Posted on 4 kommenttia

Kaamosmasennusta?

Koti on karmean kaaoksen vallassa. En ole ainoastaan lyönyt laimin rutiininomaista viikkosiivoustani, vaan huushollissa lojuu ympäriinsä kampetta, joka ei ole itse osannut hakeutua omille paikoilleen. Noin kuukauden ajan olen useana aamuna herännyt siihen arkitodellisuuteen, että tiskit jäivät eilen illallakin tiskaamatta. Montako viikkoa oikein olen nukkunut samoilla lakanoilla? Tulikin tuntuu palavan kituliaasti puuhellassa, kun polttopuiden hakemisen rutiini on lipsunut; ei ole ollut tulelle tarjota puuta, joka olisi puuliiteristä hakemisen jälkeen ehtinyt  kuivahtaa sisällä pari päivää. Olen hakenut puita vasta, kun klapin klapia ei yksinkertaisesti enää ole ollut, vasta kun on ollut vihoviimeinen pakko.

Kuukauden päivät on ollut kertakaikkisen kurja olo. Mikään ei oikein olet tuntunut sujuvan eikä innostavan. Keskittyminen on pätkinyt. Uni sen sijaan on maistunut ja olen ihmetellyt nihkeitä aamuja, vaikka on tullut nukuttua hyvin sikeästi. Tosin viimeisimmän viikon olin alkanut myös heräillä aamuyöstä, pyöriskellyt tunnin, pari nukahtaakseni vielä hetkeksi uudelleen.

Lopulta vointini oli niin huono, että oli katsottava itseään peiliin ja kysyttävä, mistä kenkä puristaa. Armoton omakuvani vastasi ja kertoi, että olen kuukauden päivät kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa milloin milläkin verukkeella ollakseni tarttumatta asiaan, joka odottaa tekemistään.

Miksi? Siksi, että se on minulle tärkeä. Koska se on minulle hyvin tärkeä, odotukset onnistumisessa ovat korkealla. Kun odotukset ovat korkealla, oli sisälläni alkanut salakavalasti itää epäonnistumisen pelko. Sen pelon kohtaamista olin pakoillut. Välttelin ja vitkastelin. Se ruokki ja ravitsi epäonnistumisen pelkoa. Pahoinvointini kasvoi sen mukana.

Ei auttanut kuin kääriä hihat. Tartuin työhön ja ryhdyin kirjoittamaan auki sitä, mikä oli jo kuukauden oli odottanut ja ollut täysin valmiina mielessäni: Huojentavan kirjoittamisen kurssien nettisivut ilmoittautumisnappeineen kaikkineen. Kun kirjoitustyöhön lopulta ryhdyin, ensimmäinen versio valmistui varsin nopeasti. Hiottavaa ja korjattavaa on ollut pitkin matkaa ja tulee aina olemaan. Se kuuluu asiaan. Mutta sivut ovat nyt siellä.

Työrupeama ei ollut mahdoton. Kaikkihan oli ollut valmiina mielessä. Vain toteutus oli puuttunut. Kiinnostustakin on jo ollut ja ilmoittautumisia ja yhteydenottoja tullut. Se on palkitsevaa! Paha olo on tiessään ja aamuöiset heräilyt ovat tällä erää ohi. Turha syyttää kaamosta, jos syyllinen löytyy peiliin katsomalla.

Lopputulosta kommentoinut ystäväni kirjoitti: ”Sinä se saat hommat hoidettua!”. Siinä vaiheessa en enää tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kyllä, hän oli oikeassa ja kannustukseksi ja tunnustuksesti se oli tarkoitettu. Mutta miten helppoa onkaan ajatella muiden saavan tuosta noin vain kaikenlaista aikaan! Miten usein oikeasti tiedämme, paljonko työtä lopputuloksen saavuttamiseksi on lopulta jouduttu tekemään? Miten usein tulemme ajatelleeksi, montako yrittämisen ja erehtymisen tietä on jouduttu kulkemaan ja paljonko tuskaa on tekijä joutunut kokemaan saavuttaakseen sen, minkä on saavuttanut? Sen, mitä muiden työstä näemme on yleensä vain jäävuoren huippu. Kaikki muu jää kätköön pinnan alle.

Huojentavan kirjoittamisen nettisivujen luominen ei ollut kovin suuren työn takana. Se on totta. Nettisivuportaalin kanssa en välttynyt takkuamasta, mutta opin paljon uutta!  Olen kiitollinen avusta ja kärsivällisyydestä WordPressin Happiness Engineereille. Ei siis tarvinnut edes itsekseen ihmetellä. Enkä muuten ihmettele, miksi tämän yrityksen teknisen tuen asiakaspalvelijoiden työnimike todellakin on Happiness Engineer. Se näkyy asenteessa!

Otsa hiessa pitää sinun leipäsi ansaitseman – Raamattu

Suurin tekemisen tuska oli tällä kertaa täysin itse aiheutettua. Kysymys kuuluukin: ”Jos lopputuloksen vuoksi piti joka tapauksessa nähdä vähän vaivaa, kannattiko siitä tehdä  hankalampaa kuin se oli?”.

Vastaan itse omaan kysymykseeni. ”Jos jatkan epäonnistumisen pelkoni pakenemista ja seuraavallakin kerralla aiheutan itselleni vitkastelemalla ja välttelemällä pahaa oloa, ei kannattanut. Jos taas otin opikseni ja seuraavalla kerralla jätän vitkastelematta tai vitkastelen kuukauden sijaan ehkä vain parisen viikkoa, niin kannatti eikä tuskan saappaissa tullut samottua turhaan.”

PS. Jos tuntui tutulta, jaa toki vitkastelun ja ryhtymisen vaikeuden kanssa kamppailevalle ystävällekin.

4 thoughts on “Kaamosmasennusta?

  1. […] pelon yksinjäämisestä ongelmatilanteessa, epäonnistumisen pelon vieraan tai minulle tärkeän asian äärellä kerta toisensa jälkeen ja pelon siitä, etten kelpaa omana […]

  2. […] pian, mistä kenkä puristi. Edellisenä päivänä olin ollut helpottunut ja hyvällä tuulella saatuani pitkään vaivanneen homman tehtyä.  Henkinen paine oli jo lauennut, mutta keho reagoi vanhasta muistista uhantunteeseen pienellä […]

  3. […] itselleni tärkeää tekstiä eli tekstiä, jonka kanssa halusin onnistua. Tiedostamaton epäonnistumisen pelko riistäytyi vapaaksi pakkopaidastaan ja leikkasi kostoksi luovuudeltani siivet. […]

Kommentoi toki!