Vastaanottamisen vaikeus

Kävin ulkona syömässä kahden ystäväni kanssa. Oli mukava ilta. Nauroimme paljon ja olimme kaikki yhtä vilpittömän onnellisia siitä, ettei kenenkään meistä sinä iltana tarvinnut laittaa ruokaa eikä tiskata – olkoonkin, että olen meistä ainoa, joka on tehnyt valinnan elää ilman tiskikonetta. Saimme tulla valmiiseen pöytään ja joku toinen korjaa likaiset astiat pois. Kyllä siitä on silloin tällöin valmis maksamaan!

Kun maksun aika tuli, toinen ystävistäni ilmoitti määrätietoisesti, että hän haluaa maksaa tämän ja maksoi. Olimme toisen ystäväni kanssa hieman hämmentyneitä, mutta hän oli niin päättäväisen oloinen, että siinä tilanteessa vastalauseiden esittäminen ei vain käynyt päinsä. Kiitimme ystäväämme kauniista eleestä.

Oma oloni oli jälkikäteen hyvin vaivautunut. Minun oli selvästi vaikea ottaa vastaan hänen huomaavaisuuttaan. Kun seuraavana päivänä toinen ystävistäni sattui soittamaan, hän totesi heti ensialkuun onnellisella äänellä, miten kilttiä olikaan ollut yhteiseltä ystävältämme, kun hän oli halunnut tarjota meille tuon eilisen aterian. Se herätti minut pohtimaan, miksi minä en kyennyt samaan, vaan sen sijaan tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Tunsin ainakin huonommuutta. Ääni sisälläni yritti väittää, että hän maksoi ruokailun, koska tiesi, että me kaksi olemme pienempituloisia kuin ruuat tarjonnut ystäväni. Onneksi toinen sisäinen ääneni osasi kovempaan ääneen valistaa minua siitä, että tämän ystävän tapauksessa kyse ei ollut sen enempää säälistä meitä pienituloisia kohtaan kuin mistään näyttämisen halusta tai muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Ei todellakaan.

Olen elämäni aikana kohdannut hyvin erilaista anteliaisuutta. Vuosien varrella vanhempani ovat muun muassa antaneet taloudellista tukea ja milloin mitäkin: käsinkudottuja villasukkia, pakastemarjoja, kotona keittyjä mehuja. Olen tuon kaiken ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kun kaksi vuotta sitten tein päätöksen katkaista välini isääni, olen säännöllisin väliajoin saanut molemmilta vanhemmiltani hyvin syyllistäviä yhteydenottoja. Minua on useaan kertaan muistutettu, miten he ovat minua vielä aikuisiälläkin tukeneet ja syyttävät minua kiittämättömyydestä. He ovat kumpikin tahollaan muistuttaneet minua moneen kertaan muun muassa siitä, miten rankkaa heillä oli lapsuusaikanani, kun heitä painoivat suuren omakotitalon rakentamisen velat ja miten isälläni oli työuupumusta. Näitä tarinoita seuraa aina avoin syyttäminen kiittämättömyydestä heitä kohtaan.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Niin, ne vanhempieni talovelat lapsuusaikanani. Minäkö alaikäisenä lapsena olin se, joka päätti, millainen omakotitalo rakennetaan ja miten suuret lainat sen rakentamiseen otetaan? Minunko vastuullani oli isäni työssäjaksaminen? Alaikäinen lapsi ei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siksi hänelle lainkin mukaan määrätään aina huoltaja. Eikö tuo huoltajuus velvoita siihen, että hankkimastaan lapsesta tulee huolehtia muun muassa tarjoamalla lapselle koti? Eikö ole vanhempien vastuulla, että tuon huoltovelvollisuutensa hoitaa? Jos on hoitanut sen tavalla, jonka on itselleen kokenut liian rankaksi, on hyvin epäoikeudenmukaista lasta siitä syyttää. Jokaisella lapsella on oikeus saada huolenpitoa, sillä lapsi ei ole se, joka on maailmaantulostaan itse päättänyt.

Millä mielellä kaikki tuo onkaan minulle annettu? Ilmeisesti oletusarvona on ollut se, että jos apuaan antaa, avun vastaanottajan velvollisuutena on silloin käyttäytyä avun antajan mielen mukaisesti. Onko todella niin, että jos on ottanut vanhemmiltaan vastaan muun muassa taloudellista tukea, silloin vastavuoroisesti vanhemmalla on oikeus käyttäytyä aikuista lastaan kohtaan haluamallaan tavalla ja vastaanottajan on vain hiljaa siedettävä jatkuva väheksyntä, alistaminen ja suoranainen kiusanteko? Anteliaisuudellako voi ostaa itselleen tällaisen oikeuden? Jos anteliaisuuden vastaanottamisesta pitää syyllistää, kyse tuskin on kovin pyytettömästä anteliaisuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Minä kutsun sitä vallankäytöksi ja vallankäytöstähän kaikessa väkivallassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin on kyse.

Aivan kuten kannustaminen, pyyteetön antaminenkaan ei ole vaihtokauppaa. Tarkemmin ajatellen kannustaminenkin on vain yksi antamisen muoto. Kannustaja antaa tukensa ilman oman kunnian, arvostuksen tai muun edun tavoittelua. ”Antaessaan saa.”, sanotaan. Se pitää paikkansa, mutta jos antaa saadakseen, onkin kyse jostakin ihan muusta kuin vilpittömän hyvän antamisesta.

Aloin ymmärtää itseäni, miksi pyyteettömänkin anteliaisuuden vastaanottaminen on aina ollut minulle niin vaikeaa. En ole tottunut moisiin ystävällisiin eleisiin. Jos itseään ei ole oppinut arvostamaan, on vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan arvostaisi minua sen korkeammalle ja haluaisi minulle pyytettömästi hyvää. Jos on jotakin toiselta saanut, on mielessä aina ollut ensimmäisenä, miten minun pitää nyt tämä hänelle korvata sen sijaan, että vain onnellisena ja kiitollisin mielin ottaisin vastaan. Toisinaan vaatii suurta uskallusta ottaa annettu vastaan.

Miten selvitä joulun henkisestä väkivallasta?

Jouluun sisältyy paljon muistoja ja tunnelatauksia. Televisio, lehdet, valtava mainonta – ne kaikki luovat odotuksia kiiltokuvamaisesta kauniista ja harmonisesta vuotuisesta juhlasta, jossa ihmiset haluavat toisilleen, niin läheisille kuin vieraillekin vain kaunista ja hyvää. Onneksi monen kohdalla näin onkin. Voi kuitenkin myös olla toisin. Tonttujen lisäksi liikkeellä ovat myös muun muassa syyllistäjät, marttyyrit, alistajat ja väheksyjät. Joulu on todellista henkisen väkivallan kulta-aikaa. Se on sitä juuri siksi, että odotukset jouluna ovat korkealla ja mitä korkeammalta toisen pääsee pudottamaan, sitä suuremman tyydytyksen se henkisen väkivallan harjoittajalle suo.

Muistan hyvin erään joulun lukioajoiltani. Isäni oli moneen kertaan minulta tiukannut joululahjatoivetta. Toivoin saavani jonkin kirjan. En osannut, enkä halunnutkaan osoittaa jotakin tiettyä kirjaa. Sanoin vain toivovani lahjaksi kirjaa. Isäni saisi itse valita, minkä kirjan minulle haluaa antaa. Aattona lahjapaketista löytyi kirja Puulta puulle, Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transsylvaniasta. Alistetun vähemmistökansan runot ovat todella ahdistavaa luettavaa. Lahjahevosen suuhun ei kuitenkaan ollut katsomista, joten kiittelin väkinäisesti hymyillen, että tämäpä mielenkiintoinen kirja. Isäni hymyili vahingoniloisesti sanoen, että itsehän sanoit, että ihan mikä tahansa kirja, niin minä sitten ostin. Oliko tämän lahjan tarkoitus ilahduttaa saajaansa?

Tuosta joulusta ei kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen pettymykseni, vaan äitini kasvoista näkyvä pidätetty raivo ja hänen teeskennellyn iloinen äänensävynsä, kun hän siinä samassa nousi ylös mennäkseen keittiöön kysyen, kuka haluaisi glögiä, kun hän laittaa. Ei itkeä saa, ei meluta saa... ”Hyvässä perheessähän” ei joulunakaan osoiteta mitään kielteisiä tunteita.

Entäpä joulukortti, jonka sukulainen lähettää vuosi avioeron jälkeen sekä vastaanottajan että hänen entisen miehensä nimissä? On totta, ettei vastaanottaja ollut kyseiseen ihmiseen ollut sen vuoden sisällä yhteydessä eikä olllut itse asiasta hänelle kertonut. Mutta ihanko todella pitäisi uskoa, ettei hän olisi siihen mennessä kuullut avioerosta muilta sukulaisilta? Oliko tämän joulutervehdyksen tarkoituksena vastaanottajan ilahduttaminen vai oliko sen päällimmäinen viesti jotakin ihan muuta?

Mitä mahtoi puolestaan haluta se joulukortin lähettäjä, joka lähetti joulutervehdyksen  myös sen ihmisen nimissä, josta tiesi, ettei vastaanottaja halua hänen kanssaan olla missään tekemisissä?  Osoittiko lähettäjä näin tehdessään kunnioitusta niille rajoille, jotka vastaanottaja on asettanut? Oliko tämän joulutervehdyksen pohjimmainen tarkoitus ilahduttaminen? Vai haluttiinko kenties näin kertoa, että sinun rajojesi yli me voimme kävellä niin kuin haluamme?

Mitä puolestaan mietti se joululahjan antaja, jolle vastaanottaja on useaan kertaan selkeästi kertonut sekä suullisesti että kirjeessä, ettei halua häneltä yhtään mitään lahjaa? Halusiko hän osoittaa kunnioitusta lahjan vastaanottajan tahtoa kohtaan? Oliko tämän lahjan perimmäinen tarkoitus ilahduttaminen? Vai oliko ehkä taka-ajatuksena halu päästä syyllistämään vastaanottajaa, joka ei edes kiitä saamastaan lahjasta? Pitääkö osoittaa kiitollisuutta sellaista lahjaa kohtaan, josta on jo ennakkoon ilmoittanut, ettei halua vastaanottaa?

Halusin ensimmäisen avioeroni jälkeen viettää jouluni yksin, pienimuotoisesti ja omassa rauhassani. Äitini oli loukkaantunut siitä, että halusin viettää joulun niin kuin itselleni koin parhaaksi ja esitti marttyyriä, kun heidän seuransa ei kelvannut. Sain isältäni syvästi säälivän puhelinsoiton jouluaattona, miten minulla nyt on niin kovin yksinäinen joulu ja varmasti ikävää. Oliko tuon puhelinsoiton perimmäisenä tarkoituksena ilahduttaminen ja hyvän joulun toivottaminen vastaanottajalleen?

Voiko joulusta nauttia henkisen väkivallan keskellä, jonka tarkoitus on loukata tai vähintäänkin tuottaa mielipahaa? Onko mahdollista antaa muiden olla pilaamatta omaa hyvää joulumieltä?

Kukaan meistä ei ole ansainnut mielipahaa jouluksi. Ei kukaan. Jokainen meistä on arvokas ja ansaitsee joulunakin hyvän mielen. Meillä jokaisella on oikeus viettää joulua siten kuin itse kokee itselleen oikeaksi ja parhaaksi. Meillä ei kenelläkään ole velvollisuutta uhrautua toisen eteen, sillä olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Vanha sanonta sanoo, että lahja kertoo eniten antajastaan. Ihminen, joka voi hyvin, ei halua pahaa ympäristölleen. Ihminen, joka haluaa joulutervehdyksellään aiheuttaa mielipahaa vastaanottajalleen, on ihminen, joka voi todennäköisesti vielä vastaanottajaansa huonommin. Kun sen muistaa, on helpompaa antaa oman mielipahansa väistyä, sillä kiukku vie voimia ennen kaikkea kiukkuiselta ihmiseltä itseltään. Mielessään voi lähettää lempeän ajatuksen sille huonosti voivalle ihmiselle ja toivoa hänelle sen sijaan hyvää, sillä viha synnyttää vain lisää vihaa.

On surullista, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat niin pahoin, etteivät kykene vastaanottamaan rakkautta muilta. Siihenkään ei voi ketään pakottaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla este sille, ettemme heille lämmitä ajatusta voisi suoda. Jää vastaanottajan omaksi päätökseksi, haluaako sen ottaa vastaan. Voipa myös kokeilla, mitä seuraisikaan, jos ilonpilaajalle osoittaisi avoimesti aitoa myöntätuntoa siitä, että hänellä täytyy olla todella paha olla, kun haluaa tietoisesti aiheuttaa toiselle mielipahaa. Vastareaktio saattaa olla myönteinen yllätys, jos ihminen on myötätuntoa valmis ottamaan vastaan.

Tehdään hyvä joulu toisillemme.

Jotta jokainen saisi kokea tulevansa kuulluksi

Richard Branson, Virgin-yhtiöiden perustaja sanoi eräässä haastattelussa, että valtaosa maailman yrityksistä ja ylipäätään keksinnöistä syntyy turhautumisesta. Ihminen turhautuu siihen, että jokin asia ei toimi hänen haluamallaan tavalla, päättää kääriä hihat ja ryhtyy korjaamaan asiaa. Näin syntyi aikoinaan Virgin Airlineskin. Hän turhautui Karibialla matkustaessaan lentoyhtiöiden toimintaan, kun ei päässyt kulkemaan, kuten oli suunnitellut ja olisi halunnut. Hän päätti perustaa oman lentoyhtiön, joka toimii toisin.

Samasta syystä juontaa juurensa tämäkin blogi. Turhauman sijaan haluaisin kuitenkin puhua surusta. Tunnen suurta surua siitä, miten paljon maailmassa on kaltoinkohtelua ja pahoinvointia. En usko, että hyvinvoiva ihminen kohtelee ketään toista tieten tahtoen kaltoin. Sen sijaan olen vakuuttunut siitä, että jokaisen muita ihmisiä huonosti kohtelevan sisällä on ihminen, joka itse ei ole tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Toisin sanoen hän on itse tullut kohdelluksi kaltoin.

Vaikka ympäröivä maailma kohtelisi miten huonosti tahansa, on  aina olemassa  yksi ihminen, jonka toimintaan voit vaikuttaa ja jolta voit saada huolenpitoa ja kokea, että tulet huomioiduksi. Se ihminen olet sinä itse. Oma käyttäytymisesi itseäsi ja myös muita kohtaan on nimenomaan juuri sinun itsesi käsissä. Olet itsellesi se maailman tärkein ihminen. Jokaisen aikuisen ihmisen ensisijainen ja tärkein tehtävä on kantaa hyvää huolta itsestään. Se tehtävä ei kuulu kenellekään muulle. Se on jokaisen oma kunniatehtävä. Vaali tuota kunniatehtävääsi!

Tämän asian oivaltaminen on auttanut minua itseäni luomaan omasta elämästäni onnellisen. Kun nyt itse voin hyvin, haluan jakaa hyvää myös ympärilleni. Hyvinvoiva ihminen haluaa hyvää ympäristölleenkin. Haluan auttaa muita, että mahdollisimman moni muukin tässä maailmassa saisi kokea tulevansa kuulluksi ja siten voisi olla yhtä onnellinen. Jos se on onnistunut minulta, miksi se ei onnistuisi keneltä tahansa muultakin? Ainoa, mitä tarvitaan, on oma tahto: oma tahto muuttaa asioita sinussa itsessäsi.