Blog

Vastaanottamisen vaikeus

Kävin ulkona syömässä kahden ystäväni kanssa. Oli mukava ilta. Nauroimme paljon ja olimme kaikki yhtä vilpittömän onnellisia siitä, ettei kenenkään meistä sinä iltana tarvinnut laittaa ruokaa eikä tiskata – olkoonkin, että olen meistä ainoa, joka on tehnyt valinnan elää ilman tiskikonetta. Saimme tulla valmiiseen pöytään ja joku toinen korjaa likaiset astiat pois. Kyllä siitä on silloin tällöin valmis maksamaan!

Kun maksun aika tuli, toinen ystävistäni ilmoitti määrätietoisesti, että hän haluaa maksaa tämän ja maksoi. Olimme toisen ystäväni kanssa hieman hämmentyneitä, mutta hän oli niin päättäväisen oloinen, että siinä tilanteessa vastalauseiden esittäminen ei vain käynyt päinsä. Kiitimme ystäväämme kauniista eleestä.

Oma oloni oli jälkikäteen hyvin vaivautunut. Minun oli selvästi vaikea ottaa vastaan hänen huomaavaisuuttaan. Kun seuraavana päivänä toinen ystävistäni sattui soittamaan, hän totesi heti ensialkuun onnellisella äänellä, miten kilttiä olikaan ollut yhteiseltä ystävältämme, kun hän oli halunnut tarjota meille tuon eilisen aterian. Se herätti minut pohtimaan, miksi minä en kyennyt samaan, vaan sen sijaan tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Tunsin ainakin huonommuutta. Ääni sisälläni yritti väittää, että hän maksoi ruokailun, koska tiesi, että me kaksi olemme pienempituloisia kuin ruuat tarjonnut ystäväni. Onneksi toinen sisäinen ääneni osasi kovempaan ääneen valistaa minua siitä, että tämän ystävän tapauksessa kyse ei ollut sen enempää säälistä meitä pienituloisia kohtaan kuin mistään näyttämisen halusta tai muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Ei todellakaan.

Olen elämäni aikana kohdannut hyvin erilaista anteliaisuutta. Vuosien varrella vanhempani ovat muun muassa antaneet taloudellista tukea ja milloin mitäkin: käsinkudottuja villasukkia, pakastemarjoja, kotona keittyjä mehuja. Olen tuon kaiken ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kun kaksi vuotta sitten tein päätöksen katkaista välini isääni, olen säännöllisin väliajoin saanut molemmilta vanhemmiltani hyvin syyllistäviä yhteydenottoja. Minua on useaan kertaan muistutettu, miten he ovat minua vielä aikuisiälläkin tukeneet ja syyttävät minua kiittämättömyydestä. He ovat kumpikin tahollaan muistuttaneet minua moneen kertaan muun muassa siitä, miten rankkaa heillä oli lapsuusaikanani, kun heitä painoivat suuren omakotitalon rakentamisen velat ja miten isälläni oli työuupumusta. Näitä tarinoita seuraa aina avoin syyttäminen kiittämättömyydestä heitä kohtaan.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Niin, ne vanhempieni talovelat lapsuusaikanani. Minäkö alaikäisenä lapsena olin se, joka päätti, millainen omakotitalo rakennetaan ja miten suuret lainat sen rakentamiseen otetaan? Minunko vastuullani oli isäni työssäjaksaminen? Alaikäinen lapsi ei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siksi hänelle lainkin mukaan määrätään aina huoltaja. Eikö tuo huoltajuus velvoita siihen, että hankkimastaan lapsesta tulee huolehtia muun muassa tarjoamalla lapselle koti? Eikö ole vanhempien vastuulla, että tuon huoltovelvollisuutensa hoitaa? Jos on hoitanut sen tavalla, jonka on itselleen kokenut liian rankaksi, on hyvin epäoikeudenmukaista lasta siitä syyttää. Jokaisella lapsella on oikeus saada huolenpitoa, sillä lapsi ei ole se, joka on maailmaantulostaan itse päättänyt.

Millä mielellä kaikki tuo onkaan minulle annettu? Ilmeisesti oletusarvona on ollut se, että jos apuaan antaa, avun vastaanottajan velvollisuutena on silloin käyttäytyä avun antajan mielen mukaisesti. Onko todella niin, että jos on ottanut vanhemmiltaan vastaan muun muassa taloudellista tukea, silloin vastavuoroisesti vanhemmalla on oikeus käyttäytyä aikuista lastaan kohtaan haluamallaan tavalla ja vastaanottajan on vain hiljaa siedettävä jatkuva väheksyntä, alistaminen ja suoranainen kiusanteko? Anteliaisuudellako voi ostaa itselleen tällaisen oikeuden? Jos anteliaisuuden vastaanottamisesta pitää syyllistää, kyse tuskin on kovin pyytettömästä anteliaisuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Minä kutsun sitä vallankäytöksi ja vallankäytöstähän kaikessa väkivallassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin on kyse.

Aivan kuten kannustaminen, pyyteetön antaminenkaan ei ole vaihtokauppaa. Tarkemmin ajatellen kannustaminenkin on vain yksi antamisen muoto. Kannustaja antaa tukensa ilman oman kunnian, arvostuksen tai muun edun tavoittelua. ”Antaessaan saa.”, sanotaan. Se pitää paikkansa, mutta jos antaa saadakseen, onkin kyse jostakin ihan muusta kuin vilpittömän hyvän antamisesta.

Aloin ymmärtää itseäni, miksi pyyteettömänkin anteliaisuuden vastaanottaminen on aina ollut minulle niin vaikeaa. En ole tottunut moisiin ystävällisiin eleisiin. Jos itseään ei ole oppinut arvostamaan, on vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan arvostaisi minua sen korkeammalle ja haluaisi minulle pyytettömästi hyvää. Jos on jotakin toiselta saanut, on mielessä aina ollut ensimmäisenä, miten minun pitää nyt tämä hänelle korvata sen sijaan, että vain onnellisena ja kiitollisin mielin ottaisin vastaan. Toisinaan vaatii suurta uskallusta ottaa annettu vastaan.

Kannustus on taitolaji

Ison osan elämääni olen kokenut olevani valtavan yksin tässä maailmassa. On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin olisin kovasti kaivannut ulkopuolista tukea ja kannustusta. Totuin kuitenkin jo lapsuudenkodissani siihen, että ”ei sinulla ole edellytyksiä, kun sinulla on sellaiset geenit” ja ”siellä pärjäävät vain parhaat”. Jos jotakin yritti ensimmäistä kertaa, tiesi kyllä, että odotusarvo oli se, ettei siitä mitään tule niin kuin usein ensi yrittämällä ei tulekaan. Jos joku perheen ulkopuolinen antoi kehuja, muistettiin perheessäni korostaa sitä, että ”hän sanoi niin vain siksi, kun haluaa olla mieliksi”.

Olen miettinyt lukuisia elämäni varrelle sattuneita tilanteita. Kaikenlaisia kannustelijoita olen kohdannut. On ollut niitä, jotka ovat olleet valmiita tukemaan, kun minusta on ollut hyötyä heille heidän oman elämänsä showssaan tai niitä, jotka ovat kokeneet juuri siinä tilanteessa itse saavansa osakseen ulkopuolista arvostusta ja hyväksyntää minua kannustaessaan, mutta olenkin muuttunut merkityksettömäksi heti, kun heidän omalla kohdallaan tarve onkin ohi tai tilanne on muuten muuttunut.

Muistan myös ystävän, joka tuntui haluavan kuunnella, keskustella ja antaa tukeaan pahoinvointini ja uupumukseni keskellä, mutta suhtautuminen muuttuikin kertaheitolla, kun kerroin valmistelevani avioeroa. Silloin hän ilmoittikin yllättäen, että ei kai se miehesi nyt niin paha ole ja hänestä olisi kamalaa ajatella, että asuisit yksin. Olin järkyttynyt hänen kommentistaan: aivan kuin hän tietäisi paremmin, mikä minun todellinen tilanteeni on ja mitä minä haluan sietää. Miten väheksyvää! Tuosta ystävästä en sen koommin kuullutkaan eikä ole ollut tarvetta itsekään olla yhteydessä. Ehkä hänelle oli liikaa se, että olin tekemässä päätöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt.

Kun kypsyttelin tähänastisen elämäni vaikeinta ja pisimpään valmistelemaani päätöstä: päätöstä katkaista välini omaan isääni, asettui eräs ystäväni päätöstäni vastaan sillä perusteella, että hänestä olen tekemässä suuren tunneryöpyn vallassa hätiköityä päätöstä. Hänestä välejä ei pidä katkaista kokonaan, vaan pitää yrittää keskustella. Hän myös maalaili uhkakuvia, että se voi johtaa siihen, että sitten muut sukulaiset voivat katkaista välinsä minuun.  Häntä tuntuivat huolettavan hänelle tuntemattomien sukulaisteni tunteet enemmän kuin minun tunteeni. Voiko tuon vahvemmin väheksyntäänsä osoittaa minun tunteitani ja arvostelukykyäni kohtaan? Olin ilmeisesti tekemässä päästöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt. Hän valitsee ehkä mieluummin sen, että sietää omilta sukulaisiltaan jatkuvaa alistamista, mutta se on hänen valintansa. Minulle puolestani on tärkeämpää osoittaa itselleni sen verran arvostusta, etten katso tarpeelliseksi sietää huonoa kohtelua edes omalta isältäni. Kun ei ole mikään pakko.

Olen kohdannut myös niitä, jotka ovat vähätelleet joltakulta toiselta saamaani tukea perustellen sitä sillä, että tuo toinen ehkä on vain lyhyen aikaa elämässäni. Niin? Mitä sitten? Tekeekö lyhytaikainen tuki johonkin tiettyyn tilanteeseen siitä jotenkin vähempiarvoista? Vai oliko ehkä pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta omistamisen halusta tai jälleen jostakin omasta pelosta?

On myös koko joukko tuttavia, jotka ovat valmiita suitsuttamaan ja kehumaan osaamistani ja mielellään esiintyvät hyvinä ystävinä ja käyttäytyvät jopa mielistellen. Nämä ovat myös niitä tyyppejä, jotka tuntuvat tykkäilevän lähes kritiikittömästi ihan kaikesta, mitä satut sosiaalisessa mediassa julkaisemaan. Tilanne kuitenkin muuttuu joka kerta, jos vähänkään osoitan kyvykkyyttä jollakin sellaisella osa-alueella, jossa he itse kokevat, että heilläkin on omaa osaamista. Silloin saa välittömästi vähätteleviä lausuntoja siitä, mitä minä tiedän tästä asiasta. Saan siis olla hyvä omalla alueellani, mutta en saa osoittaa kyvykkyyttä sellaisessa asiassa, jossa he eivät halua kokea alemmuudentunnetta.

Mitä oikein on todellinen, aito kannustaminen?

Pyysin ystävääni mukaan erääseen tilaisuuteen. Se kiinnosti häntä, mutta kun hänelle selvisi, missä se järjestettäisiin, hän ilmoitti, ettei millään muotoa halua lähteä mukaan. Hän epäili, että joutuisi tilaisuudessa tapaamaan ihmisen, johon ehdottomasti halusi pitää etäisyyttä. Sanoin silloin hänelle, että eikö niistä vanhoista tapahtumista ole jo kovin paljon aikaa ja olethan sinä jo nyt paljon vahvempi.

Vain muutaman viikon kuluttua asetelma oli toisin päin. Samainen ystäväni kertoi minulle eräästä toisesta tilaisuudesta, jolloin oli minun vuoroni sanoa, että jättäisin mieluummin tulematta, sillä en halunnut kohdata siellä ihmistä, jonka seurassa voin pahoin. Juuri sillä hetkellä oivalsin, miten olin väheksynyt ystäväni tunteita, kun olin vain jokin aika sitten kehottanut häntä kohtaamaan pelkonsa. En ollut pekkaa pahempi kuin muut elämäni aikana kohtaamani kannustelijat.

Se kannustaminen. Mitä se oikein on?

Halusin painavan huonekalun vintiltä alakertaan. Ystäväni tuli apuun. Arvelin tosin, että huonekalu olisi niin painava, että siihen tarvittaisiin joku vahvempi minun sijaan toiseksi kantajaksi. Hän kokeili mööpelin painoa ja totesi, että hänestä minä kyllä ihan hyvin jaksaisin kantaa hänen mukanaan tuomiensa liinojen avulla, mutta kehotti minua kokeilemaan ja päättämään itse, miltä minusta tuntuisi. Siinä se oli: aito kannustaminen! Hän kertoi oman mielipiteensä ja asetti omat ajatuksensa syrjään. Sen sijaan hän kunnioitti minun tunteitani ja osoitti siten aitoa arvostusta ja luottamusta minua kohtaan. Hän kannusti, mutta jätti vastuun päätöksenteosta minulle.

Huhtikuun alussa luin tarinan 24-vuotiaasta Jasminesta. Hän vammautui kuusi ja puoli vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa. Ollessaan yhä sairaalassa toipumassa onnettomuudesta, hän kuuli äidiltään menettäneensä onnettomuudessa hyvän ystävänsä. Hän koki silloin, ettei hänkään halua enää elää. Tuolloin hänen äitinsä sanoi hänelle, että hän saa itse päättää jatkaako ja kukaan ei pakota häntä. Jasmine kertoo lehtihaastattelussa, miten hänen äitinsä kommentti käänsi hänen päänsä ja hän päätti haluta jatkaa elää. Voi vain ihailla äitiä, joka kykeni tuollaisessa tilanteessa asettamaan sivuun omat toiveensa ja halunsa ja antoi tyttärelleen päätöksenteon vastuun omasta elämästään. Mikä valtava luottamuksen ja rakkauden osoitus!

Kannustus on taitolaji. Mielipiteensä voi kertoa, mutta sen jälkeen omista haluista, tarpeista ja toiveista pitää pystyä päästämään irti ja luottaa siihen, että kannustettava tekee juuri hänelle ja hänen tilanteessaan ne oikeat ratkaisut. Hänen elämästään on kyse ja hänellä itsellään sen vastuunkin pitää olla.

Voi, miksi en avannut suutani!

Ottaa päähän. Askeleeni läpsyvät märkään asfalttiin, kun tallustan kotiin kalseankosteassa maaliskuisessa illassa. Paleltaa ja soimaan itseäni, miksi en avannut suutani, kun olisi ollut tilaisuus. Miksi, miksi, miksi!

Olen palaamassa erään yhdistyksen kevätkokouksesta. Asialistalla oli ollut kylän mailla toimivan yrittäjän pyyntö saada maan vuokrauksen sijaan ostaa yhdistykseltä tontti, jolla hän yritystoimintaansa harjoittaa. Hänellä on suunnitelmia yritystoiminnan laajentamiseksi, mikä toisi alueelle lisää matkailijoita, tuloja ja myös uusia, kaivattuja työpaikkoja.

Perinteisesti yhdistys ei maata ole myynyt, vaan tontit on vuokrattu pitkillä vuokrasopimuksilla. Kokouksessa kukaan ei nostanut kättään maan myymisen puolesta. Äänessä olivat vain ne, jotka halusivat, että toimitaan kuten ennenkin. Ääni sisälläni huusi, että nosta nyt se kätesi, pyydä puheenvuoroa ja kerro, että kannatat tontin myymistä yrittäjälle. Kyllä sinä uskallat! Kyllä, kyllä. Uskallanhan minä. Olen uskaltanut ja avannut suuni ennenkin. Siitä saattaa tulla lantaa niskaan ihan koko lasti, mutta ei siihen kuole. En ole kuollut ennenkään, eikä kenenkään ole pakko olla samaa mieltä kanssani, mutta minä olen tätä mieltä. Jos minä nyt avaisin suuni, asia menisi äänestykseen. Väsytti ja minä oikeastaan halusin vain kotiin ja aikaisin nukkumaan.

Tiesin, että salissa varmasti oli muitakin, jotka kannattivat myyntiä, vaikkeivät hekään suutaan avanneet. En olisi jäänyt äänestyksessä yksin, vaikka vähemmistöön myyntiä kannattava mielipide luultavasti olisi jäänytkin, mutta se, että asiasta olisi jouduttu äänestämään, olisi saattanut herättää jonkun ihmisen miettimään asioita uudelta kantilta. Jo se olisi ollut paljon!

Vaan en avannut suutani. Sanoin itselleni, että nyt tänään, tässä ja nyt en jaksa. Pää oli jotenkin puuroa. En kyennyt siinä tilanteessa muodostamaan selkeitä argumentteja, miksi olen maan myynnin puolella. Asia tuli minulle liian yllättäen. (Antaa muuten olla viimeinen kerta, kun menen mihinkään kokoukseen valmistautumatta!) Tiesin vain intuitiivisesti, että puollan tontin myyntiä yrittäjälle vuokraamisen sijaan.

Seuraavana aamuna olin levännyt ja ajatus oli kirkas. Kehitys kylässä on ollut se, mitä kehitys on ollut niin monessa muussakin haja-asutusalueen kylässä: työpaikat katoavat, väki vähenee ja ikääntyy ja niiden myötä palvelut. Olen itsekin yrittäjä ja vaikka toimintani on tuon toisen yrittäjän toimintaan verrattuna hyvin pienimuotoista ja haluan sen sellaisena säilyttää, halusin silti minäkin yritykselleni omat toimitilat vuokratilojen sijaan. Vuokrasopimuksen pituus ei ole ainoa riskitekijä. Vuokran suuruus on toinen. Kun se ei ole omassa kontrollissa, aiheuttaa se yrittäjälle tarpeettoman riskin. Kynnys investoida toiminnan laajentamiseen kasvaa.

Kylän kehityksen suunta ei muutu, jos mikään ei muutu eli jos mitään ei muuteta. Voi osoitella sormella ulkopuolelle ja vaatia vaikka kuntaa tai valtiota tekemään muutosta. Vaan mikä se sellainen kunta tai valtio on? Se olemme me, kuntalaiset ja kansalaiset. Todellisen muutoksen parempaan voi saada aikaan vain, jos itse lähtee aktiivisesti muuttamaan nykyisiä toimintatapoja. Ne eivät muutu itsestään, eivät ainakaan yleensä siihen suuntaan, josta on seurauksena toivottu lopputulos. Tässä yhdistys olisi voinut päättää, että kyllä kiitos, haluamme tarjota alueen yrittäjälle paremmat mahdollisuudet yritystoimintansa laajentamiseen, jotta saamme alueelle lisää elinvoimaa ja olemme valmiita myymään tontin, jos pääsemme hinnasta yksimielisyyteen.

Miksi näin ei käynyt? Miksi haluttiin jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta ja totutusta toimintatavasta? Muutos on uhka! Koettiin uhaksi se, että myytäisiin maata ulkopuoliselle. Koettiin uhaksi se, että menetetään oma kontrolli tuohon pieneen maapalaan. Muutos tuo aina mukanaan epävarmuutta ja pelkoa. Pelko voi nousta niin suureksi peikoksi, että mieluummin halutaan hyväksyä ja pitää kiinni nykytilasta, vaikka tiedetään, että nykyinen kehitys ei ole hyvä. Mieluummin tuttu ja turvallinen ei-toivottu nykytila kuin uusi ja tuntematon, vaikka se voisikin pitää sisällään mahdollisuuksia parempaan.

Tässähän minulla ne tontin myyntiä puoltavat argumentit olivat, jotka olisin voinut ladella pöytään edellisillan kokouksessa! Mutta en ladellut, koska pää ei toiminut ja sanoin itselleni: ”Nyt en jaksa. Olen väsynyt.”. Ymmärsin, että olin soimannut itseäni ihan turhaan, että olin ollut vaiti. Olin sittenkin toiminut aivan oikein! Olin kuullut ääneni, joka sanoi, että avaa suusi, mutta olin myös kuullut sitä omaa ääntäni, joka sanoi, että nyt en jaksa. Olin asettanut oman hyvinvointini tärkeämmälle sijalle.

Lentokoneen turvaohjeissa kehotetaan aina laittamaan happimaski ensimmäiseksi omille kasvoille ja vasta sitten auttamaan muita. On tärkeintä pitää ensin huolta omasta itsestään ja vasta sen jälkeen auttaa muita. Muutoin tekee karhunpalveluksen ympäristölleen ja seurauksena on, että avuntarvitsijoita on pian yhden sijasta useampi.

Joku viisas on myös sanonut, että ole heikkojen puolella – vahvat pärjäävät muutenkin. Asetuin kokouksessa oman, väsyneen itseni puolelle. Mietin tuota yrittäjää. Hänen puolestaan tietysti harmittaa. Mutta. Tuskinpa päätös hänelle mikään yllätys oli, vaikka hän toista oli toivonutkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hänellä myös olisi takataskussa Suunnitelma B. Se jää sitten nähtäväksi, kuka tuon B-suunnitelman hedelmistä pääsee nauttimaan.

Näyttelijä LeVar Burton sanoi eräässä haastattelussa, että hän haluaa saada aikaan pysyvää muutosta. ”Et voi muuttaa maailmaa poissaolevana. Maailman muuttaminen vaatii energiaa ja läsnäoloa.” Minulla tuota energiaa ei sinä iltana ollut. Oli tärkeämpää, että huolehdin silloin itsestäni. Kenties, kun vastaava tilanne seuraavan kerran tulee eteen, olen silloin vahvempi, valmis reagoimaan ja tekemään oman osuuteni muutoksen hyväksi. Toivottavasti olen myös paremmin valmistautunut kokoukseen mennessäni.

Pelottavia päätöksiä

Siitä tulee pian yhdeksän vuotta, kun irtisanouduin palkkatyöstäni telecom-alan konsulttina ja ryhdyin käsityöalan yksinyrittäjäksi. Olin tehnyt diplomi-insinöörin töitä reilut kymmenen vuotta. Jo hyvin pian valmistumisen jälkeen olin alkanut miettiä uudelleenkouluttautumista, mutten ollut tuntenut itseäni riittävän hyvin, jotta olisin tiennyt, mille alalle hakeutua.

Kerran kävin avoimen yliopiston biologian opintojen innoittamana biologian pääsykokeissakin. En kuitenkaan ollut päntännnyt riittävästi pääsykoekirjoja, jotta olisin saanut opiskelupaikan. En toisin sanoen ollut halunnut sitä riittävästi, mutta tulipahan kokeiltua. Yksi kirjoista oli todella mielenkiintoinen ja olen iloinen, että se tuli silloin pääsykokeiden vuoksi luettua. Muuten ei ehkä olisi tullut.

Yhä vieläkin näen toisinaan sellaisen painajaisen, että havahdun yht’äkkiä, että diplomi-insinööriopinnoistani minulla on vielä säätötekniikan perusteet tai jokin fysiikan peruskursseista suorittamatta. Miten niin onkaan päässyt käymään?! Huomaan, että opiskeluajoistani on kulunut jo niin pitkä aika, ettei minulla ole enää harmainta aavistustakaan siitä, miten derivoidaan tai integroidaan – mikä muuten pitää kyllä paikkansa ihan todellisuudessakin. Yritä siinä sitten alkaa päntätä päähäsi säätötekniikkaa tai fysiikkaa, kun alkeellisimmatkin matematiikan perustyökalut ovat täysin hakusessa. Tästä unesta herääminen on aina suuri helpotus, kun valmiiksi suoritetuista opinnoista on olemassa paperi mustaa valkoisella.

Ammatin ja alan vaihtaminen on toisin sanoen ollut suuri helpotus ja parannus elämänlaatuuni. Olisin voinut jäädä kitkuttamaan vanhaan työhöni, todennut itselleni, että ainakin palkkaus on parempi kuin käsityöläisyrittäjän tulot eikä olisi tarvinnut ottaa yrittäjyyden riskejä. Mutta en enää kestänyt sitä, että joka ikinen arkiaamu katson itseäni peiliin vakuutellen itselleni, että koen työni mielekkääksi. En halunnut enää valehdella itselleni. En kestänyt sitä, että ainoa, mitä odotin elämässäni, olivat loma-ajat ja viikonloput, jolloin oli mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoista.

Halusin kokea, että jok’ikinen päivä olisi elämisen arvoinen. Siksi halusin mieluummin ottaa riskin ja kokeilla jotakin muuta. Jos en olisi muuttanut mitään, mikään ei olisi muuttunut. Tiesin, että vanhaan ja tuttuun voin aina palata, jos uusi ei tuokaan elämääni sellaista parannusta, jota siihen kaipasin. Jos palaisin, osaisin todennäköisesti arvostaa aiempaa työtäni ihan uudella tavalla. Kävi kuitenkin niin, että päivääkään ei ole tarvinnut katua tekemääni muutosta, vaikkei käsityöläisen elämä sekään mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut, mutta se on ollut mielekästä elämää.

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, kun olin vasta Otaniemen opintojeni diplomityövaiheessa. Ajan hengen mukaan hoidoksi tarjottiin masennuslääkekuuria, jonka otin vastaan. Viimeisellä käynnilläni psykiatrin luona hän suositteli minulle kognitiivistä psykoterapiaa. Sain häneltä jopa valmiit yhteystiedot, mihin ottaa yhteyttä. Se, että minulle jo 90-luvulla terveydenhuollossa suositeltiin psykoterapiaa, kertoo aika vahvaa kieltä siitä, että tarve todella oli olemassa.

Miten kävi? Selittelin itselleni, että ihan hyvinhän tässä nyt kuitenkin pärjäillään ja enhän minä nyt niin huonosti voi. Edelleen selittelin itselleni, että tuskin minulla, opiskelijabudjetilla eläjällä olisi psykoterapiaan edes varaakaan. Löysin muuten hiljan eräästä mapistani lapun, jossa psykoterapeutin yhteystiedot olivat, joten puhelinnumero oli kyllä tallessa, mutta eipä tullut silloin soitettua. Hain omaan pahoinvointiini uudelleen ammattiapua vasta 4-5 vuotta sitten eli vasta 20 vuotta myöhemmin. Monesti on tullut mietittyä, miltä kaikelta olisinkaan vuosien varrella välttynyt, jos olisin ottanut vastaan tarjottua apua jo silloin parikymmentä vuotta sitten.

Miksi näin? Oliko se todella kustannuskysymys? Osasin kyllä sanoa itselleni, että tulee liian kalliiksi, mutta olinko ottanut edes selvää, mitä se olisi tullut maksamaan? En ollut. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Kumma kyllä nyt, pienituloisena käsityöläisenä ja väliin myös pitkät pätkät sairauspäivärahoilla eläneenä yrittäjänä minulla on siihen ollut varaa.

Miksi selittelin itselleni, että kyllä tämä taas tästä? Miksi halusin mieluummin valita silloisen nykytilan? Eihän mikään voinut muuttua paremmaksi, kun en tehnyt mitään muutosta!

Minä pelkäsin. Silloinen olotila, vaikka oli täynnä henkistä pahoinvointia, oli minulle tuttu. Tiesin, mitä sen on. Koin tutun olotilan itselleni turvallisemmaksi kuin sen vaihtoehdon, että alkaisin penkoa toisen ihmisen avulla omaa sisintäni. Annoin turvattomuudentunteen ohjata elämääni.

Sain muutama vuosi sitten jälleen käteeni sairauslomatodistuksen lääkäriltä. Olin kertonut hänelle olevani yrittäjä ja epävarma, miten toimeentuloni kanssa käy, jos jään sairauslomalle. Hän kehotti vakavasti harkitsemaan, mutta totesi, että päätös elämästäni on viimekädessä minun. Istuin kotini rappusilla ja katselin omaa pihamaatani. Mietin, että tämän kaiken menetän, jos menetän toimeentuloni. Tulin myös miettineeksi sitä, mitä siitä seuraa, jos en hoida itseäni nyt kuntoon. Todennäköisesti silloin terveyteni pettäisi pian vielä pahemmin ja menettäisin silloin toimeentuloni ja kotini vielä varmemmin. Tein päätöksen, että terveyteni ja hyvinvointini on minulle tästä eteenpäin se tärkein asia. Jos sairausloma vie toimeentuloni ja menetän tämän kotini, niin sitten niin käy, mutta löydän kyllä uuden kodin jostakin muualta ja asiat selviävät, kunhan vain saan itseni terveeksi.

Tuli toinenkin kerta, jolloin olen asettanut vaakakuppiin koko nykyisen elämänmuotoni. Totesin eläväni saman katon alla ihmisen kanssa, joka ei ota minkäänlaista vastuuta omasta elämästään olipa kyse raha-asioista, hänen omasta terveydestään tai mistään muustakaan. Kaikki se, jonka piti olla yhteisen vastuunkannon alla, olikin lopulta jäänyt yksin minun kannettavakseni. Paperillahan asuntolaina, sähköt, vedet, vakuutukset jne. olivatkin minun vastuullani.

Elin jatkuvasssa turvattomuuden tilassa, kun tiesin, että elämänkumpanillani, joka teki fyysistä työtä, ei ollut tapaturmavakuutuksia enkä voinut muutoinkaan luottaa siihen, että hän maksaisi osuutensa yhteisistä kuluista. Useamman kerran oli sattunut, että eräpäivän koittaessa hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa, voitko hoitaa. Painajaiseni oli se, että jonakin päivänä kotiin tullessani näkisin taloni liekeissä. Ei näet ollut epätavallista, että kahvinkeitin oli jäänyt häneltä päälle koko päiväksi. Muutaman kerran olin myös käynyt kääntämässä virrat pois häneltä päälle jääneestä sähköhellan levystä.

Koitti päivä, jolloin tulin kotiin, joka oli ollut useamman tunnin tyhjillään. Hän oli lähtenyt asioilleen minun jälkeeni. Sähköhellan levy oli päällä, oli ollut useamman tunnin. Samana iltana avasin silmäni sille faktalle, että hänen kirjoituspöydällään lojuu pinoissa kymmenittäin ja kymmenittäin avaamattomia laskukirjekuoria siitä huolimatta, että hänen raha-asioittensa hoitamisesta oli vuosien varrella useaan kertaan keskusteltu. Tuloksetta.

Jouduin jälleen keskustelemaan itseni kanssa, annanko nykytilan jatkua vai otanko sen riskin, etten selviä taloudellisesti yksin oman kiinteistöni kanssa ja joudun myymään kotini ja samalla myös yritykseni työtilat. Tein päätökseni: oma terveyteni ja hyvinvointini on tärkeämpi. Jos en selviä kotini ylläpidosta omin varoin, laitan sen myyntiin, mutta enää en suostuisi elämään jatkuvassa turvattomuudentunteessa. Ennen kuin jätin avioerohakemuksen, selvitin, mikä on todellinen tilanne. Käytin useamman viikonlopun siihen, että kävin läpi kaikki kuitit ja tositteet vuosien varrella. Laskin, laskin ja laskin. Totesin, että selviän kyllä, jos pysyn terveenä. Jätin avioerohakemuksen. Päätökseni on ollut oikea. Tähän saakka olen selvinnyt hyvin ja vointini on kohentunut.

Jos omaa itseään ja omaa elämäänsä arvostaa, nousee oma hyvinvointi juuri sellaiseksi asiaksi, jolla haluaa elämäänsä ohjata. Toisinaan se vaatii omien pelkojensa kohtaamista silmästä silmään ja jostakin asiasta luopumista. Muutos ei kuitenkaan synny itsestään, ei ainakaan yleensä siihen suuntaan kuin sitä itse haluaa. Silloin pitää päättää, haluaako elää omien pelkojensa vankina vai onko oma hyvinvointi se, millä omaa elämäänsä haluaa ohjailla. Tuntemattomaan ei tarvitse hypätä varustautumatta. Voi miettiä, mikä voisi olla pahin skenaario, joka voi toteutua ja mitä voi tehdä, jos se pahin toteutuu. Sekin on itsestään välittämistä.

Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti! –  Peppi Pitkätossu

Minun vastuuni ja sinun vastuusi

Olen tehnyt pienen ostoksen nettikaupasta. Nettikaupat ovat todellinen siunaus meille maaseudulla asuville täällä työskenteleville, kun tarvitsemansa voi tilata omaan kylään perille lähetettynä! Toki postimaksu maksaa jotakin, mutta maksaisi se auton polttoainekin ja autossa istumiseen kuluvan ajan voi käyttää paremminkin.

Postilaatikkoon ilmestyi kolmen päivän kuluttua saapumisilmoitus. Muutaman tunnin kuluttua piippasi puhelin, kun samainen saapumisilmoitus tuli tekstiviestillä. Illalla löysin vielä saapuneiden sähköpostien laatikosta saapumisilmoituksen kolmanteen kertaan. Kiitoksia vaan! Tieto lähetyksen saapumisesta ainakin tuli varmasti perille!

Seuraavana päivänä lähdin hakemaan lähetystä postiasiamiehenä toimivan kylämme kaupalta. Kuinka ollakaan, kaupan työntekijä ei löytänyt minulle saapunutta pakettia muiden saapuneiden ja noutamattomien pakettien joukosta. Hän etsi ja etsi. Hän tarkisti moneen kertaan kaikkien noutamattomien pakettien lähetystiedot, mutta minulle osoitettua lähetystä ei siellä kerta kaikkiaan ollut. Sen näin itsekin. Hän oli hyvin pahoillaan ja sanoi, ettei todella löydä pakettiani ja kehotti tulemaan uudelleen seuraavana päivänä, kun kauppias itse olisi paikalla. Olin harmistunut, mutta totesin jo silloin kaupalla, ettei pakettini katoaminen ollut kaupan työntekijän syytä. Hän ei ollut ollut töissä edellisenä päivänä vastaanottamassa postin lähetyksia.

Kotimatkallani totesin mielessäni, että ei ole minun tehtäväni juoksennella moneen kertaa kaupalle toivorikkaana, että pakettini ehkä sillä kertaa mystisesti löytyisi jostakin. Olin saanut saapumisilmoituksen, jossa selkein sanoin luki: ”Sinulle on saapunut lähetys.” sekä ”Säilytämme lähetystä 31.03.2017 asti.” Näin ei ollut tapahtunut. En ollut saanut lähetystäni, kun olin tullut sitä noutamaan. Minun tehtäväni oli nyt tehdä ilmoitus lähetyksen katoamisesta.

Kotiin tultuani menin Postin nettisivuille. Aloin täyttää ilmoitusta lähetyksen katomisesta, kunnes tulin nettilomakkeen kohtaan, johon olisi pitänyt täyttää kuvaus paketin ulkonäöstä. Tämä kohta oli pakollinen täytettävä. Mistä minä voin tietää, millaiselta tämä paketti näyttää? Niinpä tosiaan! Enhän se myöskään minä ollut, joka on lähetyksen laittanut matkaan, joten eihän tämän katoamisilmoituksen tekeminenkään ole silloin minun vastuullani! Eipä tietenkään.

Etsin nettikaupan yhteystiedot ja laitoin heille sähköpostilla ilmoituksen lähetyksen katoamisesta sekä kyselyn siitä, miten aikovat nyt toimia, sillä maksu minun tililtäni oli jo lähtenyt, mutten ollut tavaraa saanut. Jokin pieni ääni minussa oli kirjoittamaisillaan pahoitteluni, että joutuvat nyt näkemään vaivaa asiani takia, mutta jätin sen kuitenkin kirjoittamatta. Toki olen pahoillani asiansa hyvin hoitaneen nettikaupan puolesta, että joutuvat tekemään ylimääräistä työtä kadonneen pakettini vuoksi, mutta syy ei todellakaan ole minun eikä minun siksi ole siitä itseäni tarpeen syyllistää. Jos lähetyksen vastaanottanut postiasiamiehenä toimiva kauppias ei hoida toimintaansa niin, että asiakkaat saisivat saapuneet lähetyksensä tullessaan niitä noutamaan riippumatta siitä, kuka kassan takana sattuu sinä päivänä seisomaan, syy on yksinomaan hänen. Valitettavasti tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tällä postiasiamiehellä on ongelmia saapuneiden lähetysten käsittelyssä.

Toki on harmillista, etten ollut saanut tilaamaani tavaraa siten kuin sen olisi pitänyt jo minulla olla. Tarkemmin ajatellen ei minun maailmani kuitenkaan tähän viivästymiseen kaadu. En voi sille tässä ja nyt mitään, joten turha sitä on sen kummemmin murehtia ja sillä omaa päivääni pilata. Kyse ei ollut mistään elintärkeästä. Sellaisen tilaisin jatkossa toisella tavoin. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella saan kyllä tilaamani. Siihen voin luottaa. Selvitelkööt asiaa ne, joiden vastuulle se selvitystyö kuuluu. Minä voin käyttää oman aikani sillä välin muuhun ja mukavampaan. Kukin meistä päättää omasta onnellisuudestaan tai kärsimyksestään omilla valinnoillaan.

Olen erityisherkkä.

Siitä on jo vuosia, kun kuulin ensimmäisen kerran Elaine Aronin kirjasta Highly sensitive person. Liekö ollut Kaarina Davis, joka kertoi kirjasta omassa blogissaan. Tunnistin välittömästi kuvauksesta itseni, mutta Aronin kirja on yhä edelleen lukematta. Ehkä olisi pitänyt lukea, mutta toistaiseksi en ole tuntenut siihen tarvetta. Erityisherkille on nykyisin Suomessa oma yhdistyskin, joka määrittelee kotisivuillaan erityisherkkyyden näin:

”Erityisherkkyys on synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja syvällisemmin, ja hän reagoi keskimääräistä voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Käytännössä erityisherkkyys ilmenee kykynä havaita yksityiskohtia ja vivahteita, kokemisen intensiivisyytenä sekä taipumuksena asioiden monipuoliseen ja syvälliseen käsittelyyn. Noin 15 – 20 % kaikista ihmisistä on erityisherkkiä.

Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi: siitä olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisherkät ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia, empaattisia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta tai negatiivisesta ilmapiiristä ja voivat tuntea itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi. Monet erityisherkät kokevat, että muiden erityisherkkien kohtaaminen parantaa heidän itsetuntemustaan ja syventää näkemystä herkkyydestä voimavarana.”

En malta olla kyseenalaistamatta erityisherkkyyden synnynnäisyyttä. Mistä tiedämme, että näin on? Onko meillä todella olemassa tutkimustietoa siitä, että jokaisella itsensä erityisherkäksi kokevalla on ollut nämä ominaisuudet jo syntymänsä hetkellä? Onko sitä voitu tutkia ja miten? Edelleen haluan kysyä, miten syntymähetki määritellään?

Nuo kysymykset ovat nousseet mieleeni siitä lähtien, kun sain tietää, että uusimman neurologisen tutkimuksen mukaan, jos odottava äiti tietyillä raskausviikoilla – en valitettavasti muista, millä – on ahdistunut, vaikuttaa se myös sikiön neurobiologiseen kehitykseen siten, että syntyvä lapsi kokee ahdistusta aina 6-9 ikävuoteen asti. Aika hurjaa, eikö? Tässä kohtaa lienee tarpeetonta kenenkään syyllistyä tai syyllistää, sillä enpä menisi väittämään, että kukaan ihminen, saati odottava äiti tahallaan menee ja ahdistuu.

Jos odottavan äidin ahdistus vaikuttaa sikiön kehitykseen näin, voisi kuvitella, että moni muukin mielentila vaikuttaa sikiön kehitykseen. Toisin sanoen, mikä oikeastaan onkaan synnynnäistä ja mistä elämä oikein alkaa? Tuo tutkimustulos ahdistuksen osalta kuulostaa aluksi rankalta, mutta oikeastaan siihen sisältyy myös paljon lohdullisuutta. Tutkimushan sanoi, odottavan äidin ahdistus vaikuttaa lapseen 6-9 ikävuoteen asti. Piste. Siitä eteenpäin vaikuttavat jo muut tekijät, sillä aivot kehittyvät. Toivoa siis on!

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle koulussa opetettiin biologiantunnilla, että kun aivosolut tai muut hermosolut tuhoutuvat, uusia ei synny. Siitä jäi ainakin minulle mielikuva, että aivot ja koko neurologinen systeemi ovat jotakin hyvin staattista, joka lapsuudessa muovautuu johonkin muottiin ja sellaisena se sitten on ja pysyy, kunnes kuolo korjaa. Aamen.

Nykyinen neuro-biologinen tutkimus kumoaa tämänkin käsityksen. Aivomme ovat kuin mikä tahansa kehomme lihas, jota voi harjoittaa ja se kehittyy sen mukaan, miten kukin sitä harjoittaa. Vanha itämainen viisaus on muuten tiennyt tämän jo tuhansia vuosia. Juuri siihen muun muassa meditaatio perustuu. Jos esimerkiksi riittävän kauan meditoit ja kerrot itsellesi kerta toisensa jälkeen, että sinua ei mikään uhkaa ja että voit hyvin, alat ajan oloon tuntea olosi turvalliseksi ja olosi kohentuu.

Miten tämä kaikki sitten liittyy erikoisherkkyyteen? Halusin tällä kyseenalaistaa sen, että erityisherkkyys olisi sellainen synnynnäinen ominaisuus, joka on vain jostakin sattunut arvalla osumaan kohdalle ja jolle mitään ei ole tehtävissä. Meillä jokaisella on omat ominaisuutemme. Emme aina ymmärrä, mistä ne ovat lähtöisin. Ne saattavat olla synnynnäisiä, mutta saattaa olla, että olemme saaneet ne lahjoina jonkin ehkä jo hyvin varhaisessa kehitysvaiheessamme sattuneen tapahtuman seurauksena.

Rakastan miksi-kysymyssanaa ja omalla kohdallani olen halunnut selvittää syitä omalle erityisherkkyydelleni, sillä syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen tarjoaa usein ne toimivimmat työkalut asioiden muuttamiseen. Asioiden syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen voi toisinaan olla myös vapauttavaa, sillä silloin on myös helpompi hyväksyä asiantila sellaisena, kun se tällä hetkellä on. Toki asioiden nykytilan voi hyväksyä sellaisenaankin ilman tietoa syy- ja seurausuhteista. Tärkeintä on, että nykytilan hyväksyy. Siihenhän ei sisälly mitään pakkoa hyväksyä, että näin myös tulisi aina olemaan.

Nykytilan hyväksymisen jälkeen voi valita, millaisen asenteen siihen ottaa. Erityisherkkyys tarjoaa minusta siihen mainion esimerkin. Omissa haaveissani on erääseen koulutukseen pääseminen ja osallistuminen.

Mitä teen? Sanonko itselleni näin: ”Olen erityisherkkä, joten minun ei kannata hakea koulutukseen, koska stressaannun, rasitun ja uuvutan itseni niin helposti.” Mikä ihana tekosyy, sillä haaveen toteuttamiseen sisältyy myös pieni epävarmuuden tunne. Näin kerron itselleni tarinan, miksi en voi toteuttaa kouluttautumishaavettani. Kannattaako minun altistaa itseäni ylimääräiselle stressille, jos ei ole ihan pakko? Kolikon kääntöpuoli on se, että samalla tulen luoneeksi omasta ominaisuudestani itselleni vankilan. Jään vaille sitä iloa, jonka koulutuksen tarjoama uuden oppiminen minulle voisi tuottaa.

Voin keskustella itseni kanssa myös näin: ”Vaikka stressaannunkin helposti, miten paljon saisinkaan irti koulutukseen osallistumisesta erityisherkkyyteni ansiosta.” Koska tiedän stressaantuvani helposti, voin etsiä itselleni keinoja, joilla kykenen hallitsemaan omaa stressiäni, jotta voisin toteuttaa haaveeni koulutukseen osallistumisesta. Stressinhallinnan keinojen opettelu auttaisi minua epäilemättä monessa muussakin tilanteessa, ei ainoastaan koulutukseen osallistumisessa. Siihen päälle tulisi vielä hurjasti lisää, sillä saisin aivan varmasti erityisherkkyyteni ansiosta koulutuksesta paljon irti – juuri sellaisia tietoja ja taitoja, joita minä haluan, joista olen kiinnostunut ja innostunut!

Olen valinnan edessä: vankila vai rusinat pullasta? Mitä elämältäni haluan? Mitä haluan itselleni antaa?

Oletko tarinankerronnan mestari?

Haluaisitko toteuttaa unelmasi, mutta olisi pitänyt ryhtyä siihen jo nuorempana, mutta nyt olen jo liian vanha? Vai onko niin ettei sinusta ole siihen, kun sinulla ei ole siihen lahjoja. Kenties et ole yhtä vahva kuin muut ryhtyäksesi siihen. Ehkä sinulla ei ole rahaa toteuttaa unelmiasi. Tai etkö voi tehdä sellaista, kun sinulle jo lapsena sanottiin, ettei sinusta ole siihen. Olisiko ihanaa toteuttaa unelmasi, mutta sinulla ei ole siihen aikaa? Tai mitä ihmisetkin siitä sanoisivat, jos tekisin sellaista?

Vai onko niin, että nyt on liian myöhäistä ottaa vastuu omasta elämästään, kun olisi pitänyt ryhtyä siihen jo nuorempana? Eikö sinusta ole siihen, kun sinulla ei ole sellaisia lahjoja tai rohkeutta ja kenties et ole yhtä vahva kuin muut ryhtyäksesi siihen? Ehkä sinulla ei ole rahaa ottaa elämä omiin käsiisi. Tai ehkä sinulle jo lapsena sanottiin, ettei sinusta ole siihen. Onko elämäsi nyt niin kiireistä, ettet juuri nyt ehdi paneutua asiaan? Epäiletkö, mitä ihmisetkin siitä sanoisivat, jos ottaisit ohjat omiin käsiisi?

Miten todellisia nämä perustelut ovat?

Mikä on sellainen ikä, jonka jälkeen ihminen ei enää opi uutta tai ei pysty tekemään elämäänsä muutosta? Miksi olisit lahjattomampi, vähemmän rohkea tai vahva kuin joku muu? Ei kukaan lahjakas taiteilija ole ilman sitkeää työskentelyä saavuttanut yhtään mitään. Rohkeus ja vahvuus ovat niin ikään nekin ominaisuuksia, jotka on saavutettu alun alkaen pienin askelin. Maailmassa on lukemattomia erilaisia tapoja hankkia rahaa, vähän kerrallaan. Montako vuotta on kulunut lapsuudestasi? Väitätkö, ettet ole oppinut mitään muutakaan uutta sen jälkeen? Aikaa on juuri siihen, mihin sen itse päättää käyttää. On varmasti niitäkin ihmisiä, jotka esittävät mielipiteitä tekemisistäsi, mutta niitä tulee aina olemaan riippumatta siitä, mitä teet, joten lienee samantekevää, mitä mieltä ovat.

Ovatko syyt olla ryhtymättä kuitenkin selittelyitä, joita kerrot ensin itse itsellesi ja sen jälkeen kenties myös usein muille saadaksesi lisävahvistusta uskomuksellesi? Vai ovatko ne ehkä vain tarinaa, jonka haluat sepittää itsellesi rauhoitellaksesi omaa mieltäsi välttyäksesi ottamasta elämäsi ohjia omiin käsiisi? Mitä enemmän selittelet ja perustelet asioiden tekemistä jollakin tietyllä tavalla joko itsellemme tai muille, sitä vahvemmin olet epäilyksenalainen, että onkohan se nyt oikeasti noin.

Oletko milloinkaan kokeillut, miten sepittämäsi tarina muuttuisi, jos muuttaisit siinä yhden ainoan sanan? Millaiselta tarinasi kuulostaisi, jos sen sijaan, että sanot itsellesi ettet voi, sanotkin suoraan: ”En aio.”?

Joka kerta, kun sanot itsellesi, ettet voi/osaa/kykene, alat käyttäytyä kuin uhri. Alat käyttäytyä silloin ikään kuin olisit voimaton olosuhteiden edessä. On äärimmäisen harvoin sellaisia tilanteita, joissa absoluuttisesti mitään ei ole tehtävissä eikä mitään vaihtoehtoisia ulospääsytapoja ole. Voit aina myös valita, keskitytkö niihin asioihin, joiden muuttaminen ei todellakaan ole sinun vallassasi vai keskitätkö huomiosi tekijöihin, joihin voit itse vaikuttaa. Elämästäsi 10 % muodostuu siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu ja 90 % siitä, miten tapahtuneeseen reagoit.

Kun syytät olosuhteita, etkä ota täyttä vastuuta omasta elämänlaadustasi, annat silloin pois voimasi muuttaa itse omaa elämääsi. Toden totta. Silloin todellakin käy juuri niin, ettet pystykään kontrolloimaan omaa elämääsi. Mutta muista, olet silloin itse luovuttanut pois mahdollisuutesi siihen, koska olet itse sanonut itsellesi, että et voi. Valinta on ollut sinun.

Millaiselta kuulostaa, jos muutatkin tarinasi et voi -sanojen tilalle en aio? En aio ryhtyä siihen, sillä olen mielestäni liian vanha. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole rahaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole aikaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulle sanottiin lapsena, etten osaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole lahjoja, rohkeutta tai en ole tarpeeksi vahva.

Kun sanot, ettet aio, oma vastuusi omista valinnoistasi omassa elämässäsi tuleekin yhtäkkiä näkyviin ja päivänvaloon. Et olekaan enää uhri! Olet itse tehnyt valinnan olla ryhtymättä johonkin, mitä pohjimmiltasi ehkä kuitenkin haluaisit. Tuolloin tulee myös näkyväksi se, mihin voit tarttua, jos todella niin haluat. Jos sanot itsellesi, ettet aio ryhtyä siihen, sillä et ole tarpeeksi vahva, näet silloin selvästi, että jos panostaisit juuri vahvuuden kehittämiseen itsessäsi, tulisit pystymään.

Jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja todella haluat sitä, on aivan varmaa, että löydät etsimällä ja kokeilemalla oman näköisesi tavan toteuttaa se. Se ei tule ilmaiseksi ja joudut tekemään sen sen eteen työtä. Mutta jos todella haluat jotakin, löydät siihen aikaa, saat hankittua tarvittavat rahat, pystyt hankkimaan tarvittavan lisäosaamisen ja pystyt kasvattamaan rohkeuttasi ja vahvistamaan itseäsi. Jos et aidosti halua muutosta, keksit itsellesi tekosyitä. Siitähän näissä tarinoissa on kyse, eikö?

Millainen tarinankertoja sinussa asustaa?