Kaamosmasennusta?

Koti on karmean kaaoksen vallassa. En ole ainoastaan lyönyt laimin rutiininomaista viikkosiivoustani, vaan huushollissa lojuu ympäriinsä kampetta, joka ei ole itse osannut hakeutua omille paikoilleen. Noin kuukauden ajan olen useana aamuna herännyt siihen arkitodellisuuteen, että tiskit jäivät eilen illallakin tiskaamatta. Montako viikkoa oikein olen nukkunut samoilla lakanoilla? Tulikin tuntuu palavan kituliaasti puuhellassa, kun polttopuiden hakemisen rutiini on lipsunut; ei ole ollut tulelle tarjota puuta, joka olisi puuliiteristä hakemisen jälkeen ehtinyt  kuivahtaa sisällä pari päivää. Olen hakenut puita vasta, kun klapin klapia ei yksinkertaisesti enää ole ollut, vasta kun on ollut vihoviimeinen pakko.

Kuukauden päivät on ollut kertakaikkisen kurja olo. Mikään ei oikein olet tuntunut sujuvan eikä innostavan. Keskittyminen on pätkinyt. Uni sen sijaan on maistunut ja olen ihmetellyt nihkeitä aamuja, vaikka on tullut nukuttua hyvin sikeästi. Tosin viimeisimmän viikon olin alkanut myös heräillä aamuyöstä, pyöriskellyt tunnin, pari nukahtaakseni vielä hetkeksi uudelleen.

Lopulta vointini oli niin huono, että oli katsottava itseään peiliin ja kysyttävä, mistä kenkä puristaa. Armoton omakuvani vastasi ja kertoi, että olen kuukauden päivät kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa milloin milläkin verukkeella ollakseni tarttumatta asiaan, joka odottaa tekemistään.

Miksi? Siksi, että se on minulle tärkeä. Koska se on minulle hyvin tärkeä, odotukset onnistumisessa ovat korkealla. Kun odotukset ovat korkealla, oli sisälläni alkanut salakavalasti itää epäonnistumisen pelko. Sen pelon kohtaamista olin pakoillut. Välttelin ja vitkastelin. Se ruokki ja ravitsi epäonnistumisen pelkoa. Pahoinvointini kasvoi sen mukana.

Ei auttanut kuin kääriä hihat. Tartuin työhön ja ryhdyin kirjoittamaan auki sitä, mikä oli jo kuukauden oli odottanut ja ollut täysin valmiina mielessäni: Huojentavan kirjoittamisen kurssien nettisivut ilmoittautumislomakkeineen kaikkineen. Kun kirjoitustyöhön lopulta ryhdyin, ensimmäinen versio valmistui varsin nopeasti. Hiottavaa ja korjattavaa on ollut pitkin matkaa ja tulee aina olemaan. Se kuuluu asiaan. Mutta sivut ovat nyt siellä.

Työrupeama ei ollut mahdoton. Kaikkihan oli ollut valmiina mielessä. Vain toteutus oli puuttunut. Kiinnostustakin on jo ollut ja ilmoittautumisia ja yhteydenottoja tullut. Se on palkitsevaa! Paha olo on tiessään ja aamuöiset heräilyt ovat tällä erää ohi. Turha syyttää kaamosta, jos syyllinen löytyy peiliin katsomalla.

Lopputulosta kommentoinut ystäväni kirjoitti: ”Sinä se saat hommat hoidettua!”. Siinä vaiheessa en enää tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kyllä, hän oli oikeassa ja kannustukseksi ja tunnustuksesti se oli tarkoitettu. Mutta miten helppoa onkaan ajatella muiden saavan tuosta noin vain kaikenlaista aikaan! Miten usein oikeasti tiedämme, paljonko työtä lopputuloksen saavuttamiseksi on lopulta jouduttu tekemään? Miten usein tulemme ajatelleeksi, montako yrittämisen ja erehtymisen tietä on jouduttu kulkemaan ja paljonko tuskaa on tekijä joutunut kokemaan saavuttaakseen sen, minkä on saavuttanut? Sen, mitä muiden työstä näemme on yleensä vain jäävuoren huippu. Kaikki muu jää kätköön pinnan alle.

Huojentavan kirjoittamisen nettisivujen luominen ei ollut kovin suuren työn takana. Se on totta. Nettisivuportaalin kanssa en välttynyt takkuamasta, mutta opin paljon uutta!  Olen kiitollinen avusta ja kärsivällisyydestä WordPressin Happiness Engineereille. Ei siis tarvinnut edes itsekseen ihmetellä. Enkä muuten ihmettele, miksi tämän yrityksen teknisen tuen asiakaspalvelijoiden työnimike todellakin on Happiness Engineer. Se näkyy asenteessa!

Otsa hiessa pitää sinun leipäsi ansaitseman – Raamattu

Suurin tekemisen tuska oli tällä kertaa täysin itse aiheutettua. Kysymys kuuluukin: ”Jos lopputuloksen vuoksi piti joka tapauksessa nähdä vähän vaivaa, kannattiko siitä tehdä  hankalampaa kuin se oli?”.

Vastaan itse omaan kysymykseeni. ”Jos jatkan epäonnistumisen pelkoni pakenemista ja seuraavallakin kerralla aiheutan itselleni vitkastelemalla ja välttelemällä pahaa oloa, ei kannattanut. Jos taas otin opikseni ja seuraavalla kerralla jätän vitkastelematta tai vitkastelen kuukauden sijaan ehkä vain parisen viikkoa, niin kannatti eikä tuskan saappaissa tullut samottua turhaan.”

Ryhtymisen vaikeus, osa 2: Yritykselle nettisivut?

Kirjoitin jo aiemmin ryhtymisen vaikeudesta, johon monessa tilanteessa ja useasti törmään. On asioita, joiden hoitaminen vain lykkääntyy ja lykkääntyy. Lopulta ne hoitaa viimeisenä mahdollisena hetkenä, ehkä vähän hutiloidenkin, kun on jo kiire. Miksi aina pitää kiusata itseään?

Olin pyöritellyt pitkään ajatustä, että pitäisi laatia omalle yritykselle nettisivut. Homma on toiminut jo lähes kymmenen vuotta hyvin ilmankin, mutta siitä huolimatta on ollut sellainen olo, ettei nettisivujen olemassaolosta haittaakaan ole. Tilanne voi kuitenkin aina muuttua. Kynnyskysymykseksi muodostui aika: milloin ihmeessä voisin irrottaa sivujen vääntämiseen tarvittavan ajan. Juu, kyllä. Kaiken voi ulkoistaa, mutta silloinkin se olisin minä, jonka tehtävä on miettiä, mitä nettisivuilta haluan. Vähintäänkin sisällön tuottaminen jäisi minun tehtäväkseni, jotta saisin sivuista oman yritykseni näköiset. Loppujen lopuksi maailma on täynnä helppokäyttöisiä nettisivuportaaleja, joiden avulla pystyisin kyllä itse luomaan yksinkertaiset ja minun tarpeitani vastaavat nettisivut, jos vaan vähän käyttäisin aikaa niihin perehtymiseen. Jos…

Päivät kuluvat verstastyössä, josta voin laskuttaa asiakasta. Nettisivujen tekemisestä omalle yritykselleni en voi laskuttaa. Vapaa-ajan haluan puolestani käyttää pääsääntöisesti johonkin ihan muuhun kuin yrityksen asioiden miettimiseen. Yrittäjäkin tarvitsee lepoa ja palautumista. Sitähän varten vapaa-aika on olemassa! Nettisivuasia tuntui vaivalloiselta ja suurelta peikolta. Sysäsin ajatusta tuonnemmaksi, kun ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ryhtyä siihen.

Viime kesänä jätin osasta pihaa nurmikon leikkaamatta. Ei kiinnostanut käyttää noin kuutta tuntia viikossa ruohonleikkurin tuuppaamiseen. Elämä on valintoja. Syksy lähestyi ja katselin takapihalla nuoria, muutamaa vuotta aiemmin istuttamiani hedelmäpuita korkean heinikon keskellä. Tiesin, että pitkä heinikko houkuttelisi vesimyyriä ja seuraavana kesänä niittäminen olisi entistä rankempaa, jos pohjalla olisi edellisen vuoden kuollutta heinää. Kuitenkin pelkkä ajatus alueen niittämiseen ryhtymisestä tuntui raskaalta etenkin, kun viikatteen heiluttamiseen minulla ei suuremmin ollut aiempaa kokemusta ja oikea tekniikka oli vielä hakusessa. Paikat kipeytyisivät taatusti. Terääkin pitäisi opetella terottamaan. Taas oli paljon hyviä itselle keksittyjä tekosyitä jättää vaikealta ja raskaalta tuntuva homma hoitamatta tai ainakin lykätä se seuraavaan vuoteen.

Muistin vanhoja polkupyöriä harrastavan tuttavan joka ajelee kauniisti kunnostetuilla ja huolletuilla vanhoilla polkupyörillä. Kun ihmettelin, mistä hän löytää ajan polkupyörien laittamiseen, hän kertoi kunnostavansa polkupyörää koko talven ajan 20 minuuttia päivässä -periaatteella. Kun niin tekee koko talven ajan, on keväällä käytössä uusi, vanha menopeli. 20 minuuttia on niin lyhyt aika, että sellaisen tovin irrottamiseen löytyy taatusti päivittäin aikaa, jos halua on. Jos yrittää itselleen jotakin muuta väittää, on väistämättä kyse itsepetoksesta, eikö?

Päätin kokeilla pienesti tekemistä pihan niitto-operaatioon: vartti päivässä työpäivän jälkeen, kun valmiiksi on työvaatteet päällä. Ei voi olla liian paljon vaadittu! Olin tiukkana, enkä antanut itselleni periksi. Kävin päivittäin huitomassa viikatteella takapihalla. Puhelimen ajastin sanoi pling-plong, kun päivän viikatevartti oli valmis. Työ eteni hitaasti, kun korkea heinä oli loppukesästä jo pääosin lakoontunutta ja oli alkanut lahota. Viikatteen käsittelyä piti opetella ja terää terottaa. Vartinkin niittäminen tuntui tottumattoman kehossa, mutta niin lyhyt urakoiminen ei ehtinyt kipeyttää paikkoja. Mutta työ eteni! Joka päivä sain ihastella yhtä pientä avointa aukkoa lisää. Se motivoi. Lokakuu alkoi jo kolkutella ovelle, kun niittourakkani lopulta valmistui. Mutta se todellakin valmistui! Olin tyytyväinen saavutukseeni.

Mietin puolta vuotta myöhemmin, loppukeväästä, voisinko toteuttaa yritykseni nettisivut samalla periaatteella. Entä, jos irrottaisin lounastunnistani keskellä päivää 15 minuuttia nettisivujen toteuttamiseen? Voisiko se toimia? Heti oli oma ääni nakuttamassa takaraivossa, ettei niin suurta ja hankalaa, perehtymistä ja keskittymistä vaativaa puuhaa vartin pätkissä hoideta. Sanoin tuolle äänelle, että uskon vasta, kun olen kokeillut ensin.

Oma nettisivuprojektini pyörähti käyntiin. Asetin riman matalalle. Riittäisi, että ensi alkuun teen sivut, jotka ylipäätään ovat olemassa ja sisältävät kaikkein välttämättömimmät tiedot. Ulkonäön ja muun toiminnallisuuden viilaamiseen ja kehittämiseen voin sitten käyttää koko loppuyrittäjyyteni ajan. Nettisivut eivät ole projekti, jossa tehdään tehdään kerralla valmista. Lounaan syötyäni asetin puhelimen ajastimen kilahtamaan 15 minuutin kuluttua. Siinä sivussa teekupillinen jäähtyy sopivasti niin, että sitä pystyi siemailemaan suutaan polttamatta.

Kun työn alkuun oli päässyt, työsuunnitelma laatiutui itsestään. Tein yhden pienen asian kerrallaan. Sen valmistuttua oli yleensä selvää, mikä olisi seuraava askel, jonka tekisin. Siitä oli seuraavana päivänä hyvä jatkaa. Oli hämmästyttävää huomata, miten alitajunta työsti asioita eteenpäin kuluvan vuorokauden aikana. Jos oli työ oli edellisenä päivänä jäänyt sellaiseen pisteeseen, ettei ollut aivan varma, miten jonkun asian tekisi, heräsi yleensä seuraavana aamuna aamiaiselle vastaus valmiina. Pariin kertaan totesin, että nyt on edessä vähän isomman asian tekeminen, johon on parempi varata varttia hieman pidempi aika. Niiden toteuttamista varten irrotin kahtena yksittäisenä aamuna erikseen työaikaa tunnin verran.

Kului kaksi viikkoa ja hämmästytin itsenikin toteamalla, että nyt tässä olisi oikeastaan valmista tavaraa julkaistavaksi ja olin työn jälkeenkin varsin tyytyväinen. Työpöydällä on toki lista paranneltavista ja muutettavista asioista, mutta ne ovat asioita, joita ehtisi toteuttaa jo sivujen avaamisen jälkeenkin. Laskin yhteen työhön käyttämäni ajan: noin neljä tuntia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että tehtävä, jonka hoitamista olen siirtänyt eteenpäin vuodesta toiseen, koska se on niin suuri ja hankala, hoitui lopulta yhteensä vaivaisessa neljässä tunnissa.

Mikä tämän vartin ihmeen takana sitten on?

  1. Ryhtymisen kynnys häviää, kun on päättänyt tarttua puuhaan jonakin tiettynä ajankohtana. Ei joudu pohtimaan, milloin ja miten ja jaksaisiko ryhtyä vai ei. Se on jo päätetty, että ryhdyt.
  2. Kun asettuu tekemään työtä viidentoista minuutin ajaksi, pitää suuri kokonaisuus paloitella pieniksi. Pienen homman hoitaminen on vaivattomampaa kuin suuren. Elefantti syödään väin pieninä suupaloina.
  3. Kun tietää, että aikaa jonkin tehtävän hoitamiseen on aikaa vartin verran, sen ajan tekee keskittyneesti. Ajatus ei harhaile. Siinä sivussa ei tule käytyä somessa tai tarkisteltua sähköposteja. Ne sovellukset ovat tuon vartin ajan kiinni – ovat minulla kiinni kyllä muutenkin, ellen satu istumaan tietokoneen ääressä juuri niiden lukemista varten. Puhelimeenkin voi siksi ajaksi napauttaa älä häiritse -toiminnon päälle ja huolehtia näin, ettei kukaan pääse keskeyttämään.
  4. Alitajunnan tekemän taustatyön jo mainitsinkin.

Valtaosan kaikista vähän isommista ja ikävämmältä tuntuvista puuhista pystyy hyvin hoitamaan pilkkomalla ne pieniin vartin pyrähdyksiin. Lopputulosta syntyy! Keskeneräisyyttäkin on helpompi sietää, kun tietää, että työ etenee jälleen seuraavana päivänä vartin verran, joten sillä välin voi huoletta jättää murehtimisen tekemättömästä työstä, kun tämän päivän osuus on jo hoidettu. Työn voi hoitaa hutiloimatta: vartissa tekee keskittyneesti sen, minkä kerkiää ja se on hyvä. Vaativamammatkin hommat hoituvat uuvuttamatta itseään: vartin verran jaksaa aina. Oman työn valmiiksi saattamisesta voi tuntea moninverroin enemmän iloa. Sen ilon saa kokea joka päivä tuon vaivaisen vartin rupeaman jälkeen.

Ajastimesta on tullut puhelimeni tärkein sovellus. Vaikka voisi toisin luulla, siitä on huomaamattani tullut kelpo väline stressinhallinnassa riittämättömyyden tunteen nujertamisessa. Juu, niinhän se oli: stressiä ei enää ole. Puhutaan mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä.

Ei tullut taaskaan ryhdyttyä!

Viikonloppu käsillä. Oli odotuksia, että saisin lopultakin pois päiväjärjestyksestä pari jo jonkin aikaa viikkosuunnitelmassani pyörinyttä ja tekemättömänä roikkunutta hommaa. Ei mitään isoja asioita. Kokoluokaltaan lähinnä sellaisia, että loppujen lopuksi rasittavat tekemättömänä enemmän kuin se pieni vaiva, jolla ne hoitaisi valmiiksi.

Tuli lauantaiaamu ja oli todella vetämätön olo. En oikein jaksanut innostua mistään. Takaraivossa tikittivät nuo pari hommaa, jotka olin todellakin ollut aikeissa hoitaa pois. Mutta en saanut itseäni liikkeelle. En sitten millään! Uupumustoipilaana olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja myös antamaan itselleni luvan siihen, että toisinaan asioiden valmistumista edistää kaikkein parhaiten se, että antaa itselleen luvan levätä. Niinpä sanoin itselleni, että nyt tuntuu olevan paras, että tästä lauantaista tehdään todellinen lepopäivä. Tekemättömät hommat eivät mihinkään karkaa eikä kukaan kuole, jos nämä odottavat sunnuntaihin tai vaikkapa vielä seuraavaan viikonloppuun.

Niinpä lauantaista tuli lepopäivän. En puuhaillut mitään erityistä, mutta en oikein löytänyt levollista oloakaan. En ollut niin väsynyt, että olisi tehnyt mieli ottaa päiväuniakaan. Koitti sunnuntai. Sama vetämättömyys jatkui. Viikkosiivoustani en halunnut enää jättää tekemättä. Tiesin, miten ikävää olisi olla siivoamattomassa kodissa ja sillä en halunnut itseäni seuraavaa viikkoa turhaan kiusata. Tuli imuroitua, mutta ne pari tekemätöntä pikkuhommaa jäivät odottamaan seuraavaa viikonloppua. Annoin itselleni luvan lepoon kodin siivottuani, mutta en taaskaan osannut siitä nauttia. Oli ikävystyttävää!

Mikä meni pieleen? Miksi ei ollut hyvä olo?

En ollut ylimääräisen levon tarpeessa. Sen tiedän siitä, että lepääminen ikävystytti. Silloin, kun lepoa todella tarvitsee, siitä nauttii, kun siihen on mahdollisuus, sen itselleen tarjoaa ja siihen antaa luvan. Nyt en nauttinut. Ikävystyin. Oikeampi diagnoosi olisi ollut aito slarvikatarri, mutta koska itsensä syyllistäminenkään ei johda mihinkään hyvään, oli parasta lähteä tonkimaan todellisia syitä. Syyt haluttomuuteen ryhtyä tekemistä odottaviin puuhiin olivat muualla. Ne oli nyt kaivettava esiin ja nostettava päivänvaloon tutkittaviksi. Elämä on liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi ikäviin olotiloihin, eikö?

Mietin niitä paria puuhaa, jotka olivat siirtyneet seuraavan viikonlopun tehtäviksi. Mikä niissä on sellaista, että olen mieluummin lykännyt niiden tekemistä kuin hoitanut ne sukkelasti alta pois? Sieltä löytyi vastaus. Vaikka ne eivät olleet isoja asioita, ne olivat kuitenkin sellaisia hommia, joita en kovin usein ole tehnyt. Koin siis itseni vähän epävarmaksi ryhtyäkseni niihin puuhiin. Muistin jostakin lukemani ajatuksen, miten ihminen voi vetäytyä haasteista epäonnistumisen pelossa. Mieleen on erityisesti jäänyt lause: ”Vaativuus ei voi sietää epäonnistumisen mahdollisuutta.” Nämä sanat tuskin olisivat jääneet mieleen, ellen olisi löytänyt niistä itseäni.

Ja mistäköhän tuo vaativuus on peräisin? Voisiko sillä, ettei mikään tekemäni ole milloinkaan kelvannut isälleni olla jotakin tekemistä asian kanssa? Teinpä asiat niin tai näin, aina oli jotakin huomautettavaa. Jos mitään vikaa ei tikulla kaivamallakaan löytynyt, niin silloin sai syytteen perfektionismista. Niinpä. Vaan isänipä ei enää tekemisiäni ohjaile. Olin siis antanut aivan itse ihan ikioman vaativuuteni ja epäonnistumisen pelkoni ohjailla itseäni sillä seurauksella, että pari pikkuasiaa oli jäänyt tekemättä ja sen lisäksi olin ollut pahantuulinen koko viikonlopun.

Menneen viikonlopun tilanne ei ollut ainutlaatuinen. Sama on toistunut ennenkin hyvin erilaisissa tilanteissa. On ollut vaatimattomia pikkuhommia ja on ollut kyse ryhtymisestä isompaan urakkaan. Toisinaan pelkkä päätöksenteko on ollut hankalaa, vaikka vanha totuus on se, että on aina helpompaa muuttaa kurssia huonon päätöksen jälkeen kuin olla tekemättä mitään päätöstä. Sama epäonnistumisen pelko on luurannut päättämättömyydenkin takana. Nyt, kun syy on löytynyt, on ratkaisun löytäminenkin jo askeleen lähempänä. Kukaties koputtelee jo ovella.

Yksi pieni päätös, joka poisti stressin elämästäni – pysyvästi

Stressi putkahtelee jatkuvasti esiin sieltä sun täältä. Puhutaan stressaavasta työstä. On stressaavia elämäntilanteita. Kun joku sattuu käyttäytymään tökerösti, toteamme, että olipa hän stressaantunut. Joidenkin sairauksien yhteydessä sanotaan stressin olevan laukaiseva tekijä. Juuri hiljan näin mainoksen maksuttomasta luennosta aiheesta Tee stressillesi edes jotain! Jostakin luin, että sika saattaa jopa kuolla stressiin. Toimistotyössä ollessani sain liikelahjana stressilelun. Sanotaan, että pieni stressi on hyvästä, mutta pitkään jatkuessaan ankara stressi taas ei. Peruskoulun terveystiedon tai biologian tunneilla jo kerrottiin, millaisia fysiologisia muutoksia stressi saa meissä aikaan.

Stressiä siellä, stressiä täällä, mutta mitä se oikein? Sana on ainakin minulle hyvin abstrakti. Sen tiedän, että se on jotakin, josta tulee hyvin epämiellyttävä, ahdistunut ja ajan oloon uuvuttava olo. Miten ihmeessä jollekin asialle voi tehdä edes jotain, jos ei edes osaa määritellä, mitä se on ja mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse? Se pisti miettimään ja etsimään vastauksia.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee stressin seuraavasti:

stressi5 jatkuva, vars. henkinen rasitus, paine

Sanakirjan määritelmä ei vielä antanut vastausta, mutta auttoi alkuun, sillä se herätti lisäkysymyksiä. Mitä on sellainen, joka aiheuttaa jatkuvaa henkistä rasitusta? Mikä on sellainen tunne, joka pitkään jatkuessaan johtaa henkiseen rasittumiseen?

Purin mielessäni tilanteita, joissa stressistä puhutaan. Työ tuntuu stressaavalta ainakin silloin, kun on enemmän tehtävää, mihin aika riittää tai työssä vastuut ja valtuudet eivät ole samassa linjassa tai työtehtävät ovat haasteellisempia, mihin kokee oman osaamisensa riittävän. Tästä alkaa jo tunnistaa, millaisesta tunteesta on kyse. Se on riittämättömyyden tunnetta: ehdinkö kaiken, onko minun mahdollista selvitä tästä ja osaanko tämän? Se on epäonnistumisen pelkoa: selviänkö tästä, entä jos en osaakaan? Jos taas puhutaan stressaavasta elämäntilanteesta, silloinkin koetaan riittämättömyyttä hoitaa kaikki eteen tulevat asiat ja myös pelkoa epäonnistumisesta, ettei kykenekään suoriutumaan tilanteesta parhaaksi toivomallaan tavalla. Kyse on siis uhan tunteesta, jota voi kutsua myös nimellä pelko. Hyi, olkoon!

Tein päätöksen: lopetan tyystin stressi-sanan käytön. Poistan sen kokonaan elämästäni – pysyvästi. Stressiä ei elämässäni siis enää ole. Se on poissa. Sen sijaan sovittelen jok’ikiseen ajatukseen tai puheeseen, jossa olisin käyttänyt stressi-sanaa, sanan uhantunne tai pelko sen tilalle. Huh!

Stressi on nyt siis poissa, mutta uhan ja pelon tunteet sen sijaan eivät ole väistyneet mihinkään. Ne ovat yhä olemassa, mutta nyt olen tehnyt ne näkyviksi. En enää hautaa niitä kiiltävän, ajan hengen mukaisesti hyväksyttävän ja ehkä jopa tavoiteltavan kuoren alle abstraktin stressi-sanan sisään. Siinä ne nyt ovat: riittämättömuuden tunteesta kumpuava uhkatila sekä epäonnistumisen pelko. Alastomina kaikessa rujoudessaan. Ei ole kaunista katseltavaa, ei! Eikä totta vie ole ollut monessakaan tilanteessa helppoa sovitella omaan mieleensä sanoja riittämättömyyden tunne tai epäonnistumisen pelko stressi-sanan tilalle. Monta on ollut tiukkaa peiliinkatsomisen paikkaa. Koenko minä todella tässä tilanteessa jotakin uhkaa? Useasti on mieli tehnyt valehdella, että eihän tässä nyt toki mitään, mutta ei ole auttanut muu kuin olla rehellinen. Tunteet eivät valehtele.

Mikäs vitsi siinä sitten on ryhtyä kutsumaan jotakin asiaa vain toisella nimellä? Pelkkää kosmetiikkaa? Voihan sen niinkin ajatella. Mutta. Mietin tilannetta, miten helppoa on kuitata oma epämukava olotila sillä, että keskustelussa oman itsensä kanssa huitaisen kuin ohimennen, että minä nyt vaan olen vähän stressaantunut. Kyllä tämä taas tästä. Vertasin sitä siihen, että sanonkin itselleni, että minä nyt koen tässä vähän riittämättömyyden tunnetta. Ei oikein tee mieli tieten tahtoen kokea itseään riittämättömäksi tai pelätä epäonnistumista. Ei totisesti! Tähän ei enää olekaan yhtä helppoa suhtautua samalla välinpitämättömyydellä. Tulee sellainen olo, että tekee vähintäänkin mieli alkaa pohtia, mistä riittämättömyyden tunne juontaa juurensa tai miksi pelkään epäonnistuvani. Sen jälkeen onkin jo paljon lyhyempi matka lähteä etsimään keinoja, joilla riittämättömyyden tunnettani ja epäonnistumisen pelkoani voin lievittää. Siihen tarvitaan yleensä vähän enemmän kuin se liikelahjana saatu stressilelu. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen pelon tunteiden kanssa ei halua pitemmän päälle kaveerata. On huomattavasti helpompi tarttua todelliseen ongelmaan, kun sitä kutsuu sen oikealla ja ymmärrettävällä nimellä.

Pelottavia päätöksiä

Siitä tulee pian yhdeksän vuotta, kun irtisanouduin palkkatyöstäni telecom-alan konsulttina ja ryhdyin käsityöalan yksinyrittäjäksi. Olin tehnyt diplomi-insinöörin töitä reilut kymmenen vuotta. Jo hyvin pian valmistumisen jälkeen olin alkanut miettiä uudelleenkouluttautumista, mutten ollut tuntenut itseäni riittävän hyvin, jotta olisin tiennyt, mille alalle hakeutua.

Kerran kävin avoimen yliopiston biologian opintojen innoittamana biologian pääsykokeissakin. En kuitenkaan ollut päntännnyt riittävästi pääsykoekirjoja, jotta olisin saanut opiskelupaikan. En toisin sanoen ollut halunnut sitä riittävästi, mutta tulipahan kokeiltua. Yksi kirjoista oli todella mielenkiintoinen ja olen iloinen, että se tuli silloin pääsykokeiden vuoksi luettua. Muuten ei ehkä olisi tullut.

Yhä vieläkin näen toisinaan sellaisen painajaisen, että havahdun yht’äkkiä, että diplomi-insinööriopinnoistani minulla on vielä säätötekniikan perusteet tai jokin fysiikan peruskursseista suorittamatta. Miten niin onkaan päässyt käymään?! Huomaan, että opiskeluajoistani on kulunut jo niin pitkä aika, ettei minulla ole enää harmainta aavistustakaan siitä, miten derivoidaan tai integroidaan – mikä muuten pitää kyllä paikkansa ihan todellisuudessakin. Yritä siinä sitten alkaa päntätä päähäsi säätötekniikkaa tai fysiikkaa, kun alkeellisimmatkin matematiikan perustyökalut ovat täysin hakusessa. Tästä unesta herääminen on aina suuri helpotus, kun valmiiksi suoritetuista opinnoista on olemassa paperi mustaa valkoisella.

Ammatin ja alan vaihtaminen on toisin sanoen ollut suuri helpotus ja parannus elämänlaatuuni. Olisin voinut jäädä kitkuttamaan vanhaan työhöni, todennut itselleni, että ainakin palkkaus on parempi kuin käsityöläisyrittäjän tulot eikä olisi tarvinnut ottaa yrittäjyyden riskejä. Mutta en enää kestänyt sitä, että joka ikinen arkiaamu katson itseäni peiliin vakuutellen itselleni, että koen työni mielekkääksi. En halunnut enää valehdella itselleni. En kestänyt sitä, että ainoa, mitä odotin elämässäni, olivat loma-ajat ja viikonloput, jolloin oli mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoista.

Halusin kokea, että jok’ikinen päivä olisi elämisen arvoinen. Siksi halusin mieluummin ottaa riskin ja kokeilla jotakin muuta. Jos en olisi muuttanut mitään, mikään ei olisi muuttunut. Tiesin, että vanhaan ja tuttuun voin aina palata, jos uusi ei tuokaan elämääni sellaista parannusta, jota siihen kaipasin. Jos palaisin, osaisin todennäköisesti arvostaa aiempaa työtäni ihan uudella tavalla. Kävi kuitenkin niin, että päivääkään ei ole tarvinnut katua tekemääni muutosta, vaikkei käsityöläisen elämä sekään mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut, mutta se on ollut mielekästä elämää.

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, kun olin vasta Otaniemen opintojeni diplomityövaiheessa. Ajan hengen mukaan hoidoksi tarjottiin masennuslääkekuuria, jonka otin vastaan. Viimeisellä käynnilläni psykiatrin luona hän suositteli minulle kognitiivistä psykoterapiaa. Sain häneltä jopa valmiit yhteystiedot, mihin ottaa yhteyttä. Se, että minulle jo 90-luvulla terveydenhuollossa suositeltiin psykoterapiaa, kertoo aika vahvaa kieltä siitä, että tarve todella oli olemassa.

Miten kävi? Selittelin itselleni, että ihan hyvinhän tässä nyt kuitenkin pärjäillään ja enhän minä nyt niin huonosti voi. Edelleen selittelin itselleni, että tuskin minulla, opiskelijabudjetilla eläjällä olisi psykoterapiaan edes varaakaan. Löysin muuten hiljan eräästä mapistani lapun, jossa psykoterapeutin yhteystiedot olivat, joten puhelinnumero oli kyllä tallessa, mutta eipä tullut silloin soitettua. Hain omaan pahoinvointiini uudelleen ammattiapua vasta 4-5 vuotta sitten eli vasta 20 vuotta myöhemmin. Monesti on tullut mietittyä, miltä kaikelta olisinkaan vuosien varrella välttynyt, jos olisin ottanut vastaan tarjottua apua jo silloin parikymmentä vuotta sitten.

Miksi näin? Oliko se todella kustannuskysymys? Osasin kyllä sanoa itselleni, että tulee liian kalliiksi, mutta olinko ottanut edes selvää, mitä se olisi tullut maksamaan? En ollut. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Kumma kyllä nyt, pienituloisena käsityöläisenä ja väliin myös pitkät pätkät sairauspäivärahoilla eläneenä yrittäjänä minulla on siihen ollut varaa.

Miksi selittelin itselleni, että kyllä tämä taas tästä? Miksi halusin mieluummin valita silloisen nykytilan? Eihän mikään voinut muuttua paremmaksi, kun en tehnyt mitään muutosta!

Minä pelkäsin. Silloinen olotila, vaikka oli täynnä henkistä pahoinvointia, oli minulle tuttu. Tiesin, mitä sen on. Koin tutun olotilan itselleni turvallisemmaksi kuin sen vaihtoehdon, että alkaisin penkoa toisen ihmisen avulla omaa sisintäni. Annoin turvattomuudentunteen ohjata elämääni.

Sain muutama vuosi sitten jälleen käteeni sairauslomatodistuksen lääkäriltä. Olin kertonut hänelle olevani yrittäjä ja epävarma, miten toimeentuloni kanssa käy, jos jään sairauslomalle. Hän kehotti vakavasti harkitsemaan, mutta totesi, että päätös elämästäni on viimekädessä minun. Istuin kotini rappusilla ja katselin omaa pihamaatani. Mietin, että tämän kaiken menetän, jos menetän toimeentuloni. Tulin myös miettineeksi sitä, mitä siitä seuraa, jos en hoida itseäni nyt kuntoon. Todennäköisesti silloin terveyteni pettäisi pian vielä pahemmin ja menettäisin silloin toimeentuloni ja kotini vielä varmemmin. Tein päätöksen, että terveyteni ja hyvinvointini on minulle tästä eteenpäin se tärkein asia. Jos sairausloma vie toimeentuloni ja menetän tämän kotini, niin sitten niin käy, mutta löydän kyllä uuden kodin jostakin muualta ja asiat selviävät, kunhan vain saan itseni terveeksi.

Tuli toinenkin kerta, jolloin olen asettanut vaakakuppiin koko nykyisen elämänmuotoni. Totesin eläväni saman katon alla ihmisen kanssa, joka ei ota minkäänlaista vastuuta omasta elämästään olipa kyse raha-asioista, hänen omasta terveydestään tai mistään muustakaan. Kaikki se, jonka piti olla yhteisen vastuunkannon alla, olikin lopulta jäänyt yksin minun kannettavakseni. Paperillahan asuntolaina, sähköt, vedet, vakuutukset jne. olivatkin minun vastuullani.

Elin jatkuvasssa turvattomuuden tilassa, kun tiesin, että elämänkumpanillani, joka teki fyysistä työtä, ei ollut tapaturmavakuutuksia enkä voinut muutoinkaan luottaa siihen, että hän maksaisi osuutensa yhteisistä kuluista. Useamman kerran oli sattunut, että eräpäivän koittaessa hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa, voitko hoitaa. Painajaiseni oli se, että jonakin päivänä kotiin tullessani näkisin taloni liekeissä. Ei näet ollut epätavallista, että kahvinkeitin oli jäänyt häneltä päälle koko päiväksi. Muutaman kerran olin myös käynyt kääntämässä virrat pois häneltä päälle jääneestä sähköhellan levystä.

Koitti päivä, jolloin tulin kotiin, joka oli ollut useamman tunnin tyhjillään. Hän oli lähtenyt asioilleen minun jälkeeni. Sähköhellan levy oli päällä, oli ollut useamman tunnin. Samana iltana avasin silmäni sille faktalle, että hänen kirjoituspöydällään lojuu pinoissa kymmenittäin ja kymmenittäin avaamattomia laskukirjekuoria siitä huolimatta, että hänen raha-asioittensa hoitamisesta oli vuosien varrella useaan kertaan keskusteltu. Tuloksetta.

Jouduin jälleen keskustelemaan itseni kanssa, annanko nykytilan jatkua vai otanko sen riskin, etten selviä taloudellisesti yksin oman kiinteistöni kanssa ja joudun myymään kotini ja samalla myös yritykseni työtilat. Tein päätökseni: oma terveyteni ja hyvinvointini on tärkeämpi. Jos en selviä kotini ylläpidosta omin varoin, laitan sen myyntiin, mutta enää en suostuisi elämään jatkuvassa turvattomuudentunteessa. Ennen kuin jätin avioerohakemuksen, selvitin, mikä on todellinen tilanne. Käytin useamman viikonlopun siihen, että kävin läpi kaikki kuitit ja tositteet vuosien varrella. Laskin, laskin ja laskin. Totesin, että selviän kyllä, jos pysyn terveenä. Jätin avioerohakemuksen. Päätökseni on ollut oikea. Tähän saakka olen selvinnyt hyvin ja vointini on kohentunut.

Jos omaa itseään ja omaa elämäänsä arvostaa, nousee oma hyvinvointi juuri sellaiseksi asiaksi, jolla haluaa elämäänsä ohjata. Toisinaan se vaatii omien pelkojensa kohtaamista silmästä silmään ja jostakin asiasta luopumista. Muutos ei kuitenkaan synny itsestään, ei ainakaan yleensä siihen suuntaan kuin sitä itse haluaa. Silloin pitää päättää, haluaako elää omien pelkojensa vankina vai onko oma hyvinvointi se, millä omaa elämäänsä haluaa ohjailla. Tuntemattomaan ei tarvitse hypätä varustautumatta. Voi miettiä, mikä voisi olla pahin skenaario, joka voi toteutua ja mitä voi tehdä, jos se pahin toteutuu. Sekin on itsestään välittämistä.

Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti! –  Peppi Pitkätossu

8 syytä, miksi olen takinkääntäjä

Vain puolisen vuotta sitten kuuluin vielä niihin ihmisiin, jotka jos nyt eivät suorastaan halveksi tai vihaa, niin ainakin tuntevat vastenmielisyyttä kaikenlaista oman elämän suunnittelua ja tavoitteiden asetantaa kohtaan.

Takavuosilta muistan erään työpaikkahaastattelun, jossa tuleva esimieheni tiukkasi minulta, mikä tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua. Kieltäydyin vastaamasta ja perustelin sitä kokevani, että jos asetan itselleni jonkin tietyn tavoitteen, työskentelen silloin vain sitä kohti ja minulta saattaa jäädä tarttumatta moneen muuhun hienoon  mahdollisuuteen. Vastaukseni ei tyydyttänyt haastattelijaa. Hän yritti edelleen tiukata minulta tavoitettani viiden vuoden päähän, mutta pysyin tiukasti kannassani. Sain kuitenkin työpaikan. Jälkikäteen ymmärsin, että tällä kertaa olikin vain tärkeintä saada vastaus jokaiseen haastattelulomakkeen kohtaan. Luulen sitä paitsi, että jos olisin esimerkiksi vastannut, että tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua sinun esimiehesi, olisi työpaikka jäänyt silloin saamatta. Ymmärrän kuitenkin nyt miksi HR-osasto oli tuon kysymyksen haastattelulomakkeeseen laittanut. Se oli tärkeä kysymys. Ei niinkään sen vuoksi, mitä haastateltu haluaisi viiden vuoden kuluttua vaan siksi, että hänellä olisi tavoitteita.

Alkusyksystä takkini heilahti hulmahtaen oikein reippaasti näissä tavoite- ja suunnitteluasioissa. Olen takinkääntäjä. Kyllä! Myönnän sen avoimesti ja olen siitä iloinen. Asetin tuolloin loppuvuodelleni tavoitteet ja laadin suunnitelman niihin pääsemiseksi. Nyt uuden vuoden alussa on aika katsoa vähän taaksepäin ja asettaa alkaneelle vuodelle uudet tavoitteet. Vuosisuunnitelmani on työn alla. Sen pohjalta laadin kerran viikossa suunnitelman seuraavalle viikolle. Voi että, miten rakastan tätä puuhaa! Oman elämäni suunnittelua!

Mitä ihmettä minussa oikein on tapahtunut? Miksi takkini heilahti?

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Tiedän, mikä minulle on elämässä tärkeätä, mitä haluan saavuttaa ja miksi. Nämä asiat haluan saavuttaa vain itseni vuoksi. En siksi, että kokisin muiden silmissä tulevani paremmaksi, arvostetummaksi tai hyväksytymmäksi ihmiseksi. Muiden ihmisten mielipiteillä siitä, miksi jotkin asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, ei enää ole painoarvoa samaan tapaan kuin ennen.

Sen sijaan, että laatisin listan minulle merkityksellisistä asioista ja niihin liittyvistä tavoitteista, on mielestäni luontevampaa visualisoida ne omassa mielessäni kuvaksi, ikäänkuin maalaukseksi siitä, miltä haluan elämäni 3-10 vuoden kuluttua näyttävän.

Olen ymmärtänyt, että jokainen on itse vastuussa oman elämänsä onnesta tai kärsimyksestä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei itse määrittele itselleen tavoitteita haluamansa saavuttamiseksi ja sen jälkeen ihan itse ryhdy askel askeleelta työskentelemään tavoitteidensa saavuttamiseksi, on ihan turha valittaa ja osoitella sormella muita ihmisiä tai olosuhteita, jos onni ei satukaan ovelle koputtamaan.

“Life lived by choice is a life of conscious action. A life lived by chance is a life of unconscious reaction.” –Neale Donald Walsch

Osaan laittaa elämäni asiat paremmin tärkeysjärjestykseen. Minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän epämääräisiä tehtävälistoja tekemättömistä töistä. Ne ovat toimineet muistilappuina. Ne ovat myös toimineet pienen stressin aiheuttajina silloin, kun niille on alkanut kertyä tekemättömiä puuhia nopeampaan tahtiin kuin niitä on voinut sieltä ruksailla pois.

Nyt aloitan sekä vuosi- että viikkosuunnitelman laatimisen sillä, että visualisoin  mielessäni pitkän ajanjakson tavoitekuvan, sen elämäni taidemaalauksen. Tuon kuvan pohjalta onkin jo hyvin helppoa järjestellä asioita ja tehtäviä tärkeysjärjestykseen. Olen myös ryhmitellyt tehtäviä eri otsikoiden alle. Nuo otsikot ovat lähtöisin niistä eri elementeistä, josta visualisoimani maalaus muodostuu.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin, että tiedän, että oman jaksamisen rajojeni kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, paljonko saan aikaan. Omasta hyvinvoinnistani on tullut minulle suoritusten maksimointia tai muiden miellyttämistä tärkeämpi asia. Kun tiedän paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen elämässäni, riittämättömyyden tunne on vähitellen väistynyt, sillä tiedän tehneeni ensisijaisesti juuri kaikkein tärkeimmät tehtävät. Viikkosuunnitelmassani on muuten mukana myös lepo, ei siis pelkkiä tekemättömiä töitä.

Epäonnistumisen pelkoni vähentynyt. Aiemmin fokusoin usein siihen, mitä kaikkea siitä, mitä olin päivääni tai viikonloppuuni suunnitellut, oli jäänyt tekemättä. Nykyisin mittarinani ei ole enää, sainko kaikki viikon tehtävälistalta tehtyä. Tosiasiassa aika harvoin saan nykyisinkään, sillä olen armoton aikaoptimisti. Peilaan sen sijaan jokaista viikkosuunnitelmaa laatiessani ensin takaisin edelliseen viikkoon ja kirjaan ylös, mistä kaikesta olen iloinen, mitä edellisellä viikolla oli tapahtunut. Kirjaan niin pienet kuin suuretkin asiat ja ilonaiheet. Toki tarkistan sitten myös, jäikö jotakin tärkeää tekemättä ja otan sen uudelleen mukaan seuraavan viikon tehtäviin. Kun keskityn ensisijaisesti iloitsemaan siitä, mitä sain aikaan ja mitä kaikkea mukavaa tapahtui, saan kokea enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita.

Epäonnistumisen pelkoa vähentää myös se, että pilkon tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi. Esimerkiksi kamarin lattia pitäisi maalata uudelleen. Sen sijaan, että kirjoittaisin tehtävälistalleni ”kamarin lattian uudelleenmaalaus”, olen kirjoittanut listalle muun muassa: kamarin tyhjentäminen huonekaluista lattian maalausta varten, sitä ennen tilan tekeminen viereisessä huoneessa kamarin huonekaluille, ystävien kutsuminen apuun pianon siirtoa varten, pianon siirtäminen, lattian imurointi, peseminen ja huuhtelu ennen maalaamista, lattian jättäminen kuivumaan, lattian maalaaminen ja niin edelleen. Kun olen pilkkonut tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi, on myös huomattavan paljon helpompaa laatia realistisia suunnitelmia. Silloin saa paremman käsityksen siitä, paljonko kuhunkin puuhaan pitää varata aikaa.

Olen ymmärtänyt sen, että maailma muuttuu jatkuvasti ympärilläni. Aina tulee yllätyksiä, joihin ei ennalta voi vaikuttaa ja joihin ei voi varautua. Kaikkea en voi ennakolta suunnitella, mutta kun on olemassa suunnitelma, jossa minulle tärkeät asiat ovat, yllätyksiä on helpompi hallita, kun tärkeät eivät yllätysten myötäkään pääse unohtumaan. Yllätyksille on myös helpompi ottaa tilaa jo valmiiksi suunnitellusta ohjelmasta sen sijaan, että kaikki olisi epämääräistä suunnittelematonta massaa.

Myös minä muutun. Arvoni saattavat muuttua ja niiden myötä muuttuvat prioriteettini. Siksi päivitän jatkuvasti myös visualisoimaani tavoitekuvaa. Kuvan myötä päivittyvät myös tarvittaessa tehtävälistojen otsikot ja niiden tärkeysjärjestykset. Jokin otsikko saattaa jopa tipahtaa kokonaan pois ja uusia tulla lisää. Tärkeimmät kuitenkin tuntuvat säilyvän siellä.

Olen ymmärtänyt, että koska maailma ja minä muutumme, suunnitelmasta ei kannata pitää kynsin ja hampain kiinni. Siitä on hyvä ottaa tukevasti löyhä ote. Kaikki elämässä sattuvat yllätykset eivät ole kielteisiä. Ne voivat olla myös myönteisiä. Olisi todella sääli, jos jokin onnekas sattuma menisi huomaamattani sivu suun.

Erästä tutkimusta varten kerättiin suuri joukko ihmisiä koehenkilöiksi. Heidät jaettiin haastattelun perusteella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään tulivat henkilöt, jotka kokivat, että heillä käy usein hyvä tuuri ja toiseen ryhmään henkilöt, joiden mielestä he hyvin harvoin ovat onnekkaita. Kummankin ryhmän koehenkilöt saivat eteensä tutkimusta varten laaditun sanomalehden ja heidän tehtävänsä oli laskea, montako kuvaa sanomalehdessä on. Vähemmän onnekkaat tarvitsivat tehtävän suorittamiseen aikaa muistaakseni keskimäärin reilun minuutin. Hyvän tuurin ryhmän ihmiset selvittivät keskimäärin kahdessa sekunnissa, että lehdessä on 42 kuvaa.

Mistä ero johtui? Sanomalehden ensimmäisellä aukeamalla oli otsikko, jossa luki: ”Tässä lehdessä on 42 kuvaa. Lopeta laskeminen ja ilmoita tulos tutkimusassistentille.” Onnekkaiksi itsensä tuntevat koehenkilöt toisin sanoen olivat avoimia ottamaan vastaan onnekkaan sattuman tehtävää suorittaessaan ja selvisivät siitä siksi nopeasti. Vähemmän onnekkaiden ryhmä sen sijaan piti tiukasti kiinni annetusta tehtävästä sitä suorittaessaan. Heiltä jäi onnekas yllätys ensimmäisellä aukeamalla huomaamatta.

Joko sinulla on alkaneen vuoden suunnitelma ja tavoitteet tiukasti löyhässä otteessasi?