Vaikeita ihmisiä ei ole

En saanut vastausta ystävältäni. Lähetin hänelle tekstiviestin parisen viikkoa sitten. Ei ollut mitään erityistä asiaa, johon olisin hänen vastauksensa tarvinnut tarvinnut. Olipahan vain sellainen olo, että halusin jakaa kokemani ilon ja kesken työpäivän en halunnut soittaa tämän asian vuoksi.

Oma mieleni pyöräytti käyntiin soimauskierroksen. Olinko häirinnyt mitättömällä asiallani kesken työpäivän? Olenko tehnyt jotakin, josta ystäväni on minulle loukkaantunut, kun ei vastaa? Oliko tämä nyt niin iso asia, että siitä kannatti lähetellä tekstiviestillä riemunkiljahduksia? Itsesyytökset ja itseni vähättely lähtivät vyörymään ylitseni.

Oli jälleen tartuttava jarruun oikein kaksin käsin ja nykäistävä tukevasti. Ei. Minä en ole maailman napa. Ihmisten reaktiot eivät välttämättä tarkoita sitä, että syy olisi aina yksinomaan minussa. Syitä siihen, miksi ystäväni ei vastannut, voi olla monia muitakin, joista en ole tietoinen enkä voikaan olla. Hänellä on oma elämänsä. Voi olla, että hän oli kiireinen, eikä ehtinyt vastata. Voi olla, että hänellä itsellään oli juuri silloin omia asioita pohdittavana ja voimat eivät vain riittäneet minun iloni jakamiseen. Voi olla, että hän oli aikeissa vastata vähän myöhemmin, mutta asia unohtui, kun hänen elämässään tapahtui jotakin hänelle merkittävää.

Voi myös olla, että minun käytöksessäni on jotakin sellaista, mihin hänellä oli tarve ottaa etäisyyttä. Hänellä on oikeus päättää omista rajoistaan. Myös minä olen vuosien varrella ottanut etäisyyttä ihmisiin, joiden seurassa en voi hyvin. On myös ihmisiä, jotka ovat ottaneet etäisyyttä minuun.

Kahdeksan kuukautta sitten kirjoitin otsikolla Miten kohtaan vaikean ihmisen. Enää en halua kutsua ketään vaikeaksi ihmiseksi: en muita enkä itseäni. Tänään sanon mieluummin niin, että on ihmisiä, jotka minä koen vaikeiksi; onhan aina olemassa ihmisiä, jotka eivät pidä samaa ihmistä ollenkaan vaikeana. Se, että juuri minä koen jonkun vaikeaksi ihmiseksi, ei siis tee hänestä vaikeaa. Tuo kokemus syntyy vain minussa. Sekään ei ole väärin. Minulla on oikeus omiin tuntemuksiini. Tunteet eivät valehtele, mutta järjellä tosiaan selittelemme helposti itsellemme asiat parhain päin, vaikka useimmiten olisikin parempi lähteä tutkimaan perimmäisiä syitä tuntemuksillemme: miksi tuo ihminen satutti minua.

Vaikeita ihmisiä ei siis ole, mutta ei ole myöskään velvollisuutta toistuvasti altistaa itseään tilanteeseen, jossa jonkun ihmisen kanssa ei ole hyvä olla. Muiden ihmisten käytöstä en voi muuttaa. Ainoa, mitä voin muuttaa on oma käytökseni ja oma asennoitumiseni. On jokaisen oma valinta, miten paljon ja missä asioissa omaa käytöstään olen valmis muuttamaan. Alistua ei tarvitse ja omista rajoista on oikeus pitää kiinni. Jos joku ei näitä rajoja kunnioita ja pyrkii toistuvasti – tietoisesti tai tiedostamattaan – niiden yli kulkemaan, eikä asiasta sanominen auta, voi olla parempi ottaa etäisyyttä. Omaan elintilaan on jokaisella oikeus.

Suotta siis syyttelin itseäni. Olin halunnut jakaa iloni ja sen olin tehnyt. Viesti oli mennyt vastaanottajalle, vaikken paluupostia ollut saanutkaan. Se ei poistanut eikä vähentänyt alunperin iloa tuottanutta asiaa elämästäni. Se ilo oli ja pysyi. Minun iloni!

 

Vastaanottamisen vaikeus

Kävin ulkona syömässä kahden ystäväni kanssa. Oli mukava ilta. Nauroimme paljon ja olimme kaikki yhtä vilpittömän onnellisia siitä, ettei kenenkään meistä sinä iltana tarvinnut laittaa ruokaa eikä tiskata – olkoonkin, että olen meistä ainoa, joka on tehnyt valinnan elää ilman tiskikonetta. Saimme tulla valmiiseen pöytään ja joku toinen korjaa likaiset astiat pois. Kyllä siitä on silloin tällöin valmis maksamaan!

Kun maksun aika tuli, toinen ystävistäni ilmoitti määrätietoisesti, että hän haluaa maksaa tämän ja maksoi. Olimme toisen ystäväni kanssa hieman hämmentyneitä, mutta hän oli niin päättäväisen oloinen, että siinä tilanteessa vastalauseiden esittäminen ei vain käynyt päinsä. Kiitimme ystäväämme kauniista eleestä.

Oma oloni oli jälkikäteen hyvin vaivautunut. Minun oli selvästi vaikea ottaa vastaan hänen huomaavaisuuttaan. Kun seuraavana päivänä toinen ystävistäni sattui soittamaan, hän totesi heti ensialkuun onnellisella äänellä, miten kilttiä olikaan ollut yhteiseltä ystävältämme, kun hän oli halunnut tarjota meille tuon eilisen aterian. Se herätti minut pohtimaan, miksi minä en kyennyt samaan, vaan sen sijaan tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Tunsin ainakin huonommuutta. Ääni sisälläni yritti väittää, että hän maksoi ruokailun, koska tiesi, että me kaksi olemme pienempituloisia kuin ruuat tarjonnut ystäväni. Onneksi toinen sisäinen ääneni osasi kovempaan ääneen valistaa minua siitä, että tämän ystävän tapauksessa kyse ei ollut sen enempää säälistä meitä pienituloisia kohtaan kuin mistään näyttämisen halusta tai muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Ei todellakaan.

Olen elämäni aikana kohdannut hyvin erilaista anteliaisuutta. Vuosien varrella vanhempani ovat muun muassa antaneet taloudellista tukea ja milloin mitäkin: käsinkudottuja villasukkia, pakastemarjoja, kotona keittyjä mehuja. Olen tuon kaiken ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kun kaksi vuotta sitten tein päätöksen katkaista välini isääni, olen säännöllisin väliajoin saanut molemmilta vanhemmiltani hyvin syyllistäviä yhteydenottoja. Minua on useaan kertaan muistutettu, miten he ovat minua vielä aikuisiälläkin tukeneet ja syyttävät minua kiittämättömyydestä. He ovat kumpikin tahollaan muistuttaneet minua moneen kertaan muun muassa siitä, miten rankkaa heillä oli lapsuusaikanani, kun heitä painoivat suuren omakotitalon rakentamisen velat ja miten isälläni oli työuupumusta. Näitä tarinoita seuraa aina avoin syyttäminen kiittämättömyydestä heitä kohtaan.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Niin, ne vanhempieni talovelat lapsuusaikanani. Minäkö alaikäisenä lapsena olin se, joka päätti, millainen omakotitalo rakennetaan ja miten suuret lainat sen rakentamiseen otetaan? Minunko vastuullani oli isäni työssäjaksaminen? Alaikäinen lapsi ei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siksi hänelle lainkin mukaan määrätään aina huoltaja. Eikö tuo huoltajuus velvoita siihen, että hankkimastaan lapsesta tulee huolehtia muun muassa tarjoamalla lapselle koti? Eikö ole vanhempien vastuulla, että tuon huoltovelvollisuutensa hoitaa? Jos on hoitanut sen tavalla, jonka on itselleen kokenut liian rankaksi, on hyvin epäoikeudenmukaista lasta siitä syyttää. Jokaisella lapsella on oikeus saada huolenpitoa, sillä lapsi ei ole se, joka on maailmaantulostaan itse päättänyt.

Millä mielellä kaikki tuo onkaan minulle annettu? Ilmeisesti oletusarvona on ollut se, että jos apuaan antaa, avun vastaanottajan velvollisuutena on silloin käyttäytyä avun antajan mielen mukaisesti. Onko todella niin, että jos on ottanut vanhemmiltaan vastaan muun muassa taloudellista tukea, silloin vastavuoroisesti vanhemmalla on oikeus käyttäytyä aikuista lastaan kohtaan haluamallaan tavalla ja vastaanottajan on vain hiljaa siedettävä jatkuva väheksyntä, alistaminen ja suoranainen kiusanteko? Anteliaisuudellako voi ostaa itselleen tällaisen oikeuden? Jos anteliaisuuden vastaanottamisesta pitää syyllistää, kyse tuskin on kovin pyytettömästä anteliaisuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Minä kutsun sitä vallankäytöksi ja vallankäytöstähän kaikessa väkivallassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin on kyse.

Aivan kuten kannustaminen, pyyteetön antaminenkaan ei ole vaihtokauppaa. Tarkemmin ajatellen kannustaminenkin on vain yksi antamisen muoto. Kannustaja antaa tukensa ilman oman kunnian, arvostuksen tai muun edun tavoittelua. ”Antaessaan saa.”, sanotaan. Se pitää paikkansa, mutta jos antaa saadakseen, onkin kyse jostakin ihan muusta kuin vilpittömän hyvän antamisesta.

Aloin ymmärtää itseäni, miksi pyyteettömänkin anteliaisuuden vastaanottaminen on aina ollut minulle niin vaikeaa. En ole tottunut moisiin ystävällisiin eleisiin. Jos itseään ei ole oppinut arvostamaan, on vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan arvostaisi minua sen korkeammalle ja haluaisi minulle pyytettömästi hyvää. Jos on jotakin toiselta saanut, on mielessä aina ollut ensimmäisenä, miten minun pitää nyt tämä hänelle korvata sen sijaan, että vain onnellisena ja kiitollisin mielin ottaisin vastaan. Toisinaan vaatii suurta uskallusta ottaa annettu vastaan.

Kannustus on taitolaji

Ison osan elämääni olen kokenut olevani valtavan yksin tässä maailmassa. On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin olisin kovasti kaivannut ulkopuolista tukea ja kannustusta. Totuin kuitenkin jo lapsuudenkodissani siihen, että ”ei sinulla ole edellytyksiä, kun sinulla on sellaiset geenit” ja ”siellä pärjäävät vain parhaat”. Jos jotakin yritti ensimmäistä kertaa, tiesi kyllä, että odotusarvo oli se, ettei siitä mitään tule niin kuin usein ensi yrittämällä ei tulekaan. Jos joku perheen ulkopuolinen antoi kehuja, muistettiin perheessäni korostaa sitä, että ”hän sanoi niin vain siksi, kun haluaa olla mieliksi”.

Olen miettinyt lukuisia elämäni varrelle sattuneita tilanteita. Kaikenlaisia kannustelijoita olen kohdannut. On ollut niitä, jotka ovat olleet valmiita tukemaan, kun minusta on ollut hyötyä heille heidän oman elämänsä showssaan tai niitä, jotka ovat kokeneet juuri siinä tilanteessa itse saavansa osakseen ulkopuolista arvostusta ja hyväksyntää minua kannustaessaan, mutta olenkin muuttunut merkityksettömäksi heti, kun heidän omalla kohdallaan tarve onkin ohi tai tilanne on muuten muuttunut.

Muistan myös ystävän, joka tuntui haluavan kuunnella, keskustella ja antaa tukeaan pahoinvointini ja uupumukseni keskellä, mutta suhtautuminen muuttuikin kertaheitolla, kun kerroin valmistelevani avioeroa. Silloin hän ilmoittikin yllättäen, että ei kai se miehesi nyt niin paha ole ja hänestä olisi kamalaa ajatella, että asuisit yksin. Olin järkyttynyt hänen kommentistaan: aivan kuin hän tietäisi paremmin, mikä minun todellinen tilanteeni on ja mitä minä haluan sietää. Miten väheksyvää! Tuosta ystävästä en sen koommin kuullutkaan eikä ole ollut tarvetta itsekään olla yhteydessä. Ehkä hänelle oli liikaa se, että olin tekemässä päätöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt.

Kun kypsyttelin tähänastisen elämäni vaikeinta ja pisimpään valmistelemaani päätöstä: päätöstä katkaista välini omaan isääni, asettui eräs ystäväni päätöstäni vastaan sillä perusteella, että hänestä olen tekemässä suuren tunneryöpyn vallassa hätiköityä päätöstä. Hänestä välejä ei pidä katkaista kokonaan, vaan pitää yrittää keskustella. Hän myös maalaili uhkakuvia, että se voi johtaa siihen, että sitten muut sukulaiset voivat katkaista välinsä minuun.  Häntä tuntuivat huolettavan hänelle tuntemattomien sukulaisteni tunteet enemmän kuin minun tunteeni. Voiko tuon vahvemmin väheksyntäänsä osoittaa minun tunteitani ja arvostelukykyäni kohtaan? Olin ilmeisesti tekemässä päästöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt. Hän valitsee ehkä mieluummin sen, että sietää omilta sukulaisiltaan jatkuvaa alistamista, mutta se on hänen valintansa. Minulle puolestani on tärkeämpää osoittaa itselleni sen verran arvostusta, etten katso tarpeelliseksi sietää huonoa kohtelua edes omalta isältäni. Kun ei ole mikään pakko.

Olen kohdannut myös niitä, jotka ovat vähätelleet joltakulta toiselta saamaani tukea perustellen sitä sillä, että tuo toinen ehkä on vain lyhyen aikaa elämässäni. Niin? Mitä sitten? Tekeekö lyhytaikainen tuki johonkin tiettyyn tilanteeseen siitä jotenkin vähempiarvoista? Vai oliko ehkä pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta omistamisen halusta tai jälleen jostakin omasta pelosta?

On myös koko joukko tuttavia, jotka ovat valmiita suitsuttamaan ja kehumaan osaamistani ja mielellään esiintyvät hyvinä ystävinä ja käyttäytyvät jopa mielistellen. Nämä ovat myös niitä tyyppejä, jotka tuntuvat tykkäilevän lähes kritiikittömästi ihan kaikesta, mitä satut sosiaalisessa mediassa julkaisemaan. Tilanne kuitenkin muuttuu joka kerta, jos vähänkään osoitan kyvykkyyttä jollakin sellaisella osa-alueella, jossa he itse kokevat, että heilläkin on omaa osaamista. Silloin saa välittömästi vähätteleviä lausuntoja siitä, mitä minä tiedän tästä asiasta. Saan siis olla hyvä omalla alueellani, mutta en saa osoittaa kyvykkyyttä sellaisessa asiassa, jossa he eivät halua kokea alemmuudentunnetta.

Mitä oikein on todellinen, aito kannustaminen?

Pyysin ystävääni mukaan erääseen tilaisuuteen. Se kiinnosti häntä, mutta kun hänelle selvisi, missä se järjestettäisiin, hän ilmoitti, ettei millään muotoa halua lähteä mukaan. Hän epäili, että joutuisi tilaisuudessa tapaamaan ihmisen, johon ehdottomasti halusi pitää etäisyyttä. Sanoin silloin hänelle, että eikö niistä vanhoista tapahtumista ole jo kovin paljon aikaa ja olethan sinä jo nyt paljon vahvempi.

Vain muutaman viikon kuluttua asetelma oli toisin päin. Samainen ystäväni kertoi minulle eräästä toisesta tilaisuudesta, jolloin oli minun vuoroni sanoa, että jättäisin mieluummin tulematta, sillä en halunnut kohdata siellä ihmistä, jonka seurassa voin pahoin. Juuri sillä hetkellä oivalsin, miten olin väheksynyt ystäväni tunteita, kun olin vain jokin aika sitten kehottanut häntä kohtaamaan pelkonsa. En ollut pekkaa pahempi kuin muut elämäni aikana kohtaamani kannustelijat.

Se kannustaminen. Mitä se oikein on?

Halusin painavan huonekalun vintiltä alakertaan. Ystäväni tuli apuun. Arvelin tosin, että huonekalu olisi niin painava, että siihen tarvittaisiin joku vahvempi minun sijaan toiseksi kantajaksi. Hän kokeili mööpelin painoa ja totesi, että hänestä minä kyllä ihan hyvin jaksaisin kantaa hänen mukanaan tuomiensa liinojen avulla, mutta kehotti minua kokeilemaan ja päättämään itse, miltä minusta tuntuisi. Siinä se oli: aito kannustaminen! Hän kertoi oman mielipiteensä ja asetti omat ajatuksensa syrjään. Sen sijaan hän kunnioitti minun tunteitani ja osoitti siten aitoa arvostusta ja luottamusta minua kohtaan. Hän kannusti, mutta jätti vastuun päätöksenteosta minulle.

Huhtikuun alussa luin tarinan 24-vuotiaasta Jasminesta. Hän vammautui kuusi ja puoli vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa. Ollessaan yhä sairaalassa toipumassa onnettomuudesta, hän kuuli äidiltään menettäneensä onnettomuudessa hyvän ystävänsä. Hän koki silloin, ettei hänkään halua enää elää. Tuolloin hänen äitinsä sanoi hänelle, että hän saa itse päättää jatkaako ja kukaan ei pakota häntä. Jasmine kertoo lehtihaastattelussa, miten hänen äitinsä kommentti käänsi hänen päänsä ja hän päätti haluta jatkaa elää. Voi vain ihailla äitiä, joka kykeni tuollaisessa tilanteessa asettamaan sivuun omat toiveensa ja halunsa ja antoi tyttärelleen päätöksenteon vastuun omasta elämästään. Mikä valtava luottamuksen ja rakkauden osoitus!

Kannustus on taitolaji. Mielipiteensä voi kertoa, mutta sen jälkeen omista haluista, tarpeista ja toiveista pitää pystyä päästämään irti ja luottaa siihen, että kannustettava tekee juuri hänelle ja hänen tilanteessaan ne oikeat ratkaisut. Hänen elämästään on kyse ja hänellä itsellään sen vastuunkin pitää olla.

Miten selvitä joulun henkisestä väkivallasta?

Jouluun sisältyy paljon muistoja ja tunnelatauksia. Televisio, lehdet, valtava mainonta – ne kaikki luovat odotuksia kiiltokuvamaisesta kauniista ja harmonisesta vuotuisesta juhlasta, jossa ihmiset haluavat toisilleen, niin läheisille kuin vieraillekin vain kaunista ja hyvää. Onneksi monen kohdalla näin onkin. Voi kuitenkin myös olla toisin. Tonttujen lisäksi liikkeellä ovat myös muun muassa syyllistäjät, marttyyrit, alistajat ja väheksyjät. Joulu on todellista henkisen väkivallan kulta-aikaa. Se on sitä juuri siksi, että odotukset jouluna ovat korkealla ja mitä korkeammalta toisen pääsee pudottamaan, sitä suuremman tyydytyksen se henkisen väkivallan harjoittajalle suo.

Muistan hyvin erään joulun lukioajoiltani. Isäni oli moneen kertaan minulta tiukannut joululahjatoivetta. Toivoin saavani jonkin kirjan. En osannut, enkä halunnutkaan osoittaa jotakin tiettyä kirjaa. Sanoin vain toivovani lahjaksi kirjaa. Isäni saisi itse valita, minkä kirjan minulle haluaa antaa. Aattona lahjapaketista löytyi kirja Puulta puulle, Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transsylvaniasta. Alistetun vähemmistökansan runot ovat todella ahdistavaa luettavaa. Lahjahevosen suuhun ei kuitenkaan ollut katsomista, joten kiittelin väkinäisesti hymyillen, että tämäpä mielenkiintoinen kirja. Isäni hymyili vahingoniloisesti sanoen, että itsehän sanoit, että ihan mikä tahansa kirja, niin minä sitten ostin. Oliko tämän lahjan tarkoitus ilahduttaa saajaansa?

Tuosta joulusta ei kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen pettymykseni, vaan äitini kasvoista näkyvä pidätetty raivo ja hänen teeskennellyn iloinen äänensävynsä, kun hän siinä samassa nousi ylös mennäkseen keittiöön kysyen, kuka haluaisi glögiä, kun hän laittaa. Ei itkeä saa, ei meluta saa... ”Hyvässä perheessähän” ei joulunakaan osoiteta mitään kielteisiä tunteita.

Entäpä joulukortti, jonka sukulainen lähettää vuosi avioeron jälkeen sekä vastaanottajan että hänen entisen miehensä nimissä? On totta, ettei vastaanottaja ollut kyseiseen ihmiseen ollut sen vuoden sisällä yhteydessä eikä olllut itse asiasta hänelle kertonut. Mutta ihanko todella pitäisi uskoa, ettei hän olisi siihen mennessä kuullut avioerosta muilta sukulaisilta? Oliko tämän joulutervehdyksen tarkoituksena vastaanottajan ilahduttaminen vai oliko sen päällimmäinen viesti jotakin ihan muuta?

Mitä mahtoi puolestaan haluta se joulukortin lähettäjä, joka lähetti joulutervehdyksen  myös sen ihmisen nimissä, josta tiesi, ettei vastaanottaja halua hänen kanssaan olla missään tekemisissä?  Osoittiko lähettäjä näin tehdessään kunnioitusta niille rajoille, jotka vastaanottaja on asettanut? Oliko tämän joulutervehdyksen pohjimmainen tarkoitus ilahduttaminen? Vai haluttiinko kenties näin kertoa, että sinun rajojesi yli me voimme kävellä niin kuin haluamme?

Mitä puolestaan mietti se joululahjan antaja, jolle vastaanottaja on useaan kertaan selkeästi kertonut sekä suullisesti että kirjeessä, ettei halua häneltä yhtään mitään lahjaa? Halusiko hän osoittaa kunnioitusta lahjan vastaanottajan tahtoa kohtaan? Oliko tämän lahjan perimmäinen tarkoitus ilahduttaminen? Vai oliko ehkä taka-ajatuksena halu päästä syyllistämään vastaanottajaa, joka ei edes kiitä saamastaan lahjasta? Pitääkö osoittaa kiitollisuutta sellaista lahjaa kohtaan, josta on jo ennakkoon ilmoittanut, ettei halua vastaanottaa?

Halusin ensimmäisen avioeroni jälkeen viettää jouluni yksin, pienimuotoisesti ja omassa rauhassani. Äitini oli loukkaantunut siitä, että halusin viettää joulun niin kuin itselleni koin parhaaksi ja esitti marttyyriä, kun heidän seuransa ei kelvannut. Sain isältäni syvästi säälivän puhelinsoiton jouluaattona, miten minulla nyt on niin kovin yksinäinen joulu ja varmasti ikävää. Oliko tuon puhelinsoiton perimmäisenä tarkoituksena ilahduttaminen ja hyvän joulun toivottaminen vastaanottajalleen?

Voiko joulusta nauttia henkisen väkivallan keskellä, jonka tarkoitus on loukata tai vähintäänkin tuottaa mielipahaa? Onko mahdollista antaa muiden olla pilaamatta omaa hyvää joulumieltä?

Kukaan meistä ei ole ansainnut mielipahaa jouluksi. Ei kukaan. Jokainen meistä on arvokas ja ansaitsee joulunakin hyvän mielen. Meillä jokaisella on oikeus viettää joulua siten kuin itse kokee itselleen oikeaksi ja parhaaksi. Meillä ei kenelläkään ole velvollisuutta uhrautua toisen eteen, sillä olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Vanha sanonta sanoo, että lahja kertoo eniten antajastaan. Ihminen, joka voi hyvin, ei halua pahaa ympäristölleen. Ihminen, joka haluaa joulutervehdyksellään aiheuttaa mielipahaa vastaanottajalleen, on ihminen, joka voi todennäköisesti vielä vastaanottajaansa huonommin. Kun sen muistaa, on helpompaa antaa oman mielipahansa väistyä, sillä kiukku vie voimia ennen kaikkea kiukkuiselta ihmiseltä itseltään. Mielessään voi lähettää lempeän ajatuksen sille huonosti voivalle ihmiselle ja toivoa hänelle sen sijaan hyvää, sillä viha synnyttää vain lisää vihaa.

On surullista, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat niin pahoin, etteivät kykene vastaanottamaan rakkautta muilta. Siihenkään ei voi ketään pakottaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla este sille, ettemme heille lämmitä ajatusta voisi suoda. Jää vastaanottajan omaksi päätökseksi, haluaako sen ottaa vastaan. Voipa myös kokeilla, mitä seuraisikaan, jos ilonpilaajalle osoittaisi avoimesti aitoa myöntätuntoa siitä, että hänellä täytyy olla todella paha olla, kun haluaa tietoisesti aiheuttaa toiselle mielipahaa. Vastareaktio saattaa olla myönteinen yllätys, jos ihminen on myötätuntoa valmis ottamaan vastaan.

Tehdään hyvä joulu toisillemme.