Kirjoitettu

Mistä olet tulossa ja minne olet menossa?

Siinä näkyi kappale turkoosinsinistä taivasta. Se taivas vangitsi kaiken huomion, joten kuvaa sen tarkemmin tutkimatta nappasin sen pöydältä käteeni. Puhumattakaan, että olisin jäänyt tutkimaan muita vaihtoehtoja. Näissä hommissa on paras antaa intuition ohjata ilman suurempia pohdiskeluja: pääsee vähemmällä ja lopputulos on parempi.

Olin kirjallisuusterapeuttisen kasvuryhmän tapaamisessa. Tehtäväksi oli annettu valita pöydältä yksi ovea tai porttia esittävä kuva. Sen jälkeen oli aikaa seitsemän minuuttia kirjoittaa siitä, millaisesta ovesta tai portista olet nykyisessä elämäntilanteessasi menossa ulos.

Kuvaa valitessa minua eivät juuri ne ovet ja portit kiinnostaneet. Minun huomioni keskittyi yksinomaan heleänsiniseen taivaaseen. Harmittelin tekstini ensi riveillä, että kuvaa hallitsi ikävän näköinen betoninen bunkkeri ruostuneine ovineen. Siitä on jo aikaa, jolloin olen elämäni betonibunkkerista astunut ulos. Alistuneen ihmisen ahdistus, masennus ja uupumus ovat taakse jäänyttä elämää. Tässä on jo hyvät tovit eletty elämää miellyttävämmissä rantamajoissa.

Tässä kuvassa nyt sattui olemaan tällainen ovi. Pilvetön taivas oli kuvan oleellisin sisältö. Jos olisi ollut valittavana sellainen vaihtoehto, jossa olisi ollut pelkkää sinistä taivasta, olisin todennäköisesti valinnut sen.

Sillä, millaisesta ovesta aikanaan astuin ulos ja millaisista muista ovista olen sen jälkeen kulkenut, tällä hetkellä tunnu olevan minulle merkitystä. Ensimmäinen ovi sattui olemaan betonibunkkerin ovi. Entä sitten? Merkityksellisintä on se, mitä minulla nyt on: vapauteni.

Takaisin siihen aikansa eläneeseen bunkkeriin ei juuri kiinnosta palata se jälkeen, kun on nähnyt kappaleen taivasta. Raikas, hapekas meri-ilma kutsuu levittämään siivet. Annan ilmavirtausten nostaa ja kannatella. Kepein ja voimakkain siiveniskuin nousen lokkien valtakuntaan.

On olemassa voimia, jotka kovin mielellään johdattelisivat minut takaisin vanhaan bunkkeriin eli entiseen alistuneen rooliini, mutta tiedän, että nämä voimat eivät enää minusta otettaan saa. En enää edes vanhaan rooliini mahtuisi. Olen auttamattomasti kasvanut siitä ulos. Olen myös kasvattanut itselleni siivet.

On myös olemassa voimia, jotka haluaisivat minun pitävän bunkkerin ja sen ankeat vuodet mielessäni. Nämä voimat haluavat vetää huomioni pois vapaudestani. He haluavat minun jättävän napanuorani bunkkerin suljetun ja ruostuneen oven rakoon.

Tällaiset voimat joutuvat pettymään. Se aika on ohi, jolloin oli tarve muistella ja kertoa bunkkerissa vietetyistä vuosista. Säälipisteitä en enää tarvitse. Entiset ajat ovat ja pysyvät osana elämääni, mutta siihen osaan ei enää tarvitse kajota.

Minulla on nyt siivet

Kun yläilmoissa liidellessäni kärkyn seuraavaa termiikkiä, näen kyllä alhaalla entisen, hiekassa nököttävän bunkkerini. Siellä se nököttää ihan itsekseen. Ei se tarvitse nököttämiseensä minun huolenpitoani. Voin huojentuneena keskittyä minua kannattelevien ilmavirtojen tarkkailuun.

Jos taitolennon lomassa bunkkeria ei tarvitse aktiivisesti muistella, ei sen olemassaoloa ole myöskään syytä pakoilla tai kuvitella pois. Se on ja pysyy siellä. Pienen arviointivirheen vuoksi siipeni saattavat lentäessäni yllättäen sakata, jolloin ajaudun hurjaan syöksyyn kohti armotonta betonimassaa. Silloin sen olemassaolo on hyvä muistaa, jotta sitä osaa varoa. Muutoin se ei huomiotani kaipaa.

Bunkkerissa vietetyt vuodet olivat osa elämääni enkä voi pyyhkiä niitä pois. Miksi haluaisinkaan? Ne vuodet karuudessaan ovat ja pysyvät erottamattomana osa minua. Ne muovasivat minusta sen, mitä tänään olen. Ne opettivat minulle asioita, joita en olisi oppinut, ymmärtänyt enkä edes osannut arvostaa, jos niitä vuosia en olisi elänyt. Ne vuodet opettivat olemaan kiitollinen vapaudesta myös myrskyn sattuessa. ”Se on harjoitusta”, sanoi variskin, kun vastatuuleen lensi.

Betoniseinien sisältä esiin astuneen ensimmäiset askeleet aurinkoisella hiekalla olivat ensi alkuun haparoivia ja horjuvia. Kaatuilin kerran toisensa jälkeen ja monet kerrat olin polvet ruvella. Aurinkokin sokaisi.

Askel vahvistui ja varmistui harjoittelemalla. Silmät tottuivat valoon. Bunkkerin sisältä selviävät siivilleen ne, joilla on halu nousta kaatumisen jälkeen jaloilleen, miettiä, mikä meni vikaan ja yrittää vielä kerran uudelleen. Ja uudelleen. Ja taas uudelleen.

Mistä portista sinä olet tällä hetkellä kulkemassa? Seisotko suljetun oven takana vai oletko juuri sulkenut sen takanasi? Hapuiletko portaita kohti avoinna ammottavaa oviaukkoa vai katseletko tuulessa saranoillaan heilahtelevaa porttia? Paiskasitko juuri oven kiinni niin, että rappaukset rapisivat? Etsitkö lukittuun oveen avainta vai mietitkö, miten saisit suljetun oven takanasi säppiin? Oletko varovasti painamassa kahvasta? Kenties vaivihkaa työntämässä varvastasi ovenrakoon?

Minne sinä olet menossa? Mistä olet tulossa?

PS. Omistan tämän tekstin kasvuryhmän ohjaajalle, kirjallisuusterapeutti Satu Niemiselle. Kiitos yhteisestä matkasta!

PS. PS. Jaa toki, jos tuntuu siltä, että ystäväsikin saattaisi olla kiinnostunut pohtimaan oman elämänsä ovia ja portteja.

Kommentoi toki!