Irtipäästämisen vuosi

 

Kalenterivuosi vaihtui. Jatkan hyväksi kokemaani tapaa käyttää vuodenvaihteessa muutama tunti aikaa siihen, että laadin itselleni suunnitelman vuodeksi eteenpäin saavuttaakseni tavoitteet, jotka olen itselleni halunnut asettaa. Teen suunnitelman siitäkin huolimatta, ettei elämä milloinkaan mene niin kuin on suunnitellut. Onneksi! Yllätyksiä tulee aina. Useimmiten ne ovat sellaisia, ettei niitä ole edes osannut toivoa – ei hyvässä eikä pahassa. Myös ei-toivotuilla yllätyksilä on aina jokin merkitys. Jotakin niistä aina halutessaan oppii ja samalla kasvaa ihmisenä; korostan – jos niin haluaa.

Aloitan jokaisen suunnitelmani laatimisen sillä, että katson ensin ajassa taaksepäin. Kävin läpi menneen vuoden jokaisen viikon viikkosuunnitelmasta ne sivut, joihin olin kirjannut sen, mistä olin ollut erityisen ylpeä kuluneen viikon aikana ja mitä olin sen viikon aikana oppinut. Muistiinpanojeni perusteella piirtyi selkeä kuva, että kulunut vuosi oli minulle todellinen irtipäästämisen vuosi. Teen jatkuvasti tietoisesti töitä oman elämäni muuttamiseksi minua yhä paremmin tyydyttävään suuntaan. Koska elämä ei milloinkaan ole tyhjä, on aina jostakin päästettävä irti, jotta uudella olisi tilaa virrata sisään.

Ystäväni kertoi minulle syksyllä käyttävänsä omassa elämässään kolmen T:n menetelmää: Tunnista, Tunnusta, Toimi. Toisin sanoen jos elämässään haluaa jotakin muuttaa, pitää ensin tunnistaa se, mihin haluaa muutoksen. Sen jälkeen pitää tunnustaa, että juuri minulla on tuo ominaisuus, jolla pitää tehdä jotakin. Itselleen tunnustaminen onkin ehkä se vaativin osa näistä, mutta tunnustuksen tehtyään, viimeinen osa on jo helpompi. Motivaatio on yleensä kohdallaan, kun oman henkisen syöpäkasvaimensa olemassaolon itselleen tunnustanut ja toimeen ryhtyy mielellään.

Kulunut vuoteni alkoi surun merkeissä. Jouduin hyvästelemään minulle rakkaimman olennon, pienen koirani. Suru oli valtava, mutta se suru opetti minulle paljon. Huomasin varsin pian, että suru, kaipaus ja kyyneleet iskivät voimallisimmin päälle silloin, kun olin tilanteessa, jossa koin epävarmuutta. Tuon pienen olennon olemassaolo oli merkinnyt minulle turvallisuutta ja kun yht’äkkiä olin ilman sitä, koin suurta turvattomuutta. Roolimme yhteisessä laumassa olivat vääristyneet. Tehtäväni oli yksiselitteisesti olla laumanjohtaja. Laumanjohtajan ensisijainen tehtävä on luoda laumalleen turvalliset olosuhteet. Vain heikko ja epävarma johtaja turvautuu johtajuudessaan alistamiseen. Tiesin haluavani jakaa elämäni tulevaisuudessakin koiran kanssa, mutta tein itselleni selväksi, että haluan tulevalle koiralleni olla parempi laumanjohtaja. Tunnistanut ja tunnustin omat pelkoni. Oli aika toimia.

Kuluneen vuoden blogikirjoituksissani pelko ja stressi uhantunne näyttää sielläkin olleen toistuva teema. Moneen kertaan olen tunnistanut pelkoni ja sen jälkeen joutunut tunnustamaan sen olemassaolon: pelon yksinjäämisestä ongelmatilanteessa, epäonnistumisen pelon vieraan tai minulle tärkeän asian äärellä kerta toisensa jälkeen ja pelon siitä, etten kelpaa omana itsenäni.

On turha yrittää kamppailla jotakin sellaista vastaan, jonka olemassaolon haluaa kieltää itseltään. Kun oman pelkoni olen tunnustanut, on parhaaksi lääkkeeksi osoittautunut kulkeminen sitä kohti hyväksyen sen olemassaolon, ottaen uteliaan asenteen, että katsotaanpas, miten tästä tilanteesta selvitään luottaen samalla tiukasti siihen, että todellakin selviän. Koska tässä nyt istun tätä kirjoittamassa, niin mitä ilmeisemmin olen tähän asti hyvin selvinnytkin. Eiköhän niin jatkossakin, vai mitä.

Loppuvuodesta tulin tietoiseksi oudon kevyestä olosta suhteessani omaan työhöni ja aloin jo huolestua työmotivaatiostani. Painava tunne, joka oli käskenyt minua tekemään työtäni, oli poissa. Työni edistyi siitä huolimatta aivan samaan tahtiin kuin ennenkin ehkä jopa joutuisammin. Suurin ero oli merkittävä keveyden tunne päivissäni, aivan kuin olisin ollut lomalla ja siinä sivussa vähän hoitanut työhommia. Oli häkellyttävää havahtua siihen, että kaikki nämä vuodet voima, joka minua oli ajanut eteenpäin, oli ollut uhan ja epäilyksen tunne siitä, että työpanokseni ei kelpaisi, jos en tekisi työtäni puurtamalla parastani.

Raskas tunne oli seurannut mukanani jo ensimmäisistä kouluvuosista; jos en tekisi parastani, en tulisi hyväksytyksi. Olen toisin sanoen koko ikäni pelännyt tuomituksi ja hylätyksi tulemista. Se on saanut minut yrittämään parhaani. Se on ollut raskas taakka kantaa. Nyt se pelko oli haihtunut. Sen tilalle tuli ilo siitä, että työtäni tekemällä hankin itselleni toimeentulon, ihan omalla työpanoksellani. Teen siis itselleni hyvää työtä tekemällä! ”Työn iloa!” -toivotukselle tuli aivan uusi merkitys!

Ajattelin tarkemmin asiaa ja ymmärsin, ettei kukaan ole tähän päivään mennessä tilannut minulta yhtään ainoaa tilausta päästäkseen ensisijaisesti osoittelemaan epätäydellisyyttäni. Sen sijaan asiakkaani ovat tilanneet minulta siksi, että he ovat tarvinneet apuani! Työtäni tehdessäni en siis ainoastaan tee hyvää itselleni, vaan teen myös hyvää muille! Siitä asiakkaani ovat vieläpä niin kiitollisia, että ovat valmiita korvaamaan vaivannäköni rahalla. Ei siis ihme, että työntekoon oli tullut keveyden tuntu, kun olin kyenyt päästämään irti elinikäisestä pelostani tulla tuomituksi ja hylätyksi! Hieno päätös kuluneelle vuodelle!

Mikään ei muutu yhdessä yössä eivätkä varsinkaan lapsuudesta asti omaksutut ajattelumallit. Se työ jatkuu vielä pitkään, mutta luotan, että sitkeä harjoittelu tuottaa tulosta. Tällä tiellä jatkan alkaneena vuonna. Kenties vuoden kuluttua voin todeta tämän vuoden olleen luottamuksen vuosi: luottamuksen siihen, että elämä kantaa kyllä, kun antaa todellisen oman äänensä ohjailla omien pelkojen sijaan. Mitä kaikkea hyvää siitä voikaan seurata!

 

Hengittämisestä Paasikiveen

Kaikki tärkeät ajatukset, mitä hengitysharjoitus minussa hiljan herätti eivät mahtuneet yhteen ainokaiseen blogiartikkeliin, vaan samasta aiheesta on edelleen jatkettava. Tuo yksi hengitysharjoitus avasi minulle niin konkreettisesti sen, mitä hyväksyvä ja tietoinen läsnäolo merkitsee. Erityisesti sisäistin sen, miten suuri viisaus sisältyy juuri hyväksyvään läsnäoloon.

Hyväksyin harjoituksen aikana sen, että hengitykseni on pinnallista siitäkin huolimatta, että olin samalla koko ajan tietoinen, että olisi toivottavaa, jos hengitykseni olisi syvempää. Hyväksyin, että se nyt ei vain sitä ole. Piste. Juuri nyt riittää, että hengitän, sillä silloin olen olemassa ja siitä voin olla kiitollinen! Olin tietoinen tavoitetilasta, mutta hyväksyin nykytilan enkä pakottanut itseäni mihinkään. Otin askeleen sivummalle ja siirryin vain tarkkailemaan hyväksyvästi ja lempeästi sitä, mitä teen.

Traumatisoituminen jättää kehoon syvät jäljet. Keholla ja mielellä on vahva yhteys. Kun kyse on vuosia kestäneestä traumatisoitumiseen johtaneesta tapahtumasarjasta, ei kehoon jääneitä jälkiä aivan viikossa tai kahdessa pysty työstämään, ei välttämättä muutamassa kuukaudessakaan, vaan siihen voi mennä useampi vuosi. Jäljet eivät häviä itsestään, mutta sitkeällä työllä saa ihmeitä aikaan. Tai ei edes ihmeitä, vaan asioita, jotka ovat luonnollisia seurauksia toinen toisistaan. Ensin vain on hyväksyttävä nykytila, jotta voi tietää, mistä lähteä liikkeelle.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. – Thomas Babington Macaulay

Näitä sanoja presidentti Paasikivikin tapasi siteerata. Nykytilan hyväksyminen, miellyttipä se sitten tai ei, on todellakin kaikkein oleellisinta. Se ei suinkaan tarkoita tavoitteiden unohtamista, vaan sitä, että tavoitetilaan päästäkseen on tunnettava ensin nykytila ja hyväksyttävä, että tällä hetkellä asiat ovat juuri niin kuin ovat. On oma valinta, onko oma nykytila todellisuutta myös tulevaisuudessa.

Koska olen kasvanut henkisen väkivallan ilmapiirissä, olen oppinut olemaan jatkuvasti varuillani. Turvattomuudentunteesta tuli krooninen tila. Vaikka ihminen on ollut kuussa jo lähes puoli vuosisataa sitten ja on vuosikymmeniä osannut halkoa atomien ytimiä, primitiiviset, savanneille syntyneen pakoeläimen vaistomme ovat yhä muuttumattomia. Tämäkin on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Uhantunne saa kehon jännittymään ja kyyristymään lievään suoja-asentoon. Hengitys salpautuu, jotta kuulisi jokaisen mahdollisen signaalin, joka saattaa merkitä uhkaa. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten edellisessä blogissani havainnoistani hengittämisen ja uhantunteen välillä. Omat asiani ovat edenneet monella tapaa sen jälkeen, mutta yhä edelleen syvähengittäminen on minulle vaikeaa. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Se on tilanne, joka on tässä ja nyt. Huomenna on ehkä jo toisin. Se riippuu minusta itsestäni ja tekemistäni valinnoista.

Rumat tosiasiat haastavat kaunistelemaan niitä. – Henry S. Haskins

Omien silmien avaaminen tosiasioille ei todellakaan ole ollut helppoa ja yksinkertaista. Kun on kasvanut hyvätuloisessa ja näennäisesti ehjässä perheessä, jossa ulospäin kaikki on näyttänyt kauniilta ja hyvinvoivalta, on ollut todella tiukka paikka myöntää itselleen, ettei kaikki olekaan niin kuin on aina kuvitellut. Yhtään ei ole helpottanut sekään, ettei omien pahanolon tunteiden ilmaiseminen ole milloinkaan ollut sallittua, sillä sen on katsottu olevan vanhempieni vaivannäköön kohdistuvaa väheksyntää. Omia tunteitaan on oppinut väheksymään ja olemaan kuuntelematta. Mutta tunteet eivät valehtele. Järjellä me kyllä osaamme valehdella, selitellä ja kaunistella tosiasioita. Siihen on helppo paeta, jos todellisuus alkaa tuntua liian rumalta ja pelottavalta.

Oman todellisuuden ja nykytilan hyväksyminen johtaa helposti vajavaisuuden tunteeseen. ”Olin luullut, että olisi ollut toisin.” ”Olin luullut, että osaisin enemmän.” On kuitenkin huomattavasti helpompaa lähteä muuttamaan nykytilaa, kun tietää todellisen lähtötilanteen. Sitä voisi verrata vesipelkoisen ja täysin uimataidottoman haluun oppia uimaan. Hän ei juurikaan kostuisi kokeneiden kilpauimarien tekniikkakurssista, vaan oppisi huomattavasti enemmän kurssilla, jossa ensin vähän kerrallaan totuteltaisiin veteen ja vasta sitten opeteltaisiin uinnin alkeita. Sen jälkeen hän voisi opetella lisää uimatekniikkaa ja lopulta edetä kilpa-altaalle saakka, jos intoa riittää. Toki uimataidoton voi päättää, ettei edes halua kohdata vesipelkoaan ja oppia uimaan, vaan toteaa, että on tyytyväinen oloonsa kuivalla maalla ja näkee siinä itselleen riittävästi hyvää. Jokainen valitsee itse.

Niinpä minäkin tyydyn tällä hetkellä yksinkertaiseen hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon hengitysharjoitukseen ja toistaiseksi unohdan kaikki syvähengittämiset ja täydelliset joogahengitykset. Se, miten nyt hengitän, on hyvä. Pääasia on, että hengitän. Olen turvassa, joten voin rauhassa keskittyä tunnustelemaan, millaiselta ja missä se kulloinkin tuntuu, kun ilma virtaa ulos ja sisään. Syvähengittämisen aika tulee sitten, kun olen valmis päästämään irti varuillaanolontunteestani.

8 syytä, miksi olen takinkääntäjä

Vain puolisen vuotta sitten kuuluin vielä niihin ihmisiin, jotka jos nyt eivät suorastaan halveksi tai vihaa, niin ainakin tuntevat vastenmielisyyttä kaikenlaista oman elämän suunnittelua ja tavoitteiden asetantaa kohtaan.

Takavuosilta muistan erään työpaikkahaastattelun, jossa tuleva esimieheni tiukkasi minulta, mikä tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua. Kieltäydyin vastaamasta ja perustelin sitä kokevani, että jos asetan itselleni jonkin tietyn tavoitteen, työskentelen silloin vain sitä kohti ja minulta saattaa jäädä tarttumatta moneen muuhun hienoon  mahdollisuuteen. Vastaukseni ei tyydyttänyt haastattelijaa. Hän yritti edelleen tiukata minulta tavoitettani viiden vuoden päähän, mutta pysyin tiukasti kannassani. Sain kuitenkin työpaikan. Jälkikäteen ymmärsin, että tällä kertaa olikin vain tärkeintä saada vastaus jokaiseen haastattelulomakkeen kohtaan. Luulen sitä paitsi, että jos olisin esimerkiksi vastannut, että tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua sinun esimiehesi, olisi työpaikka jäänyt silloin saamatta. Ymmärrän kuitenkin nyt miksi HR-osasto oli tuon kysymyksen haastattelulomakkeeseen laittanut. Se oli tärkeä kysymys. Ei niinkään sen vuoksi, mitä haastateltu haluaisi viiden vuoden kuluttua vaan siksi, että hänellä olisi tavoitteita.

Alkusyksystä takkini heilahti hulmahtaen oikein reippaasti näissä tavoite- ja suunnitteluasioissa. Olen takinkääntäjä. Kyllä! Myönnän sen avoimesti ja olen siitä iloinen. Asetin tuolloin loppuvuodelleni tavoitteet ja laadin suunnitelman niihin pääsemiseksi. Nyt uuden vuoden alussa on aika katsoa vähän taaksepäin ja asettaa alkaneelle vuodelle uudet tavoitteet. Vuosisuunnitelmani on työn alla. Sen pohjalta laadin kerran viikossa suunnitelman seuraavalle viikolle. Voi että, miten rakastan tätä puuhaa! Oman elämäni suunnittelua!

Mitä ihmettä minussa oikein on tapahtunut? Miksi takkini heilahti?

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Tiedän, mikä minulle on elämässä tärkeätä, mitä haluan saavuttaa ja miksi. Nämä asiat haluan saavuttaa vain itseni vuoksi. En siksi, että kokisin muiden silmissä tulevani paremmaksi, arvostetummaksi tai hyväksytymmäksi ihmiseksi. Muiden ihmisten mielipiteillä siitä, miksi jotkin asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, ei enää ole painoarvoa samaan tapaan kuin ennen.

Sen sijaan, että laatisin listan minulle merkityksellisistä asioista ja niihin liittyvistä tavoitteista, on mielestäni luontevampaa visualisoida ne omassa mielessäni kuvaksi, ikäänkuin maalaukseksi siitä, miltä haluan elämäni 3-10 vuoden kuluttua näyttävän.

Olen ymmärtänyt, että jokainen on itse vastuussa oman elämänsä onnesta tai kärsimyksestä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei itse määrittele itselleen tavoitteita haluamansa saavuttamiseksi ja sen jälkeen ihan itse ryhdy askel askeleelta työskentelemään tavoitteidensa saavuttamiseksi, on ihan turha valittaa ja osoitella sormella muita ihmisiä tai olosuhteita, jos onni ei satukaan ovelle koputtamaan.

“Life lived by choice is a life of conscious action. A life lived by chance is a life of unconscious reaction.” –Neale Donald Walsch

Osaan laittaa elämäni asiat paremmin tärkeysjärjestykseen. Minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän epämääräisiä tehtävälistoja tekemättömistä töistä. Ne ovat toimineet muistilappuina. Ne ovat myös toimineet pienen stressin aiheuttajina silloin, kun niille on alkanut kertyä tekemättömiä puuhia nopeampaan tahtiin kuin niitä on voinut sieltä ruksailla pois.

Nyt aloitan sekä vuosi- että viikkosuunnitelman laatimisen sillä, että visualisoin  mielessäni pitkän ajanjakson tavoitekuvan, sen elämäni taidemaalauksen. Tuon kuvan pohjalta onkin jo hyvin helppoa järjestellä asioita ja tehtäviä tärkeysjärjestykseen. Olen myös ryhmitellyt tehtäviä eri otsikoiden alle. Nuo otsikot ovat lähtöisin niistä eri elementeistä, josta visualisoimani maalaus muodostuu.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin, että tiedän, että oman jaksamisen rajojeni kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, paljonko saan aikaan. Omasta hyvinvoinnistani on tullut minulle suoritusten maksimointia tai muiden miellyttämistä tärkeämpi asia. Kun tiedän paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen elämässäni, riittämättömyyden tunne on vähitellen väistynyt, sillä tiedän tehneeni ensisijaisesti juuri kaikkein tärkeimmät tehtävät. Viikkosuunnitelmassani on muuten mukana myös lepo, ei siis pelkkiä tekemättömiä töitä.

Epäonnistumisen pelkoni vähentynyt. Aiemmin fokusoin usein siihen, mitä kaikkea siitä, mitä olin päivääni tai viikonloppuuni suunnitellut, oli jäänyt tekemättä. Nykyisin mittarinani ei ole enää, sainko kaikki viikon tehtävälistalta tehtyä. Tosiasiassa aika harvoin saan nykyisinkään, sillä olen armoton aikaoptimisti. Peilaan sen sijaan jokaista viikkosuunnitelmaa laatiessani ensin takaisin edelliseen viikkoon ja kirjaan ylös, mistä kaikesta olen iloinen, mitä edellisellä viikolla oli tapahtunut. Kirjaan niin pienet kuin suuretkin asiat ja ilonaiheet. Toki tarkistan sitten myös, jäikö jotakin tärkeää tekemättä ja otan sen uudelleen mukaan seuraavan viikon tehtäviin. Kun keskityn ensisijaisesti iloitsemaan siitä, mitä sain aikaan ja mitä kaikkea mukavaa tapahtui, saan kokea enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita.

Epäonnistumisen pelkoa vähentää myös se, että pilkon tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi. Esimerkiksi kamarin lattia pitäisi maalata uudelleen. Sen sijaan, että kirjoittaisin tehtävälistalleni ”kamarin lattian uudelleenmaalaus”, olen kirjoittanut listalle muun muassa: kamarin tyhjentäminen huonekaluista lattian maalausta varten, sitä ennen tilan tekeminen viereisessä huoneessa kamarin huonekaluille, ystävien kutsuminen apuun pianon siirtoa varten, pianon siirtäminen, lattian imurointi, peseminen ja huuhtelu ennen maalaamista, lattian jättäminen kuivumaan, lattian maalaaminen ja niin edelleen. Kun olen pilkkonut tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi, on myös huomattavan paljon helpompaa laatia realistisia suunnitelmia. Silloin saa paremman käsityksen siitä, paljonko kuhunkin puuhaan pitää varata aikaa.

Olen ymmärtänyt sen, että maailma muuttuu jatkuvasti ympärilläni. Aina tulee yllätyksiä, joihin ei ennalta voi vaikuttaa ja joihin ei voi varautua. Kaikkea en voi ennakolta suunnitella, mutta kun on olemassa suunnitelma, jossa minulle tärkeät asiat ovat, yllätyksiä on helpompi hallita, kun tärkeät eivät yllätysten myötäkään pääse unohtumaan. Yllätyksille on myös helpompi ottaa tilaa jo valmiiksi suunnitellusta ohjelmasta sen sijaan, että kaikki olisi epämääräistä suunnittelematonta massaa.

Myös minä muutun. Arvoni saattavat muuttua ja niiden myötä muuttuvat prioriteettini. Siksi päivitän jatkuvasti myös visualisoimaani tavoitekuvaa. Kuvan myötä päivittyvät myös tarvittaessa tehtävälistojen otsikot ja niiden tärkeysjärjestykset. Jokin otsikko saattaa jopa tipahtaa kokonaan pois ja uusia tulla lisää. Tärkeimmät kuitenkin tuntuvat säilyvän siellä.

Olen ymmärtänyt, että koska maailma ja minä muutumme, suunnitelmasta ei kannata pitää kynsin ja hampain kiinni. Siitä on hyvä ottaa tukevasti löyhä ote. Kaikki elämässä sattuvat yllätykset eivät ole kielteisiä. Ne voivat olla myös myönteisiä. Olisi todella sääli, jos jokin onnekas sattuma menisi huomaamattani sivu suun.

Erästä tutkimusta varten kerättiin suuri joukko ihmisiä koehenkilöiksi. Heidät jaettiin haastattelun perusteella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään tulivat henkilöt, jotka kokivat, että heillä käy usein hyvä tuuri ja toiseen ryhmään henkilöt, joiden mielestä he hyvin harvoin ovat onnekkaita. Kummankin ryhmän koehenkilöt saivat eteensä tutkimusta varten laaditun sanomalehden ja heidän tehtävänsä oli laskea, montako kuvaa sanomalehdessä on. Vähemmän onnekkaat tarvitsivat tehtävän suorittamiseen aikaa muistaakseni keskimäärin reilun minuutin. Hyvän tuurin ryhmän ihmiset selvittivät keskimäärin kahdessa sekunnissa, että lehdessä on 42 kuvaa.

Mistä ero johtui? Sanomalehden ensimmäisellä aukeamalla oli otsikko, jossa luki: ”Tässä lehdessä on 42 kuvaa. Lopeta laskeminen ja ilmoita tulos tutkimusassistentille.” Onnekkaiksi itsensä tuntevat koehenkilöt toisin sanoen olivat avoimia ottamaan vastaan onnekkaan sattuman tehtävää suorittaessaan ja selvisivät siitä siksi nopeasti. Vähemmän onnekkaiden ryhmä sen sijaan piti tiukasti kiinni annetusta tehtävästä sitä suorittaessaan. Heiltä jäi onnekas yllätys ensimmäisellä aukeamalla huomaamatta.

Joko sinulla on alkaneen vuoden suunnitelma ja tavoitteet tiukasti löyhässä otteessasi?