sunnuntai. Sama vetämättömyys jatkui. Viikkosiivoustani en halunnut enää jättää tekemättä. Tiesin, miten ikävää olisi olla siivoamattomassa kodissa ja sillä en halunnut itseäni seuraavaa viikkoa turhaan kiusata. Tuli imuroitua, mutta ne pari tekemätöntä pikkuhommaa jäivät odottamaan seuraavaa viikonloppua. Annoin itselleni luvan lepoon kodin siivottuani, mutta en taaskaan osannut siitä nauttia. Oli ikävystyttävää!

Mikä meni pieleen? Miksi ei ollut hyvä olo?

En ollut ylimääräisen levon tarpeessa. Sen tiedän siitä, että lepääminen ikävystytti. Silloin, kun lepoa todella tarvitsee, siitä nauttii, kun siihen on mahdollisuus, sen itselleen tarjoaa ja siihen antaa luvan. Nyt en nauttinut. Ikävystyin. Oikeampi diagnoosi olisi ollut aito slarvikatarri, mutta koska itsensä syyllistäminenkään ei johda mihinkään hyvään, oli parasta lähteä tonkimaan todellisia syitä. Syyt haluttomuuteen ryhtyä tekemistä odottaviin puuhiin olivat muualla. Ne oli nyt kaivettava esiin ja nostettava päivänvaloon tutkittaviksi. Elämä on liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi ikäviin olotiloihin, eikö?

Mietin niitä paria puuhaa, jotka olivat siirtyneet seuraavan viikonlopun tehtäviksi. Mikä niissä on sellaista, että olen mieluummin lykännyt niiden tekemistä kuin hoitanut ne sukkelasti alta pois? Sieltä löytyi vastaus. Vaikka ne eivät olleet isoja asioita, ne olivat kuitenkin sellaisia hommia, joita en kovin usein ole tehnyt. Koin siis itseni vähän epävarmaksi ryhtyäkseni niihin puuhiin. Muistin jostakin lukemani ajatuksen, miten ihminen voi vetäytyä haasteista epäonnistumisen pelossa. Mieleen on erityisesti jäänyt lause: ”Vaativuus ei voi sietää epäonnistumisen mahdollisuutta.” Nämä sanat tuskin olisivat jääneet mieleen, ellen olisi löytänyt niistä itseäni.

Ja mistäköhän tuo vaativuus on peräisin? Voisiko sillä, ettei mikään tekemäni ole milloinkaan kelvannut isälleni olla jotakin tekemistä asian kanssa? Teinpä asiat niin tai näin, aina oli jotakin huomautettavaa. Jos mitään vikaa ei tikulla kaivamallakaan löytynyt, niin silloin sai syytteen perfektionismista. Niinpä. Vaan isänipä ei enää tekemisiäni ohjaile. Olin siis antanut aivan itse ihan ikioman vaativuuteni ja epäonnistumisen pelkoni ohjailla itseäni sillä seurauksella, että pari pikkuasiaa oli jäänyt tekemättä ja sen lisäksi olin ollut pahantuulinen koko viikonlopun.

Menneen viikonlopun tilanne ei ollut ainutlaatuinen. Sama on toistunut ennenkin hyvin erilaisissa tilanteissa. On ollut vaatimattomia pikkuhommia ja on ollut kyse ryhtymisestä isompaan urakkaan. Toisinaan pelkkä päätöksenteko on ollut hankalaa, vaikka vanha totuus on se, että on aina helpompaa muuttaa kurssia huonon päätöksen jälkeen kuin olla tekemättä mitään päätöstä. Sama epäonnistumisen pelko on luurannut päättämättömyydenkin takana. Nyt, kun syy on löytynyt, on ratkaisun löytäminenkin jo askeleen lähempänä. Kukaties koputtelee jo ovella.

Yksi pieni päätös, joka poisti stressin elämästäni – pysyvästi

Stressi putkahtelee jatkuvasti esiin sieltä sun täältä. Puhutaan stressaavasta työstä. On stressaavia elämäntilanteita. Kun joku sattuu käyttäytymään tökerösti, toteamme, että olipa hän stressaantunut. Joidenkin sairauksien yhteydessä sanotaan stressin olevan laukaiseva tekijä. Juuri hiljan näin mainoksen maksuttomasta luennosta aiheesta Tee stressillesi edes jotain! Jostakin luin, että sika saattaa jopa kuolla stressiin. Toimistotyössä ollessani sain liikelahjana stressilelun. Sanotaan, että pieni stressi on hyvästä, mutta pitkään jatkuessaan ankara stressi taas ei. Peruskoulun terveystiedon tai biologian tunneilla jo kerrottiin, millaisia fysiologisia muutoksia stressi saa meissä aikaan.

Stressiä siellä, stressiä täällä, mutta mitä se oikein? Sana on ainakin minulle hyvin abstrakti. Sen tiedän, että se on jotakin, josta tulee hyvin epämiellyttävä, ahdistunut ja ajan oloon uuvuttava olo. Miten ihmeessä jollekin asialle voi tehdä edes jotain, jos ei edes osaa määritellä, mitä se on ja mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse? Se pisti miettimään ja etsimään vastauksia.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee stressin seuraavasti:

stressi⁵jatkuva, vars. henkinen rasitus, paine

Sanakirjan määritelmä ei vielä antanut vastausta, mutta auttoi alkuun, sillä se herätti lisäkysymyksiä. Mitä on sellainen, joka aiheuttaa jatkuvaa henkistä rasitusta? Mikä on sellainen tunne, joka pitkään jatkuessaan johtaa henkiseen rasittumiseen?

Purin mielessäni tilanteita, joissa stressistä puhutaan. Työ tuntuu stressaavalta ainakin silloin, kun on enemmän tehtävää, mihin aika riittää tai työssä vastuut ja valtuudet eivät ole samassa linjassa tai työtehtävät ovat haasteellisempia, mihin kokee oman osaamisensa riittävän. Tästä alkaa jo tunnistaa, millaisesta tunteesta on kyse. Se on riittämättömyyden tunnetta: ehdinkö kaiken, onko minun mahdollista selvitä tästä ja osaanko tämän? Se on epäonnistumisen pelkoa: selviänkö tästä, entä jos en osaakaan? Jos taas puhutaan stressaavasta elämäntilanteesta, silloinkin koetaan riittämättömyyttä hoitaa kaikki eteen tulevat asiat ja myös pelkoa epäonnistumisesta, ettei kykenekään suoriutumaan tilanteesta parhaaksi toivomallaan tavalla. Kyse on siis uhan tunteesta, jota voi kutsua myös nimellä pelko. Hyi, olkoon!

Tein päätöksen: lopetan tyystin stressi-sanan käytön. Poistan sen kokonaan elämästäni – pysyvästi. Stressiä ei elämässäni siis enää ole. Se on poissa. Sen sijaan sovittelen jok’ikiseen ajatukseen tai puheeseen, jossa olisin käyttänyt stressi-sanaa, sanan uhantunne tai pelko sen tilalle. Huh!

Stressi on nyt siis poissa, mutta uhan ja pelon tunteet sen sijaan eivät ole väistyneet mihinkään. Ne ovat yhä olemassa, mutta nyt olen tehnyt ne näkyviksi. En enää hautaa niitä kiiltävän, ajan hengen mukaisesti hyväksyttävän ja ehkä jopa tavoiteltavan kuoren alle abstraktin stressi-sanan sisään. Siinä ne nyt ovat: riittämättömuuden tunteesta kumpuava uhkatila sekä epäonnistumisen pelko. Alastomina kaikessa rujoudessaan. Ei ole kaunista katseltavaa, ei! Eikä totta vie ole ollut monessakaan tilanteessa helppoa sovitella omaan mieleensä sanoja riittämättömyyden tunne tai epäonnistumisen pelko stressi-sanan tilalle. Monta on ollut tiukkaa peiliinkatsomisen paikkaa. Koenko minä todella tässä tilanteessa jotakin uhkaa? Useasti on mieli tehnyt valehdella, että eihän tässä nyt toki mitään, mutta ei ole auttanut muu kuin olla rehellinen. Tunteet eivät valehtele.

Mikäs vitsi siinä sitten on ryhtyä kutsumaan jotakin asiaa vain toisella nimellä? Pelkkää kosmetiikkaa? Voihan sen niinkin ajatella. Mutta. Mietin tilannetta, miten helppoa on kuitata oma epämukava olotila sillä, että keskustelussa oman itsensä kanssa huitaisen kuin ohimennen, että minä nyt vaan olen vähän stressaantunut. Kyllä tämä taas tästä. Vertasin sitä siihen, että sanonkin itselleni, että minä nyt koen tässä vähän riittämättömyyden tunnetta. Ei oikein tee mieli tieten tahtoen kokea itseään riittämättömäksi tai pelätä epäonnistumista. Ei totisesti! Tähän ei enää olekaan yhtä helppoa suhtautua samalla välinpitämättömyydellä. Tulee sellainen olo, että tekee vähintäänkin mieli alkaa pohtia, mistä riittämättömyyden tunne juontaa juurensa tai miksi pelkään epäonnistuvani. Sen jälkeen onkin jo paljon lyhyempi matka lähteä etsimään keinoja, joilla riittämättömyyden tunnettani ja epäonnistumisen pelkoani voin lievittää. Siihen tarvitaan yleensä vähän enemmän kuin se liikelahjana saatu stressilelu. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen pelon tunteiden kanssa ei halua pitemmän päälle kaveerata. On huomattavasti helpompi tarttua todelliseen ongelmaan, kun sitä kutsuu sen oikealla ja ymmärrettävällä nimellä.