Talvi yllätti autoilijan

Takavetoisen, vanhan farmari-Volvoni perä lähti heittelehtimään. Onneksi vastaantuljoita ei juuri sillä tienpätkällä ollut. En myöskään tullut painaneeksi jarrua, vaan intuitiivisesti vain nostin jalan kaasulta ja pyrin rauhallisin liikkein kääntämään rattia niin, että auto kuitenkin pysyi jotakuinkin omalla kaistallani ja sain sen lopulta hallintaani. Kokemus kuitenkin pelästytti ja kädet vapisivat pitkään.

Oli ollut ensimmäinen todellinen pakkasyö. Autossa oli vielä kesärenkaat. Tie oli kuitenkin aamulla kuiva ja olin lähdössä rautatieasemalta reissuun. Raippaluodon siltaa alas tullessa nopeus oli päässyt huomaamattani kasvamaan ja sillan jälkeen tie olikin kiiltävässä jäässä. Avoimesta merestä noussut kosteus oli jäätänyt tien pinnan.

Viikkoa myöhemmin olin paluumatkalla kaupungista. Lämpötila oli nollan tuntumassa ja sataa tuhnutti räntää. Oli pimeää. Vaikka autossa nyt olikin talvirenkaat, ajaminen pelotti. Toistelin itselleni mielessäni: älä pelkää, älä pelkää, aja rauhallisesti. Älä pelkää. Siitä huolimatta pelotti. Puristin rattia rystyset valkoisina.

Olin tulossa Eva Kelan luennolta, jossa hän oli kertonut omasta vuosien ahdistuksestaan ja siitä paranemisesta. Monet hänen kokemuksensa olivat yhteneväisiä omien kokemuksieni kanssa. Eva kertoi parantumisensa alkaneen, kun hän oli lakannut taistelemasta ahdistustaan vastaan ja vain todennut, että tule sitten.

Olen kokenut vuosia sitten saman, kun suru vyöryi aaltoina ylitseni. Uudelleen ja uudelleen. Kuvittelin surun harmaapukuiseksi herraksi, joka säännöllisesti ilmestyi painostaville, ei-toivotuille vierailuilleen. Aina yllättäen ja pyytämättä. Aloin keskustella herra Surun kanssa. Kun havaitsin hänen jälleen saapuneen, totesin hänelle, että tulit sitten taas, vaikken edes kutsunut. Sanoin hänelle, että ole sitten siinä, kun kerran tulit ja tiedän, että käskemällä et lähde, joten ole sitten siinä niin kauan kuin sinulta tuntuu. Hänen vierailunsa lyhenivät ja kevenivät. Oli kuin hän olisi ajan oloon vaihtanut raskaan, tumman päällysviittansakin keveämpään kesäpukuun. Lopulta hänen vierailunsa olivat enää kuin kevyttä, nopeasti haihtuvaa aamu-usvaa pellon yllä.

Kun heräilin öisin ahdistavaan oloon, olin jo mielestäni kokeillut kaikkea. Pyrin hengittämään tasaisesti, syvään ja rauhallisesti. Pyrin rentouttamaan lihaksia ja etsimään mahdollisimman miellyttävän makuuasennon. Mikään ei tuntunut auttavan. Puristava tunne rinnassa ei helpottanut. Eräänä yönä muistin, mitä olin oppinut tietoisen läsnäolon hengitysharjoituksista. Kokeilin, toimisiko sama ajatus ahdistukseen. Muunsin ajatuksen ”Kaikki, mitä teen on oikein.” muotoon ”Kaikki, mitä tunnen, on oikein.”.

Lopetin vastaanpyristelyn. Aloin kuunnella ahdistustani. Hyväksyin sen, että nyt kyllä ahdistaa, mikä oli totta. Otin tutkijan asenteen.  Kuulostelin tarkkaan, millaiselta puristava tunne tuntuu ja millaiselta muualla kehossa tuntuu. Mietin, miten voisin sanallisesti kuvata tunnetta. Pohdin, millaisin värein maalaisin siitä taulun. Nukahdin uudelleen ennen taulun valmistumista.

Nyt pelkäsin pimeässä ja liukkaalla ajamista. Entä jos hyväksyn tämänkin tunteen: pelkoni? Sanoin itselleni, että on ihan ok, että pelkäät. Se on luonnollista ja se on sallittua, mutta siitä huolimatta sinä selviät kyllä tästäkin. Verenkierto palasi vähitellen rystysiin. Ratti pysyi otteessani vähemmälläkin puristamisella. Kotimatka sujui hyvin ja rauhallisin mielin. Minä selvisin, kuten oli odotettavaa.

Det har jag aldrig provat förut, så det klarar jag säkert. – Pippi Långstrump

Kun välttelen pelkoani (tai suruani tai ahdistustani) tai kun pakenen sitä tai kiistän siltä oikeuden olemassaoloon, olen välittömästi taistelu- ja puolustusvalmiudessa. Uhantunne johdattelee puolustusvalmiuteen. Ilman uhantunnetta ei ole mitään tarvetta puolustautua! Mitä muutakaan uhantunne on kuin pelkoa. Pelkoa pelon päälle! Lopulta annan pelon ottaa minusta vallan ja toimin vain sen ohjaamana.

Kun sen sijaan hyväksyn pelkoni (tai suruni tai ahdistukseni) ja luotan siihen, että se menee kyllä aikanaan ohi ja selviän tästä varmasti, vaikka juuri nyt olo on epämiellyttävä, menettää pelko (tai suru tai ahdistus) voimansa eikä enää saa minusta otetta. Ei ole mitään pelättävää. Minä tiedän, että selviän. Turvallisuudentunne ja luottamus on myrkkyä pelolle, surulle ja ahdistukselle.

Minulla on premenopaussi!

Mennyt kesä oli hyvin intensiivinen. Paljon tapahtui. Toivottuja ja vähemmän toivottujakin asioita. Ihan joka väliin en ehtinyt hengähtää ja levätä niin paljon kuin olisin halunnut. Univajaustakin pääsi aika ajoin hieman kasautumaan.

Kesä-heinäkuun tienoilla heräilin usein aamuyöstä sydämen jyskyttäessä kiivaasti, Usein tunsin myös puristavan, epämiellyttävän möykyn rinnassa. Kovin tuttuja oireita: stressi  riittämättömyyden pelko ja ahdistus aiheuttavat juuri tällaisia tuntemuksia. Hieman huolestuin. Olenko jälleen ajamassa itseäni kohti uupumusta? Enkö vieläkään ole oppinut kuntelemaan itseäni?

Minä sitten kuuntelin. Mietin aamuöisin valveilla ollessani, mikäköhän nyt on syy, joka stressaa aiheuttaa uhantunnetta ja mikä asia ahdistaa. Syitä löytyikin, muttei mitään suurempia uhkia. Totesin itselleni, että tässähän on kaikki hyvin ja tästä selvitään. Sydän ei kuitenkaan siihen rauhoittunut eikä möykky rinnasta sulanut. Olin jo hermostua ja aikeissa pyrkiä määräilevään sävyyn kehottaa kehoani rauhoittumaan, jotta nukahtaisin uudelleen, kun muistin sen: jos käyn kamppailuun omaa itseäni vastaan, viritän itseni entistä suurempaan valmiustilaan. Taistelutila on uhkatila. Unentuloa saisi taatusti odotella pidempään.

Parempi lääke on hyväksyä tilanne. Kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Kiitin kehoani, että pitää minusta huolen kertomalla, että huolia on ja kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan oman sydämeni jyskytystä ja sitä, millaiselta se kuulostaa ja tuntuu. Onhan se sentään parempi, että se lyö kuin ei löisi ollenkaan. Eipä aikaakaan, kun zzz zzzz zz.

Aamuöinen heräily ei kuitenkaan loppunut. Huolehdin päivisin mieleni levollisuudesta, annoin itselleni lepoa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta heräily jatkui ja minä kuuntelin sydäntäni. Useimmiten nukahtaen uudelleen varsin pian.

Samoihin aikoihin huomasin toistuvasti päivän mittaan tuntevani, että tuli yllättäen hirvittävän lämmin ja hiki puski pintaan. Nämäkö nyt sitten ovat niitä kuumia aaltoja? Joko ne vaihdevuodet kolkuttelevat ovella? Mieleen tuli kuitenkin, että koira alkaa yleensä läähättää, kun se on hieman stressaantunut. Aloin tarkkailla itseäni.

Huomasin kerta toisensa jälkeen, että jokaisen äkillisen hikoilukohtauksen yhteydessä olin juuri ajatellut jotakin stressaavaa uhantunnetta minussa nostattavaa ajatusta ja ehtinyt todeta itselleni, että tästä selvitään kyllä. Kaikki hyvin. Sitten hiki puski pintaan. Kämmenselätkin hikosivat. Jännä tunne! Mutta ajatusteni ja kuumalla aallolla oli selkeä yhteys.

Olin hieman hämmentynyt, miksi nyt yht’äkkiä olin näin voimakkaasti alkanut kehollisesti reagoida stressiin uhantunteeseen, kun muutoin mieleni jo niin hurjan paljon levollisempi muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Selittelin itselleni, että ehkä se nyt vaan on niin, että keho vain on jostakin syystä herkistynyt ja minä olen oppinut kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla. Kuvaavaa on sekin, että kuumat aallot jäivät ainakin toistaiseksi parin ensimmäisen kesälomapäivän jälkeen.

Nyt syyskuussa havahduin siihen, että milloinkas ne edelliset kuukautiset oikein ovatkaan olleet. Kone taitaa sittenkin yskiä. Totesin, että nyt on syytä vähän paremmin hakea tietoa vaihdevuosista. Kun asia ei ole tuntunut aiemmin ajankohtaiselta, niin ei ole tullut asiaan sen tarkemmin tutustuttua.

Voi, mikä helpotus, kun selvisi, että oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin stressi- uhantunteen ja ahdistuksen aiheuttamat oireet! Ihan hurjan loogista! Kehossa tapahtuva hormonaalinen muutoshan on eräänlainen stressitila uhantunnetta aiheuttava tila sekin. Niinpä on luonnollista, että pienikin muu stressi uhantunne tai pelkotila päälle ja se laukaisee hieman ylimitoitetun kehollisen reaktion. Malja yksinkertaisesti holahtaa yli.

Oli todellakin helpotus saada asioille selkeät syy- ja seuraussuhteet ja ymmärtää, että ehkä sittenkin todella osaan kuunnella vointiani tarkemmalla korvalla, enkä olekaan ajamassa itseäni uuteen uupumukseen. Sen sijaan minulla on nyt ainakin jonkin aikaa käytössäni vahvistimella viritetyt ilmaisimet kutsumatta sisään hiipineelle stressille uhantunteelle. Hieno homma! Tätä mekanismia ei kannata jättää hyödyntämättä. Varmasti omalle voinnilleni on muutoinkin tällaisessa kehon muutostilanteessa erityisen tärkeää huolehtia riittävästä levosta eikä ehdoin tahdoin altistaa itseään ylimääräiselle henkiselle rasitukselle. Luonto on viisas. Kaikella on tarkoituksensa.

Epilogi
Kun tämän artikkelin tapahtumat tulivat mieleeni, ajattelin, että tästähän saa hyvän blogikirjoituksen! Sen jälkeen iski jarru päälle, että kehtaako sitä nyt ruveta omista vaihdevuosistaan netissä huutelemaan. Milloinkaan ennen ei ole pelottanut niin paljon tekstin kirjoittaminen kuin tällä kertaa.

On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovat vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen. – Joonatan Leijonamieli

Voisinko katsoa peilikuvaani silmästä silmään, jos minä blogissani kirjoittaa paukuttelen omia pelkojaan kohti menemisestä ja sitten kaikessa hiljaisuudessa itse tietoisesti pakenisin?

Miksi kehon normaalista hormonaalisesta muutoksesta kirjoittamisen pitäisi olla hävettävä ja vähän hyssyteltävä asia. Naisten vaihdevuodet koskettavat suoraan puolta väestöstä. Miehilläkin on vaihdevuodet, vaikka niistä taidetaan puhua vielä vähemmän. Toisin sanoen on kyse asiasta, joka koskettaa tavalla tai toisella jok’ikistä tähän ikään ehtinyttä. Kovin merkillisestä asiasta ei siis voi olla kyse. Mitä hävettävää siinä voisi olla kertoa olevansa premenopaussissa, jos on jo kertonut oman ikänsä? Millaiselta kuulostaisi olla 15-vuotias, joka yrittää salata murrosikänsä? Faktat ovat faktoja. Ei siinä sen kummempaa.

Olen erityisherkkä.

Siitä on jo vuosia, kun kuulin ensimmäisen kerran Elaine Aronin kirjasta Highly sensitive person. Liekö ollut Kaarina Davis, joka kertoi kirjasta omassa blogissaan. Tunnistin välittömästi kuvauksesta itseni, mutta Aronin kirja on yhä edelleen lukematta. Ehkä olisi pitänyt lukea, mutta toistaiseksi en ole tuntenut siihen tarvetta. Erityisherkille on nykyisin Suomessa oma yhdistyskin, joka määrittelee kotisivuillaan erityisherkkyyden näin:

”Erityisherkkyys on synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP) hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja syvällisemmin, ja hän reagoi keskimääräistä voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Käytännössä erityisherkkyys ilmenee kykynä havaita yksityiskohtia ja vivahteita, kokemisen intensiivisyytenä sekä taipumuksena asioiden monipuoliseen ja syvälliseen käsittelyyn. Noin 15 – 20 % kaikista ihmisistä on erityisherkkiä.

Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi: siitä olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisherkät ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia, empaattisia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta tai negatiivisesta ilmapiiristä ja voivat tuntea itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi. Monet erityisherkät kokevat, että muiden erityisherkkien kohtaaminen parantaa heidän itsetuntemustaan ja syventää näkemystä herkkyydestä voimavarana.”

En malta olla kyseenalaistamatta erityisherkkyyden synnynnäisyyttä. Mistä tiedämme, että näin on? Onko meillä todella olemassa tutkimustietoa siitä, että jokaisella itsensä erityisherkäksi kokevalla on ollut nämä ominaisuudet jo syntymänsä hetkellä? Onko sitä voitu tutkia ja miten? Edelleen haluan kysyä, miten syntymähetki määritellään?

Nuo kysymykset ovat nousseet mieleeni siitä lähtien, kun sain tietää, että uusimman neurologisen tutkimuksen mukaan, jos odottava äiti tietyillä raskausviikoilla – en valitettavasti muista, millä – on ahdistunut, vaikuttaa se myös sikiön neurobiologiseen kehitykseen siten, että syntyvä lapsi kokee ahdistusta aina 6-9 ikävuoteen asti. Aika hurjaa, eikö? Tässä kohtaa lienee tarpeetonta kenenkään syyllistyä tai syyllistää, sillä enpä menisi väittämään, että kukaan ihminen, saati odottava äiti tahallaan menee ja ahdistuu.

Jos odottavan äidin ahdistus vaikuttaa sikiön kehitykseen näin, voisi kuvitella, että moni muukin mielentila vaikuttaa sikiön kehitykseen. Toisin sanoen, mikä oikeastaan onkaan synnynnäistä ja mistä elämä oikein alkaa? Tuo tutkimustulos ahdistuksen osalta kuulostaa aluksi rankalta, mutta oikeastaan siihen sisältyy myös paljon lohdullisuutta. Tutkimushan sanoi, odottavan äidin ahdistus vaikuttaa lapseen 6-9 ikävuoteen asti. Piste. Siitä eteenpäin vaikuttavat jo muut tekijät, sillä aivot kehittyvät. Toivoa siis on!

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle koulussa opetettiin biologiantunnilla, että kun aivosolut tai muut hermosolut tuhoutuvat, uusia ei synny. Siitä jäi ainakin minulle mielikuva, että aivot ja koko neurologinen systeemi ovat jotakin hyvin staattista, joka lapsuudessa muovautuu johonkin muottiin ja sellaisena se sitten on ja pysyy, kunnes kuolo korjaa. Aamen.

Nykyinen neuro-biologinen tutkimus kumoaa tämänkin käsityksen. Aivomme ovat kuin mikä tahansa kehomme lihas, jota voi harjoittaa ja se kehittyy sen mukaan, miten kukin sitä harjoittaa. Vanha itämainen viisaus on muuten tiennyt tämän jo tuhansia vuosia. Juuri siihen muun muassa meditaatio perustuu. Jos esimerkiksi riittävän kauan meditoit ja kerrot itsellesi kerta toisensa jälkeen, että sinua ei mikään uhkaa ja että voit hyvin, alat ajan oloon tuntea olosi turvalliseksi ja olosi kohentuu.

Miten tämä kaikki sitten liittyy erikoisherkkyyteen? Halusin tällä kyseenalaistaa sen, että erityisherkkyys olisi sellainen synnynnäinen ominaisuus, joka on vain jostakin sattunut arvalla osumaan kohdalle ja jolle mitään ei ole tehtävissä. Meillä jokaisella on omat ominaisuutemme. Emme aina ymmärrä, mistä ne ovat lähtöisin. Ne saattavat olla synnynnäisiä, mutta saattaa olla, että olemme saaneet ne lahjoina jonkin ehkä jo hyvin varhaisessa kehitysvaiheessamme sattuneen tapahtuman seurauksena.

Rakastan miksi-kysymyssanaa ja omalla kohdallani olen halunnut selvittää syitä omalle erityisherkkyydelleni, sillä syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen tarjoaa usein ne toimivimmat työkalut asioiden muuttamiseen. Asioiden syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen voi toisinaan olla myös vapauttavaa, sillä silloin on myös helpompi hyväksyä asiantila sellaisena, kun se tällä hetkellä on. Toki asioiden nykytilan voi hyväksyä sellaisenaankin ilman tietoa syy- ja seurausuhteista. Tärkeintä on, että nykytilan hyväksyy. Siihenhän ei sisälly mitään pakkoa hyväksyä, että näin myös tulisi aina olemaan.

Nykytilan hyväksymisen jälkeen voi valita, millaisen asenteen siihen ottaa. Erityisherkkyys tarjoaa minusta siihen mainion esimerkin. Omissa haaveissani on erääseen koulutukseen pääseminen ja osallistuminen.

Mitä teen? Sanonko itselleni näin: ”Olen erityisherkkä, joten minun ei kannata hakea koulutukseen, koska stressaannun, rasitun ja uuvutan itseni niin helposti.” Mikä ihana tekosyy, sillä haaveen toteuttamiseen sisältyy myös pieni epävarmuuden tunne. Näin kerron itselleni tarinan, miksi en voi toteuttaa kouluttautumishaavettani. Kannattaako minun altistaa itseäni ylimääräiselle stressille, jos ei ole ihan pakko? Kolikon kääntöpuoli on se, että samalla tulen luoneeksi omasta ominaisuudestani itselleni vankilan. Jään vaille sitä iloa, jonka koulutuksen tarjoama uuden oppiminen minulle voisi tuottaa.

Voin keskustella itseni kanssa myös näin: ”Vaikka stressaannunkin helposti, miten paljon saisinkaan irti koulutukseen osallistumisesta erityisherkkyyteni ansiosta.” Koska tiedän stressaantuvani helposti, voin etsiä itselleni keinoja, joilla kykenen hallitsemaan omaa stressiäni, jotta voisin toteuttaa haaveeni koulutukseen osallistumisesta. Stressinhallinnan keinojen opettelu auttaisi minua epäilemättä monessa muussakin tilanteessa, ei ainoastaan koulutukseen osallistumisessa. Siihen päälle tulisi vielä hurjasti lisää, sillä saisin aivan varmasti erityisherkkyyteni ansiosta koulutuksesta paljon irti – juuri sellaisia tietoja ja taitoja, joita minä haluan, joista olen kiinnostunut ja innostunut!

Olen valinnan edessä: vankila vai rusinat pullasta? Mitä elämältäni haluan? Mitä haluan itselleni antaa?

Se on ihan normaalia!

Sunnuntain Kauppalehdessä oli ajatuksia herättävä artikkeli otsikolla ”Pitkään terveenä pysyvä mieli ei ole normaalia”. Lehti kirjoittaa Uudessa Seelannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa todettiin, että lähes kaikki ihmiset kärsivät jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista 38 ikävuoteen mennessä.

Pelottavaa minusta. Kun jokin asia yleistyy riittävästi, sitä aletaan pitää normaalina. Tuntuu siltä, että tämä pätee erityisesti mielenterveyden puolella. Asian tekee vielä pelottavammaksi se, jos ihmisen henkisestä pahoinvoinnista tulee niin normaali asia, että siihen alkaa itse suhtautua asiana, jolle ei tarvitse tehdä mitään.

Henkinen huonovointisuus on minusta täysin rinnastettavissa fyysiseen huonovointisuuteen. Millaiselta kuulostaisi, jos otsikoitaisiin: ”Kakkostyypin diabetesta aletaan pitää normaalina.” tai ”Korkeaa verenpainetta aletaan pitää normaalina.”?

Sitähän pidetään normaalina, että ihminen aika-ajoin sairastuu flunssaan, jopa parikin kertaa vuodessa, mutta ei sitäkään itsestään välittävä ihminen hoitamatta jätä. Jokainen tietää, että tauti vähintäänkin pitkittyy ja saattaa pahentua, ellei vähintäänkin hiljennä tahtia tai lepää, sydänlihastulehduksen riskistä puhumattakaan, jos flunssaisena rasittaa itseään fyysisesti.

Fyysistä vaivaa on usein helppo hoitaa lääkityksellä tai kirurgialla. Niin usein tapahtuukin ja monesti hoito tepsii. Vaan miten on henkisten vaivojen laita? Poistaako lääke masennuksen tai ahdistuksen? Harvemmin. Saattaa kyllä lievittää oireita lääkityksen ajan.   Niin ikään fyysisen vaivan vuoksi lepäämiseen ei monellakaan kovin suurta kynnystä ole. Jos jalka on kipeä, sen käyttöä säästellään. Entäpä, jos vaiva on mentaalipuolella? Onko kynnys lepäilyyn yhtä alhaalla?

Monen fyysisenkin vaivan korjaisi lääkityksen sijaan roima muutos elintavoissa ja kuntoutuksestakin on apua, jos se tekee muutoksen normaaliarkeen. Näihin ryhtyminen on monella jo korkeamman kynnyksen takana, sillä se vaatisi jo enemmän vastuunottoa omasta itsestään. Ruokailu- ja liikuntatottumusten muuttaminen voi toisille olla haasteellista. Lääkkeen ottaminen on usein se vaivattomampi vaihtoehto. Nappi suuhun ja menoksi! Kynnys omien elintapojen, usein jo varhaislapsuudesta omaksuttujen ajattelutapojen ja asenteiden muutokseen henkisellä puolella tai peräti kuntoutukseen eli esimerkiksi psykoterapiaan hakeutumiseen on vieläkin korkeampi. Sellaisten tunteiden kohtaaminen, joita on kantanut sisällään vuosikymmeniä voi olla monelle liian kova paikka. Fysioterapialähetteen saa pyydettyä lääkäriltä helposti, mutta entä psykoterapialähetteen?  Jo pelkästään ajan varaaminen psykologin vastaanotolle voi olla vaikeaa.

Miten käy, jos henkistä pahoinvointia aletaan pitää normaalina, jos ennestään monelle kynnys omasta mielenterveydestä huolehtimiseen on korkea? Eikö se silloin ikään kuin tee sen sallitummaksi olla tarttumatta omaan henkiseen pahoinvointiin? ”Kyllähän tässä pärjäillään. Jos tämä on ihan normaalia, että olen ahdistunut, niin eihän minun nyt vain tarvitse tehdä tälle mitään, eihän.” Vai kannattaisiko?

Ajelehtijasta fregatin kapteeniksi

Olipa kerran eräs päivä, jolloin ymmärsin, ettei asia olekaan niin, että elämä vain heittelee ja minun tehtäväni on ottaa vastaan se, mitä sattuu kohdalleni tulemaan. Olipa kerran tuo päivä, jolloin ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan ajelehtia ajopuussa kiinni roikkuen tässä elämäni meressä. Ymmärsin, että voin itse ohjailla matkaani sen sijaan, että maailman myrskyt saavat tuuppia minua vasten rantakiviä ja karikoita mielivaltaisesti, miten tahtovat. Olipa kerran päivä, jolloin ymmärsin, että voin ensi alkuun kiivetä ajopuun päälle ja ohjailla sitä omin käsin kauhomalla ja jaloilla potkimalla.

Tuosta päivästä on kulunut jo muutama vuosi aikaa. Se päivä muutti kaiken. Noustuani ajopuun päälle aloin vähitellen kerätä ajopuuni ympärille muuta materiaalia ja eipä aikaakaan, kun jo seilasin lautalla. Heppoinenhan se oli, mutta koko ajan rakensin ja kehitin sitä. Pyysin apua ja neuvoja alukseni rakentamiseen ja sain sitä. Omin neuvoin ei alusta ole tarvinnut rakentaa, mutta elämäni alus on minun ja minä olen se, joka päättää, millainen siitä tulee. Kaikki kehittyvän alukseni rakenteet eivät ole olleet onnistuneita, mutta kokeilemalla ja tutkimalla olen oppinut, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei.

imgp9211

Tulipa sitten päivä, jolloin ajopuustani oli rakentunut laiva, fregatti. Tartuin ruoriin ja ryhdyin ohjaamaan laivaani elämäni vesillä. Kapteenina olin vielä kokematon, mutta uskoni siihen, että työ tekijäänsä neuvoo on ollut vahva. Kokemusta karttuu vähitellen ja uskoni vahvistuu, että tekemällä oppii. Se on se ainoa todellinen tapa.

Elämäni fregatin kapteenina minä olen se, joka määrittee laivani reitin. Minä kapteenina päätän, onko fregatillani suunta ja tavoite vai seilaako se elämänsä merillä päämäärättömästi. Minä kapteenina päätän, mikä tuo päämäärä on ja suunnittelen matkan varrelle haluamani välisatamat.

Tuulille en voi mitään, mutta kapteenina päätän, miten elämän tuulissa laivaani ohjaan. Maailman myrskyt eivät ole kapteenin päätettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voin tehdä. Voin seurata ennusteita ja pyrkiä ohjaamaan laivaani niin, että pahimpiin myrskyihin ei tieten tahtoen tarvitse kaikki purjeet ylhäällä porhaltaa. Voin antaa laskea purjeet myrskyn ajaksi. Voin etsiä suojasatamia, joihin ankkuroida turvaan, kunnes keli paranee.

Karikoitakaan en voi poistaa  elämän vesiltä. Voin kuitenkin suunnitella reittini parhaan kykyni mukaan niin, että pyrin välttämään niille ajamisen ja voin varustaa laivani korjausmateriaalilla. Navigoinnissa ja merikortin lukemisessa harjaantuu, kun siihen paneutuu. Jos karille varatoimenpiteistä huolimatta joudutaan ja pinteestä ei yksin selviä,  voin aina pyytää apua muilta aluksilta laivani irrottamiseksi ja hinaamiseksi pois karilta. Jos en yksin kykene korjaamaan laivani, apuun löytyy varmasti ammattilaisia, jotka voivat auttaa.

En ehkä voi välttyä merirosvoiltakaan maailman merillä. Mutta voin varustaa laivani niin, että pystyn puolustamaan sitä, jos kimppuuni hyökätään. Jos laivani poltetaan, voin rakentaa uuden, sillä pystyinhän rakentamaan jo edellisenkin.

Niin, purjehdusolosuhteissa on paljon, mihin ei kapteeni pysty vaikuttamaan. On asioita, jotka ovat minun kontrollini ulottumattomissa. Sellaisia asioita, joihin pystyn vaikuttamaan, on kuitenkin paljon. Moneen asiaan pystyn varautumaan ennakolta ja ennen kaikkea pystyn vaikuttamaan siihen, miten reagoin ja toimin tilanteissa ja olosuhteissa, joita purjehdukseni aikana kohtaan. Fregattini ei ole ajopuu.

Jos haluat tietää, mitä ajattelin sinä joulukuisena päivänä kolme vuotta sitten, jolloin ajopuun päälle ensi kerran kiipesin, löydät tuolloisia ajatuksiani täältä.