Posted on 2 kommenttia

Kenelle haluat antaa päätäntävallan sinun hyvinvoinnistasi – ajatuksia puoskarilaista

Uskomushoitolaki tai puoskarilaki on jälleen noussut otsikoihin. Voiko hoito, jonka vaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä olla luotettavaa? Pitäisikö oikeus antaa tällaista hoitoa kriminalisoida? Mistä puoskarilaissa pohjimmiltaan on kyse?

On mielenkiintoista, että samaan aikaan vähemmällä huomiolla on se, että monet tieteelliset tutkimukset jo osoittavat, että on lukemattomia tilanteita, joissa koululääketieteen mukaisen lääkkeen parantava vaikutus tosiasiassa perustuu plasebo-eli lumelääkevaikutukseen. Eikö tässäkin ole kyse nimenomaan uskomushoidosta? Mihin uskomushoidon raja pitäisi vetää?

Keskustelussa on vedottu myös tapauksiin, joissa sairas lapsi on menehtynyt, kun vanhemmat ovat valinneet koululääketieteen sijaan vaihtoehtoisen hoidon. Samaan aikaan vaietaan kuoliaaksi ne tapaukset, joissa lapsi tai aikuinen on menehtynyt hoitovirheeseen saatuaan koululääketieteen hyväksymää hoitoa. Niin hoitovirheiksi niitä kutsutaan ja sitä pidetään ymmärrettävänä, vaikkei tietysti suotavana, että niitä sattuu koululääketieteen puolella, mutta jos vaihtoehtohoitojen puolella niin tapahtuu, ne pitää kieltää. Niinkö?

Hoitovirheet tuntuvat muutenkin olevan lääkärikunnassa aihe, jota vältellään. Puhutaan niin kutsutusta lääkärien kollegiaalisuudesta: ei ole tapana ottaa esille, jos huomataan kollegan antaneen potilaalle väärän diagnoosin tai on määrätty toimimaton lääkitys ja hoito, koska ei haluta puuttua toisen ammatilliseen pätevyyteen.

On todella pelottavaa, jos virheiden peittely on yhä yleinen käytäntö sellaisen ammattikunnan keskuudessa, jolla on valtuuksia päättää ihmisten terveyteen ja joskus jopa elämään tai kuolemaan liittyvistä hoidoista. En hae sitä, että syylliset pitäisi kaivaa esiin, vaan haen sitä, että missä tahansa muussa yhteydessä tuntuu olevan käytäntö, että virheistä halutaan oppia. Miksi lääkärikunnassa tätä samaa halua ei ulkopuolisen silmin näytä samassa määrin olevan?

Kuka on paras asiantuntija näkemään potilaan kokonaistilanteen? Lääkäri vai potilas itse?

Muistan itse, miten vuosia sitten sain ahdistusoireisiini astmalääkityksen ja diagnoosiksi jotakin sen suuntaista kuin astman kaltainen oireyhtymä. Jälkikäteen voisin väittää, että kyseessä oli hoitovirhe. Astmalääkitys ei parantanut ahdistustani, vaikka hetkellisesti ehkä lievitti oireita. Mutta oliko se lääkärin syy, jos hän ei vastaanotolla kyennyt luomaan kokonaiskuvaa tilanteestani? Miten lääkäri olisi voinut tunnistaa ahdistukseni psyyken puolen ongelmaksi, jos minä itse potilaana en sitä sellaiseksi vielä silloin tunnistanut ja toin esiin ainoastaan fyysiset tuntemukseni?

Entä ne tieteelliset näytöt, joihin toistuvasti vedotaan. Onko lääketiede valmis tiede? Voidaanko siis sanoa, että kaikki lääketieteen ja tieteellisiin näyttöihin perustuva hoito on vain ja ainoastaan oikeaa? Lääketieteellinen tutkimus etenee koko ajan. Ei kaikkea vielä tiedetä. Samaan aikaan, kun uutta tietoa tulee, myös lääketieteen piirissä hoitomuodot vaihtuvat. On tilanteita, joissa aiempi hyväksytty hoitiokäytäntö korvataan toisella. On siis aiemmin uskottu, että hoito oli oikea, mutta siitä uskomuksesta luovutaan ja uskotaan uuteen totuuteen. Niin, missä menee uskomushoidon raja?

On totta, että vaihtoehtohoidoista on vähemmän tutkimusnäyttöä, mutta samaan aikaan on hyvä muistaa, että tutkimusten tekemisen ja etenkin niiden tulosten julkistamisen takana on yleensä raha. Se saa eniten julkisuutta, jossa on eniten business-potentiaalia. Niin se vain menee. Mikä on suurin lääketieteellisen tutkimuksen rahoituslähde? Se on hyvä pitää mielessä.

Julkisuudessa vähemmälle huomiolle tuntuvat jatkuvasti jäävän myös ne tutkimustulokset, jotka osoittavat, että monen fyysisen sairauden juuret ovat psyyken puolella. Tällä ei tarkoiteta sitä, että fyysiset oireet olisivat kuviteltuja. Ei, ne ovat todellisia, mutta niiden todellinen aiheuttaja löytyy psyyken puolen ongelmasta. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Se lienee jo hyväksytty fakta.

Yhdenkään lääketieteen tai lääketeollisuuden edustajan tuskin tarvitsee siitä olla huolissaan, että lääkäreiden tai lääkkeiden kysyntä suuresti romahtaisi, jos kehon ja mielen yhteydestä hyvinvointiin puhuttaisiin nykyistä enemmän. Onhan nykyiselläänkin yleisesti tiedossa monen sairauden yhteys elintapoihin.

Moni kokee itselleen helpommaksi vaihtoehdoksi lääkkeeseen turvautumisen perusteellisen elämäntapojen vaihtamisen sijaan. Siksi elintapasairauksia hoidetaan ahkerasti nimenomaan lääkkeillä. Tähän tuskin tulee muutosta. Ihmisille on tässäkin annettu oikeus tehdä tämä oma valita.

Vääristynyt ajattelumalli on vääristynyt elintapa

Psyyken puolen ongelmasta lähtöisin oleva sairastuminen on verrannollinen elintapasairauteen. Sen tunnistaminen vain on usein huomattavasti vaikeampaa, jos ongelman juuret ovat varhaislapsuudessa. Ei ole helppoa tunnistaa elävänsä ja juoksevansa elämäänsä oravanpyörässä vain ja ainoastaan omien vääristyneiden ajattelumalliensa mukaan. Vielä vaikeampaa voi olla asian myöntäminen itselleen.

Todellinen fakiiri on se lääkäri, joka pystyy tällaisen tunnistamaan potilaansa kokonaistilanteesta ja vielä kertomaan sen potilaalleen niin, että potilas on halukas ottamaan tiedon vastaan. Mahdotonta se tosin ei ole. Omalle kohdalleni tällainen onnekas sattuma osui kohdalle ja ihan terveyskeskuksessa yleislääkärin vastaanotolla.

Jos ja väitän, että kun monen sairauden juuret ovat psyyken puolella, eikö inhimillinen kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen ole silloin se, joka monessa tilanteessa hoidon tarvitsijaa auttaa kaikkein eniten? Onko silloin se ainoastaan lääkäri, jolla on tarjota paras taito kohdata hoidon tarvitsija?

Onko se hoidon tarvitsijan parhaaksi, jos häneltä rajoitetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja kohdatuksi hänen hyvinvointiaan koskevissa asioissa vain tietyn tieteenalan harjoittajien vastaanotolla? Huomiotta jää usein myös se, ettei lääketieteen ja vaihtoehtohoitojen tarvitse olla toisensa poissulkevia. Hoidon tarvitsija voikin saada parhaan avun siitä, että hänellä on molemmat käytettävissään samanaikaisesti.

Puoskarilaista keskustellessa sorrutaan turhan paljon juupas-eipästelemään siitä, mikä on paras hoito. Kuka on paras antamaan siihen kysymykseen vastauksen? Eikö se ole hoidon tarvitsija, joka osaa parhaiten sanoa, millaiselta tuntuu? Eikö olennaisinta ole se, että hoidon tarvitsija saa kokea voivansa saada avun ja paranee tai vähintäänkin kokee voivansa paremmin? Eikö juuri se ole hoidossa kaikkein olennaisinta? Tämä kaikkein olennaisin asia tuntuu uskomushoitokeskustelussa jäävän huomiotta.

Kenelle kuuluu vastuu sinun hyvinvoinnistasi?

Ajatus siitä, että on olemassa ammattikunta, joka haluaa asettaa itsensä sellaisen kaikkivaltiaan asemaan, joka tietää minua paremmin sen, mikä on minun parhaakseni on pelottava. Tästä on enää hyvin pieni askel siihen, että lääkärin ”määrämästä” hoidosta todellakin tulee lääkärin määräämää eli pakkohoitoa.

Nykyiselläänkin potilaalla on oikeus päättää itse, ottaako vastaan lääketieteen määräämää hoitoa. Lääkäri voi kirjoitaa reseptin, lähettää toimenpiteeseen tai vain antaa itsehoito-ohjeet, mutta viime kädessä potilaalla itsellään on oikeus päättää, ottaako lääkkeensä ja mihin toimenpiteeseen suostuu ja suostuuko tekemään muutoksia elintapoihinsa. Tuon oikeuden mukana tulee myös vastuu. Näin kuuluu ollakin.

Miksi samaa valinnanvapautta ei saisi olla vaihtoehtohoitojen suhteen? Jos joku tarjoaa vaihtoehtohoitoa, se tuskin tarkoittaa, että hoidon tarvitsijalla olisi velvollisuus siihen tarttua. Hoidon tarvitsijalla on valintaa tehdessään oikeus päättää, mihin uskoo ja mihin ei. Ollaan vaarallisilla vesillä, jos oman harkintakyvyn käyttämiseltä halutaan ihmistä suojella. Kuulostaa vallantavoittelulta minun korvissani.

Mistä puoskarilaissa sitten on pohjimmiltaan on kyse? Onko kyse siitä, että hoidon tarvitsijaan asennoidutaan yleisesti kuin henkilöön, joka on kyvytön ottamaan itse vastuuta siitä, mikä hänelle on parhaaksi. Toki tällaisia erityisryhmiä on, mutta käsittääkseni heidän hoidostaan päättäminen ei nykyiselläänkään ole heidän omissa käsissään.

On pelottavaa, jos tämä asenne halutaan laajentamaan käsittämään kaikkia hoidon tarvitsijoita. Voiko lääkäri todella olla se, joka pystyy toisen puolesta näkemään yksiselitteisesti, mikä hoidon tarvitsijan kokonaistilanne on? Tuskin. Paras tieto siitä on aina potilaalla itsellään. Kenellä on suurin intressi hoidon tarvitsijan hyvinvoinnista? Hoidon tarvitsijalla itsellään, luonnollisesti.

Jos paras tieto hoidon tarvitsijan voinnista ja suurin intressi hyvinvoinin lisäämiseksi on hoidon tarvitsijalla itsellään, eikö silloin ole luonnollista, että hoidon tarvitsijalla on silloin myös oikeus ja valtuudet päättää itse, millaista hoitoa vaivoihinsa haluaa hakea ja vastaanottaa. Oikeus ja valtuudet kulkevat aina käsi kädessä vastuun kanssa.

Kärjistäen voisi kenties todeta, että puoskarilain puolestapuhujat ovat niitä, jotka

  1. Haluavat tuntea olevansa kaikkivaltiaan parantajan asemassa.
  2. Niitä, jotka haluavat ulkoistaa itseltään vastuun muualle omaa hyvintointia koskevan hoidon laadusta.

Kun mietit kantaasi puoskarilakiin, kannattaa erityisesti miettiä, kenelle sinä haluat luovuttaa vastuun päättää omaa hyvinvointiasi edistävistä hoidoista? Haluatko pitää sen itselläsi vai haluatko luovuttaa sen muille?

Vuorovaikutus kirkastaa ajatukset

Some:ssä käyty lyhyt ajatustenvaihto kirjoituksestani kypsytti ja kirkasti ajatustani edelleen – jälleen yksi esimerkki miten kirjoittaminen yhdistettynä vuorovaikutukseen auttaa jäsentämään asioita!

Miten uskomushoito tosiaan pitäisi määritellä? Eikö silloin seurakuntien tarjoamat sielunhoitopalvelutkin pitäisi lukea uskomushoitoihin ja kriminalisoida samalla lailla. Nehän perustuvat ihmisen uskoon nekin.

Samalla perusteella olisi syytä kieltää lailla myös kaikki uskonnot. Tapahtuuhan uskontojen piirissä väärinkäsityksiä niissäkin niin, että on ollut tarpeellista perustaa erillinen yhdistyskin uskontojen uhreille.

Samaan aikaan kuitenkin lukemattomat ihmiset saavat arkipäiväänsä hyvinvointi uskon ja uskonnon antaman perusluottamuksen ja toivon kautta. Vallan väärinkäytöksiä tapahtuu täälläkin, mutta siitä huolimatta laki turvaa Suomessa yksilöille uskon ja uskonnonvapauden. Se, mikä yhdelle on ahdistava vankila, on toiselle turvallinen koti ja kolmas voi paremmin toisenvärisissä tapeteissa.

Ihmisen hengellisyys on vahvasti sidoksissa ihmisen hyvinvointiin. Se vapaus on haluttu kansalaisille laissa turvata. Miksi olisi syytä rajoittaa vapautta myös muissa hyvinvointiin liittyvissä palveluissa?

Toimiiko terveydenhuolto, jos vaihtoehtohoitojen kysyntä kasvaa?

Jos vaihtoehtohoitojen suosio lisääntyy, eikö se ole merkki jostakin? Ei kukaan perusta palvelua, jolle ei ole kysyntää. Jos nykyinen terveydenhuolto toimisi hyvin, vaihtoehtohoitojen kysyntä ja tarjonta tuskin jatkaisi kasvuaan. Eikö jo se kerro riittävästi, että ongelma ei ole vaihtoehtohoitojen tarjonnan määrässä vaan terveydenhuollon toiminnassa.

Oman kokemukseni mukaan terveydenhuollossa on tällä hetkellä kaksi iso ongelmaa:

  1. Hoitoon on usein vaikea päästä ja se vaatii joko suurta sinnikkyyttä, mitä sairastuneella ei yleensä ole tai hoidon tarvitsijalla on henkilö, joka pitää hänen puoliaan tai riittävän suuret tulot palvelun ostamiseen yksityiseltä jonojen ohi.
  2. Terveydenhuollon medikalisoituminen. Ihminen ei koe tulevansa kohdatuksi: nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena ihmisenä.

Kumpikaan ongelma ei ole helppo ratkottava. Onko puoskarilakikeskustelussa toisin sanoen edellä yhteen vetämieni taustatekijöiden lisäksi tarve piilottaa syy, miksi ihminen hakeutuu vaihtoehtohoitoihin. Halutaanko terveydenhuollon ongelmat lakaista maton alle vaihtoehtohoidot kieltämällä sen sijaan, että terveydenhuollon nykyiset todelliset ongelmat kohdataan ja otetaan ratkottaviksi?

PS. Jos pidit tästä kirjoituksesta, jaa toki ystävällesi!

2 thoughts on “Kenelle haluat antaa päätäntävallan sinun hyvinvoinnistasi – ajatuksia puoskarilaista

  1. Yksi ongelma on myös se, että pelolla hiljentäminen ja painostaminen on hyväksyttyä toimintaa. Laittomasti irtisanotut ovat hiljaa sillä leipä on saatava perheelle ja perustuslakiakin saa polkea. Toinen, täysin hyväksytty toimintamotiivi on kateus. Pelko ja kateus johtaa taantumaan ja välillä tuntuu siltä kuin vapaa Suomi olisi ottanut vaivihkaan Neuvostoliiton ja itä-Sakan menetelmät käyttöön. Mitä törkeämmin, sitä enemmän peukkuja. Valkotakkinen ei ole pyhimys eikä akateeminen loppututkinto vapauta ihmistä hänen varjostaan. Minä en tottavie haluaisi olla lääkäri tämän päivän Suomessa, en kuilun kummallakaan puolella.

    1. Kiitos kommentistasi Katrina. En ihan saanut kiinni ajatuksistasi, mutta siitä olen samaa mieltä, että lääkärinä ei medikalisaation ja yhden totuuden Suomessa ole helppoa toimia.

Kommentoi toki!