Kirjan ja kantapään kautta

Rakastan lukemista ja kirjoittamista. Keksin aivan marraskuun loppupuolella, että joulukuussa hemmottelen itseäni päivittäisillä kirjoitusharjoituksilla. Ystäväni täyttivät lapsuuden joulukalenterini kirjoitusaiheilla ja tein niiden avulla pieniä muutaman minuutin harjoituksia joka päivä.

Päätin kirjoittaa mahdollisimman kritiikittä ja siitä, mitä ensimmäisenä mieleeni juolahtaa aiheen luettuani. Useasti huomasin ajattelevani ensimmäisen ajatuksen jälkeen: ”No, et sinä nyt tuosta voi kirjoittaa.” Se oli selkeä merkki, että olin jonkin minulle merkityksellisen asian äärellä ja juuri siitä minun oli kirjoitettava. Niinpä minä kirjoitin. Luotin siihen, että jos mieleen nousee jokin kipeä muisto, se on kuitenkin vain muisto. Jos olen selvinnyt hengissä tilanteesta, joka muiston loi, vieläpä puolustuskyvyttömänä lapsena, ei asian muisteleminen aikuisena jälkikäteen voisi olla ollutta ja mennyttä todellista tilannetta vaarallisempaa. Eikä ollut. Kyyneleet eivät tappaneet, mutta olo keveni.

Panin eräänä päivänä merkille, että ohhoh, tulipa tummaa tekstiä. Päivä oli muutoin ollut mitä mainioin, joten oma se yllätti, mutten kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Seuraavana päivänä ystäväni lähettämä viesti pysäytti. Hän kommentoi: ”Kylläpä kirjoitit hurjaa tekstiä.”

Olin toki itsekin huomannut, että tekstien sävy oli erilainen, mutta vasta se, että joku toinen oli havainnut saman, istutti minut keinutuoliin miettimään tarkemmin. Edellisen yön olin nukkunut huonosti ja herännyt aamuyöstä voimalliseen ahdistuksen tunteeseen. Sama puristava tunne oli säilynyt rinnassa koko aamupäivän ajan. Olin ollut ymmälläni, mikä nyt ahdistaa, kun mielessä ei ollut mitään erityistä. Sitten ne tummat tekstini vielä päälle. Kaikki tämä kertoi, että nyt jokin on vinossa: teksteillä ja ahdistuksella on yhteys!

Ymmärsin pian, mistä kenkä puristi. Edellisenä päivänä olin ollut helpottunut ja hyvällä tuulella saatuani pitkään vaivanneen homman tehtyä.  Henkinen paine oli jo lauennut, mutta keho reagoi vanhasta muistista uhantunteeseen pienellä viiveellä. Reaktio on sama, miksi kovan työpaineen alla ollut sairastuu juuri lomalle tai eläkkeelle jäätyään tai katastrofista pelastettu yllättäen menehtyy turvaan päästyään. Ei siis mitään vaarallista. Ahdistus haihtui ja tekstini kevenivät.

Olen vuosien varrella purkanut omaa olotilaani kirjoittamalla: ensin aiempaan blogiini, sitten päiväkirjaan. Nykyisin kirjoitan molempia ja sen lisäksi kirjoitan ajatuksia muistiin pitkin päivää kaiken muun sivussa. Kirjoittaminen on auttanut minua jäsentämään ajatuksiani, tuntemuksiani ja ymmärtämään paremmin itseäni. Siksi aloitin viime syksynä opiskelun kirjallisuusterapiaohjaajaksi.

Kokemukseni joulukalenteritekstien äärellä kirkasti minulle, mistä kirjallisuusterapiassa käytännössä on kyse. Kirjoitat annetusta aiheesta ilman rajoituksia: mitä aihe sattuu mieleesi tuomaan. Kirjoitettuasi katselet omaa tekstiäsi ja ehkä havainnoit jotakin itsestäsi. Jos haluat lukea tekstisi muille, heidän havaintonsa saattavat vahvistaa sitä, minkä jo itsekin olit huomannut ja tulet siitä entistä tietoisemmaksi. Kenties muut kuulevat tekstissäsi myös jotakin sellaista, mitä et itse olisi huomannut. Juuri tästä kirjallisuusterapiassa on kyse!

Olen ennenkin siteerannut Einsteinia, mutten voi olla siteeraamatta häntä uudelleen:

Ainoa viisauden lähde on kokemus. – Albert Einstein

On iso ero on oppia asia ainoastaan kirjoista tai toistamalla jonkun toisen, vaikka miten suuren auktoriteetin opetuksia ilman omaa kokemusta siitä, miten asia todella toimii. Olen tavattoman kiitollinen joulukalenterikirjoittamisen kautta saamastani kokemuksesta, joka osoitti minulle konkreettisesti, miten oman mielen liikkeet todellakin voivat tiedostamatta tulla näkyviin omassa kirjoittamisessa ja miten vuorovaikutus muiden kanssa voi tehdä sen entistä näkyvämmäksi. Kiitos ystävälle kommentista!

PS. Jos haluat kokeilla, millaisten asioiden äärelle kirjoittaminen Sinut voisi johdattaa, tervetuloa Huojentavan Kirjoittamisen kurssille vaikkapa jo kevättalven viikonlopuksi Merenkurkun saaristoon!

 

 

 

Ryhtymisen vaikeus, osa 2: Yritykselle nettisivut?

Kirjoitin jo aiemmin ryhtymisen vaikeudesta, johon monessa tilanteessa ja useasti törmään. On asioita, joiden hoitaminen vain lykkääntyy ja lykkääntyy. Lopulta ne hoitaa viimeisenä mahdollisena hetkenä, ehkä vähän hutiloidenkin, kun on jo kiire. Miksi aina pitää kiusata itseään?

Olin pyöritellyt pitkään ajatustä, että pitäisi laatia omalle yritykselle nettisivut. Homma on toiminut jo lähes kymmenen vuotta hyvin ilmankin, mutta siitä huolimatta on ollut sellainen olo, ettei nettisivujen olemassaolosta haittaakaan ole. Tilanne voi kuitenkin aina muuttua. Kynnyskysymykseksi muodostui aika: milloin ihmeessä voisin irrottaa sivujen vääntämiseen tarvittavan ajan. Juu, kyllä. Kaiken voi ulkoistaa, mutta silloinkin se olisin minä, jonka tehtävä on miettiä, mitä nettisivuilta haluan. Vähintäänkin sisällön tuottaminen jäisi minun tehtäväkseni, jotta saisin sivuista oman yritykseni näköiset. Loppujen lopuksi maailma on täynnä helppokäyttöisiä nettisivuportaaleja, joiden avulla pystyisin kyllä itse luomaan yksinkertaiset ja minun tarpeitani vastaavat nettisivut, jos vaan vähän käyttäisin aikaa niihin perehtymiseen. Jos…

Päivät kuluvat verstastyössä, josta voin laskuttaa asiakasta. Nettisivujen tekemisestä omalle yritykselleni en voi laskuttaa. Vapaa-ajan haluan puolestani käyttää pääsääntöisesti johonkin ihan muuhun kuin yrityksen asioiden miettimiseen. Yrittäjäkin tarvitsee lepoa ja palautumista. Sitähän varten vapaa-aika on olemassa! Nettisivuasia tuntui vaivalloiselta ja suurelta peikolta. Sysäsin ajatusta tuonnemmaksi, kun ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ryhtyä siihen.

Viime kesänä jätin osasta pihaa nurmikon leikkaamatta. Ei kiinnostanut käyttää noin kuutta tuntia viikossa ruohonleikkurin tuuppaamiseen. Elämä on valintoja. Syksy lähestyi ja katselin takapihalla nuoria, muutamaa vuotta aiemmin istuttamiani hedelmäpuita korkean heinikon keskellä. Tiesin, että pitkä heinikko houkuttelisi vesimyyriä ja seuraavana kesänä niittäminen olisi entistä rankempaa, jos pohjalla olisi edellisen vuoden kuollutta heinää. Kuitenkin pelkkä ajatus alueen niittämiseen ryhtymisestä tuntui raskaalta etenkin, kun viikatteen heiluttamiseen minulla ei suuremmin ollut aiempaa kokemusta ja oikea tekniikka oli vielä hakusessa. Paikat kipeytyisivät taatusti. Terääkin pitäisi opetella terottamaan. Taas oli paljon hyviä itselle keksittyjä tekosyitä jättää vaikealta ja raskaalta tuntuva homma hoitamatta tai ainakin lykätä se seuraavaan vuoteen.

Muistin vanhoja polkupyöriä harrastavan tuttavan joka ajelee kauniisti kunnostetuilla ja huolletuilla vanhoilla polkupyörillä. Kun ihmettelin, mistä hän löytää ajan polkupyörien laittamiseen, hän kertoi kunnostavansa polkupyörää koko talven ajan 20 minuuttia päivässä -periaatteella. Kun niin tekee koko talven ajan, on keväällä käytössä uusi, vanha menopeli. 20 minuuttia on niin lyhyt aika, että sellaisen tovin irrottamiseen löytyy taatusti päivittäin aikaa, jos halua on. Jos yrittää itselleen jotakin muuta väittää, on väistämättä kyse itsepetoksesta, eikö?

Päätin kokeilla pienesti tekemistä pihan niitto-operaatioon: vartti päivässä työpäivän jälkeen, kun valmiiksi on työvaatteet päällä. Ei voi olla liian paljon vaadittu! Olin tiukkana, enkä antanut itselleni periksi. Kävin päivittäin huitomassa viikatteella takapihalla. Puhelimen ajastin sanoi pling-plong, kun päivän viikatevartti oli valmis. Työ eteni hitaasti, kun korkea heinä oli loppukesästä jo pääosin lakoontunutta ja oli alkanut lahota. Viikatteen käsittelyä piti opetella ja terää terottaa. Vartinkin niittäminen tuntui tottumattoman kehossa, mutta niin lyhyt urakoiminen ei ehtinyt kipeyttää paikkoja. Mutta työ eteni! Joka päivä sain ihastella yhtä pientä avointa aukkoa lisää. Se motivoi. Lokakuu alkoi jo kolkutella ovelle, kun niittourakkani lopulta valmistui. Mutta se todellakin valmistui! Olin tyytyväinen saavutukseeni.

Mietin puolta vuotta myöhemmin, loppukeväästä, voisinko toteuttaa yritykseni nettisivut samalla periaatteella. Entä, jos irrottaisin lounastunnistani keskellä päivää 15 minuuttia nettisivujen toteuttamiseen? Voisiko se toimia? Heti oli oma ääni nakuttamassa takaraivossa, ettei niin suurta ja hankalaa, perehtymistä ja keskittymistä vaativaa puuhaa vartin pätkissä hoideta. Sanoin tuolle äänelle, että uskon vasta, kun olen kokeillut ensin.

Oma nettisivuprojektini pyörähti käyntiin. Asetin riman matalalle. Riittäisi, että ensi alkuun teen sivut, jotka ylipäätään ovat olemassa ja sisältävät kaikkein välttämättömimmät tiedot. Ulkonäön ja muun toiminnallisuuden viilaamiseen ja kehittämiseen voin sitten käyttää koko loppuyrittäjyyteni ajan. Nettisivut eivät ole projekti, jossa tehdään tehdään kerralla valmista. Lounaan syötyäni asetin puhelimen ajastimen kilahtamaan 15 minuutin kuluttua. Siinä sivussa teekupillinen jäähtyy sopivasti niin, että sitä pystyi siemailemaan suutaan polttamatta.

Kun työn alkuun oli päässyt, työsuunnitelma laatiutui itsestään. Tein yhden pienen asian kerrallaan. Sen valmistuttua oli yleensä selvää, mikä olisi seuraava askel, jonka tekisin. Siitä oli seuraavana päivänä hyvä jatkaa. Oli hämmästyttävää huomata, miten alitajunta työsti asioita eteenpäin kuluvan vuorokauden aikana. Jos oli työ oli edellisenä päivänä jäänyt sellaiseen pisteeseen, ettei ollut aivan varma, miten jonkun asian tekisi, heräsi yleensä seuraavana aamuna aamiaiselle vastaus valmiina. Pariin kertaan totesin, että nyt on edessä vähän isomman asian tekeminen, johon on parempi varata varttia hieman pidempi aika. Niiden toteuttamista varten irrotin kahtena yksittäisenä aamuna erikseen työaikaa tunnin verran.

Kului kaksi viikkoa ja hämmästytin itsenikin toteamalla, että nyt tässä olisi oikeastaan valmista tavaraa julkaistavaksi ja olin työn jälkeenkin varsin tyytyväinen. Työpöydällä on toki lista paranneltavista ja muutettavista asioista, mutta ne ovat asioita, joita ehtisi toteuttaa jo sivujen avaamisen jälkeenkin. Laskin yhteen työhön käyttämäni ajan: noin neljä tuntia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että tehtävä, jonka hoitamista olen siirtänyt eteenpäin vuodesta toiseen, koska se on niin suuri ja hankala, hoitui lopulta yhteensä vaivaisessa neljässä tunnissa.

Mikä tämän vartin ihmeen takana sitten on?

  1. Ryhtymisen kynnys häviää, kun on päättänyt tarttua puuhaan jonakin tiettynä ajankohtana. Ei joudu pohtimaan, milloin ja miten ja jaksaisiko ryhtyä vai ei. Se on jo päätetty, että ryhdyt.
  2. Kun asettuu tekemään työtä viidentoista minuutin ajaksi, pitää suuri kokonaisuus paloitella pieniksi. Pienen homman hoitaminen on vaivattomampaa kuin suuren. Elefantti syödään väin pieninä suupaloina.
  3. Kun tietää, että aikaa jonkin tehtävän hoitamiseen on aikaa vartin verran, sen ajan tekee keskittyneesti. Ajatus ei harhaile. Siinä sivussa ei tule käytyä somessa tai tarkisteltua sähköposteja. Ne sovellukset ovat tuon vartin ajan kiinni – ovat minulla kiinni kyllä muutenkin, ellen satu istumaan tietokoneen ääressä juuri niiden lukemista varten. Puhelimeenkin voi siksi ajaksi napauttaa älä häiritse -toiminnon päälle ja huolehtia näin, ettei kukaan pääse keskeyttämään.
  4. Alitajunnan tekemän taustatyön jo mainitsinkin.

Valtaosan kaikista vähän isommista ja ikävämmältä tuntuvista puuhista pystyy hyvin hoitamaan pilkkomalla ne pieniin vartin pyrähdyksiin. Lopputulosta syntyy! Keskeneräisyyttäkin on helpompi sietää, kun tietää, että työ etenee jälleen seuraavana päivänä vartin verran, joten sillä välin voi huoletta jättää murehtimisen tekemättömästä työstä, kun tämän päivän osuus on jo hoidettu. Työn voi hoitaa hutiloimatta: vartissa tekee keskittyneesti sen, minkä kerkiää ja se on hyvä. Vaativamammatkin hommat hoituvat uuvuttamatta itseään: vartin verran jaksaa aina. Oman työn valmiiksi saattamisesta voi tuntea moninverroin enemmän iloa. Sen ilon saa kokea joka päivä tuon vaivaisen vartin rupeaman jälkeen.

Ajastimesta on tullut puhelimeni tärkein sovellus. Vaikka voisi toisin luulla, siitä on huomaamattani tullut kelpo väline stressinhallinnassa riittämättömyyden tunteen nujertamisessa. Juu, niinhän se oli: stressiä ei enää ole. Puhutaan mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä.

Se on tämä aika…

walton1”Se on varmaankin tämä aika.”, kommentoi ystäväni. Olimme keskustelleet siitä, miten niin monelle on hurjan tärkeää se, että omistaa sitä sun tätä ja miten pitää pyrkiä koko ajan juoksemaan kovempaa ja kovempaa työelämän oravanpyörässä. ”Se on tämä aika.”

Toinen ystäväni kertoi minulle varakkaasta naapuristaan, joka ajaa Porschella. Hän on tuon tuosta kiukkuinen siitä, miten ihmiset tekevät hänelle kiusaa kiilaillessaan maanteillä hänen autonsa eteen, parkkeeraamalla siten, että hänen on vaikeaa saada autonsa pois tai monin muin tavoin. Ystäväni kertoi useasti ehdottaneensa naapurilleen, että hän hankkisi itselleen jonkin toisen, vaatimattomamman auton, jotta saisi ajella rauhassa ilman kateellisia kiusanhenkiä.

Luin hiljan Izaak Waltonin kirjoittaman kirjan Oivallinen onkimies. Kirjan ensimmäinen painos, The Compleat Agler or The Contemplative Man’s Recreation on julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1653. Tämän kirjan mainitsi oppitunneillaan arvostamani lukion suomenopettaja useaan kertaan. Lukioajoistani on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Siitä huolimatta kirja on jäänyt mieleeni, mutta vasta nyt siihen tartuin ja luin.

Kirjan kirjoittanut Walton syntyi vuonna 1593 majatalon pitäjän poikana. Hän toimi elinaikansa erilaisissa kaupallisissa tehtävissä, mutta hänellä lienee ollut kiinnostusta myös hengellisiin asioihin, sillä hän liikkui paljon myös kirkollisissa piireissä. Waltonin kirja on ensisijaisesti käytännöllinen onkimisen opaskirja; monipuolinen ja ansiokas onkin. Hän kuvailee seikkaperäisesti sitä, millaisia syöttejä eri kalalajeillä kannattaa käyttää, miten ja millaisissa paikoissa mikäkin kalalaji parhaiten käy pyydykseen ja mihin vuodenaikaan.

Kirja on se myös paljon muuta. Onkimiseen annettavien ohjeiden lomassa toistuvat muun muassa teemat kiitollisuus, rehellisyys ja rauhallisuus. Läpi koko kirjan Walton muistuttaa lukijaansa olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä jo on. Nykykielelle käännettynä hän kehottaa ihmistä olemaan läsnä ja näkemään kaiken sen kauneuden, mikä meitä luonnossa ympäröi. Hän muistuttaa, miten usein monista pienistä asioista tulee meille niin tavanomaisia ja päivittäisiä, että unohdamme olla niistä kiitollisia.

Walton korostaa moneen kertaan opaskirjassaan sitä, miten ihminen voi paremmin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on. Kirjassa toistuvat tarinat rikkaista ihmisistä, joilta elämänilo ja onnellisuus  jäävät puuttumaan, sillä heidän aikansa ja ajatuksensa ovat täynnä huolia, joita heidän varallisuutensa kokoaminen ja vaaliminen vaatii. Hän korostaa useaan otteeseen, miten onnellinen onkimies onkaan voidessaan viettää kauniin keväisen päivän veden äärellä rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että hänen aikansa kuluisi raatamiseen omaisuutta hankkiakseen ja edelleen siitä huolehtiakseen. Walton kuvailee myös osuvasti sitä, miten meillä on halu hankkia lisää omaisuutta naapurimme vuoksi, koska kuvittelemme, että saisimme silloin enemmän arvostusta naapurin silmissä. Walton myöntää, että toki uutteruus tuo ihmiselle vaurautta, mutta muistuttaa, etteivät rikkaudet kuitenkaan tee ihmistä onnelliseksi. Hän siteeraa: ”Rikkauden tuolla puolen on yhtä paljon kurjuutta kuin sen täällä puolella.” Vastapainoksi kirjoittaja toivoo jokaisen säästyvän kuristavasta köyhyydestä ja muistuttaa siitä, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.

Walton2.jpgWalton korostaa rehellisyyttä ja puhdasta omaatuntoa. Hän muistuttaa useaan otteeseen erilaisten kalansyöttien teko-ohjeiden lomassa, miten huonosti varallisuutta itselleen haaliva ihminen voi eritoten, jos hän hankkii omaisuuttaan epärehellisin keinoin. Hän kertoo sen sijaan itse jatkuvasti ponnistelevansa saadakseen nöyrän ja kiitollisen sydämen ja toivoo samaa kaikille muillekin. Omaisuus ilman nöyrää ja rehellistä sydäntä ei tee ihmistä onnelliseksi. Walton kehotttaa lukijaansa olemaan joko tyytyväinen köyhä tai rehellinen rikas. Hän siteeraa Nicolas Caussinia sanoen: ”Sillä joka menettää hyvän omantuntonsa, ei ole mitään säilyttämisen arvoista.”

Walton sisällyttää rikkauden käsitteeseen myös muuta kuin materiaalista omaisuutta. Aivan kuten rikkaus voi olla meille myös siunaukseksi, jos käytämme sitä nöyrin, iloisin ja kiitollisin sydämin, voi myös jokin taito, joka meillä on, tuottaa meille hyvää, jos käytämme sen taidon oikein. Jo kirjan johdantokappaleessa Walton korostaa kuitenkin sitä, että onkimista, kuten mitään muutakaan taitoa ei opi ainoastaan lukemalla. Taito saavutetaan vain sitkeällä harjoituksella.

Erityisesti tämä viimeinen ohje on minun sydäntäni lähellä. Voi lukea kuinka paljon tahansa erilaisia tekstejä onnellisuudesta ja siitä, miten se saavutetaan. Se on kuitenkin vain alku. Tärkeintä on oma harjoitus, oma tekeminen, oma vastuu. Onnikaan ei laskeudu joidenkin tiettyjen ihmisten ylle satunnaisena lahjana. Se on jotakin, minkä jokainen voi saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla ja omalla työllä sen eteen, mitä kukin elämässään tavoittelemisen arvoisena pitää.

Vaan miten on? Onko se Tämä Aika, jonka syytä on se, että juoksemme oravanpyörässä hankkiaksemme lisää ja lisää? Onko se Tämän Ajan syytä, että meillä pitää olla enemmän kuin naapurilla tai vähintäänkin yhtä paljon?

Jos Tämä Aika on alkanut jo yli 350 vuotta sitten tai kenties jo aiemmin ja yhä edelleen jatkuu, niin onko pohjimmiltaan kyse Tästä Ajasta? Vai onko kenties niin, että on tavattoman helppoa osoittaa syyttävällä sormella Tätä Aikaa, joka on hyvin epämääräinen ja abstrakti käsite, eikä ainakaan pistä syytöksillemme vastaan?

Olisiko sittenkin niin, että Tätä Aikaa syyttäessämme emme haluaisi ottaa itsellemme omaa vastuutamme omasta hyvinvoinnistamme, vaan yritämme pyristellä siltä pakoon?