Minulla on premenopaussi!

Mennyt kesä oli hyvin intensiivinen. Paljon tapahtui. Toivottuja ja vähemmän toivottujakin asioita. Ihan joka väliin en ehtinyt hengähtää ja levätä niin paljon kuin olisin halunnut. Univajaustakin pääsi aika ajoin hieman kasautumaan.

Kesä-heinäkuun tienoilla heräilin usein aamuyöstä sydämen jyskyttäessä kiivaasti, Usein tunsin myös puristavan, epämiellyttävän möykyn rinnassa. Kovin tuttuja oireita: stressi  riittämättömyyden pelko ja ahdistus aiheuttavat juuri tällaisia tuntemuksia. Hieman huolestuin. Olenko jälleen ajamassa itseäni kohti uupumusta? Enkö vieläkään ole oppinut kuntelemaan itseäni?

Minä sitten kuuntelin. Mietin aamuöisin valveilla ollessani, mikäköhän nyt on syy, joka stressaa aiheuttaa uhantunnetta ja mikä asia ahdistaa. Syitä löytyikin, muttei mitään suurempia uhkia. Totesin itselleni, että tässähän on kaikki hyvin ja tästä selvitään. Sydän ei kuitenkaan siihen rauhoittunut eikä möykky rinnasta sulanut. Olin jo hermostua ja aikeissa pyrkiä määräilevään sävyyn kehottaa kehoani rauhoittumaan, jotta nukahtaisin uudelleen, kun muistin sen: jos käyn kamppailuun omaa itseäni vastaan, viritän itseni entistä suurempaan valmiustilaan. Taistelutila on uhkatila. Unentuloa saisi taatusti odotella pidempään.

Parempi lääke on hyväksyä tilanne. Kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Kiitin kehoani, että pitää minusta huolen kertomalla, että huolia on ja kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan oman sydämeni jyskytystä ja sitä, millaiselta se kuulostaa ja tuntuu. Onhan se sentään parempi, että se lyö kuin ei löisi ollenkaan. Eipä aikaakaan, kun zzz zzzz zz.

Aamuöinen heräily ei kuitenkaan loppunut. Huolehdin päivisin mieleni levollisuudesta, annoin itselleni lepoa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta heräily jatkui ja minä kuuntelin sydäntäni. Useimmiten nukahtaen uudelleen varsin pian.

Samoihin aikoihin huomasin toistuvasti päivän mittaan tuntevani, että tuli yllättäen hirvittävän lämmin ja hiki puski pintaan. Nämäkö nyt sitten ovat niitä kuumia aaltoja? Joko ne vaihdevuodet kolkuttelevat ovella? Mieleen tuli kuitenkin, että koira alkaa yleensä läähättää, kun se on hieman stressaantunut. Aloin tarkkailla itseäni.

Huomasin kerta toisensa jälkeen, että jokaisen äkillisen hikoilukohtauksen yhteydessä olin juuri ajatellut jotakin stressaavaa uhantunnetta minussa nostattavaa ajatusta ja ehtinyt todeta itselleni, että tästä selvitään kyllä. Kaikki hyvin. Sitten hiki puski pintaan. Kämmenselätkin hikosivat. Jännä tunne! Mutta ajatusteni ja kuumalla aallolla oli selkeä yhteys.

Olin hieman hämmentynyt, miksi nyt yht’äkkiä olin näin voimakkaasti alkanut kehollisesti reagoida stressiin uhantunteeseen, kun muutoin mieleni jo niin hurjan paljon levollisempi muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Selittelin itselleni, että ehkä se nyt vaan on niin, että keho vain on jostakin syystä herkistynyt ja minä olen oppinut kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla. Kuvaavaa on sekin, että kuumat aallot jäivät ainakin toistaiseksi parin ensimmäisen kesälomapäivän jälkeen.

Nyt syyskuussa havahduin siihen, että milloinkas ne edelliset kuukautiset oikein ovatkaan olleet. Kone taitaa sittenkin yskiä. Totesin, että nyt on syytä vähän paremmin hakea tietoa vaihdevuosista. Kun asia ei ole tuntunut aiemmin ajankohtaiselta, niin ei ole tullut asiaan sen tarkemmin tutustuttua.

Voi, mikä helpotus, kun selvisi, että oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin stressi- uhantunteen ja ahdistuksen aiheuttamat oireet! Ihan hurjan loogista! Kehossa tapahtuva hormonaalinen muutoshan on eräänlainen stressitila uhantunnetta aiheuttava tila sekin. Niinpä on luonnollista, että pienikin muu stressi uhantunne tai pelkotila päälle ja se laukaisee hieman ylimitoitetun kehollisen reaktion. Malja yksinkertaisesti holahtaa yli.

Oli todellakin helpotus saada asioille selkeät syy- ja seuraussuhteet ja ymmärtää, että ehkä sittenkin todella osaan kuunnella vointiani tarkemmalla korvalla, enkä olekaan ajamassa itseäni uuteen uupumukseen. Sen sijaan minulla on nyt ainakin jonkin aikaa käytössäni vahvistimella viritetyt ilmaisimet kutsumatta sisään hiipineelle stressille uhantunteelle. Hieno homma! Tätä mekanismia ei kannata jättää hyödyntämättä. Varmasti omalle voinnilleni on muutoinkin tällaisessa kehon muutostilanteessa erityisen tärkeää huolehtia riittävästä levosta eikä ehdoin tahdoin altistaa itseään ylimääräiselle henkiselle rasitukselle. Luonto on viisas. Kaikella on tarkoituksensa.

Epilogi
Kun tämän artikkelin tapahtumat tulivat mieleeni, ajattelin, että tästähän saa hyvän blogikirjoituksen! Sen jälkeen iski jarru päälle, että kehtaako sitä nyt ruveta omista vaihdevuosistaan netissä huutelemaan. Milloinkaan ennen ei ole pelottanut niin paljon tekstin kirjoittaminen kuin tällä kertaa.

On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovat vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen. – Joonatan Leijonamieli

Voisinko katsoa peilikuvaani silmästä silmään, jos minä blogissani kirjoittaa paukuttelen omia pelkojaan kohti menemisestä ja sitten kaikessa hiljaisuudessa itse tietoisesti pakenisin?

Miksi kehon normaalista hormonaalisesta muutoksesta kirjoittamisen pitäisi olla hävettävä ja vähän hyssyteltävä asia. Naisten vaihdevuodet koskettavat suoraan puolta väestöstä. Miehilläkin on vaihdevuodet, vaikka niistä taidetaan puhua vielä vähemmän. Toisin sanoen on kyse asiasta, joka koskettaa tavalla tai toisella jok’ikistä tähän ikään ehtinyttä. Kovin merkillisestä asiasta ei siis voi olla kyse. Mitä hävettävää siinä voisi olla kertoa olevansa premenopaussissa, jos on jo kertonut oman ikänsä? Millaiselta kuulostaisi olla 15-vuotias, joka yrittää salata murrosikänsä? Faktat ovat faktoja. Ei siinä sen kummempaa.

Talviturkin kohtalo

Pistäydyin koiranäyttelyssä. Tuli tervehdittyä nuorta sileäkarvaista kettuterrieriä. Koiran kanssa tuttavuutta tehdessäni kiinnitin huomiota siihen, miten se oli trimmattu näyttelykuntoon. Kaulan etupuolen ja sivujen ulospäin törröttävät karvat oli leikattu pois. Samoin koiran reisien sisäpuolelta ja peräpeilissä oli trimmeri suristanut. Koira oli pirteä ja kaunis ja palkittiin tässä näyttelyssä rotunsa parhaana edustajana. Minun tuli kuitenkin surku villahousunsa ja kaulapyörteensä menettänyttä koiraa. Olen niin tottunut näkemään näillä koirilla sojottavia karvaharjanteita. Trimmattu koira ei minun makuuni ollut kaunis. Trimmaamaton olisi mielestäni ollut kauniimpi, sillä juuri minun silmäni ovat tottuneet näkemään tämänrotuiset koirat sellaisina.

Helsingin Sanomien NYT-liite otsikoi parisen viikkoa sitten: Säärikarvat, häpykarvat, kainalokarvat – Yhä useampi nainen lopettaa karvojensa ajelemisen, ja näin sillä kapinoidaan vanhoja kauneusihanteita vastaan ja kertoi artikkelissaan muun muassa kahden tanssinopettajan Moona Nevalaisen ja Anne Rönkön tanssiteoksesta No shave no shame. Artikkeli osui sopivasti tajuntaani, sillä jälleen viime kesänä olin tuskaillut mielessäni, että onko tämä säärikarvojen ajelu niin välttämätöntä puuhaa, mutta tuli silloin kuitenkin tehtyä. Ei ollut rohkeutta jättää ajamatta. Karvaiset sääreni näyttivät mielestäni liian karmeilta. Sama edessä taas, kun ilmat lämpiävät?

Kauneus on katsojan silmässä.

Talven ja viileän kevään jäljiltä talviturkkini on tähän asti saanut olla rauhassa. NYT-liitteen artikkeli havahdutti jälleen pohtimaan, olisiko minulla tänä vuonna rohkeutta olla sellainen kuin olen. Koiranäyttelykokemuskin kävi mielessä. Tajusin, että se, mitä pidämme kauniina on yleensä opittua ja usein elinympäristömme meihin muokkaama mielipide. Entä, jos oppisinkin pitämään omista sääristäni sellaisina kuin ne ovat samaan tapaan, kuin olen oppinut pitämään trimmaamatonta sileäkarvaista kettuterrieriäkin kauniina?

Eihän se säärikarvojen ajeleminen loppujen lopuksi kovin iso operaatio ole viikon tai kahden välein tehtynä. Nyt täytyi olla jokin erityinen syy siihen, miksi mieli painiskeli niin voimalla kehon karvojen kimpussa. Istuin tuvan lattialla ja mietiskellen katselin karvaisia sääriäni. Liu’utin kättä säärelläni ja yllätyin havainnostani, että tämähän tuntuu pehmoiselta! Samaa ei voi sanoa, jos liu’uttaa kättään parin yön sänkeä pitkin, vastakarvaan varsinkaan. Tuntemus on ikävän piikkinen ja kaikkea muuta kuin miellyttävä! Kokemuksesta tiedän myös, että jos silloin kävellessä sattuu toinen sääri pyyhkäisemään toista, se tekee suorastaan kipeää!

Kyselin itseltäni, mikä tässä nyt on taas kaikkein tärkeintä. Rehellisin vastaukseni oli, että kyllähän se aito tunne elämässä on aina kaikkein tärkeintä. Kun jokin sisäinen ääni yritti edelleen väittää vastaan, että jos tunne sanoo, ettet näytä kauniilta, niin eikö sitäkin tunnetta pitäisi kuunnella? Esitin itselleni jatkokysymyksen: ”Kenen silmissä haluan näyttää kauniilta?”. Olenko tässä kenties törmäyskurssilla kuvittelemieni ympäristön odotusten kanssa?

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Millä perusteella haluan ystävieni valitsevan minut ystäväkseni? Onko se ulkonäköni vai ihan muut ominaisuuteni? Entä millä perusteella valitsen itse elämääni ihmiset, joiden kanssa haluan elää elämääni ja viettää aikaani? Valitsenko heidät heidän ulkonäkönsä mukaan vai painavatko vaakakupissa ihan muut ominaisuudet? Onko heidän ulkonäkönsä se, jonka perusteella minulla on hyvä olla heidän seurassaan vai kenties se, että hyväksyvät minut sellaisena kuin olen kaikkien virheineni ja puutteineni? Mikä saa minut voimaan hyvin?

Hetken mielijohteesta nousin lattialta ja kävelin keräyspaperikassille ja kaivoin sieltä koiranäyttelyluettelon tarkistaakseni, mikä mahtoikaan olla sen koiran kennelnimi, jota olin tullut tervehtineeksi. XXX Worth it. Niinpä. Olen sen arvoinen. Voiko tämän selkeämpää signaalia enää saada?

 

 

Voi, miksi en avannut suutani!

Ottaa päähän. Askeleeni läpsyvät märkään asfalttiin, kun tallustan kotiin kalseankosteassa maaliskuisessa illassa. Paleltaa ja soimaan itseäni, miksi en avannut suutani, kun olisi ollut tilaisuus. Miksi, miksi, miksi!

Olen palaamassa erään yhdistyksen kevätkokouksesta. Asialistalla oli ollut kylän mailla toimivan yrittäjän pyyntö saada maan vuokrauksen sijaan ostaa yhdistykseltä tontti, jolla hän yritystoimintaansa harjoittaa. Hänellä on suunnitelmia yritystoiminnan laajentamiseksi, mikä toisi alueelle lisää matkailijoita, tuloja ja myös uusia, kaivattuja työpaikkoja.

Perinteisesti yhdistys ei maata ole myynyt, vaan tontit on vuokrattu pitkillä vuokrasopimuksilla. Kokouksessa kukaan ei nostanut kättään maan myymisen puolesta. Äänessä olivat vain ne, jotka halusivat, että toimitaan kuten ennenkin. Ääni sisälläni huusi, että nosta nyt se kätesi, pyydä puheenvuoroa ja kerro, että kannatat tontin myymistä yrittäjälle. Kyllä sinä uskallat! Kyllä, kyllä. Uskallanhan minä. Olen uskaltanut ja avannut suuni ennenkin. Siitä saattaa tulla lantaa niskaan ihan koko lasti, mutta ei siihen kuole. En ole kuollut ennenkään, eikä kenenkään ole pakko olla samaa mieltä kanssani, mutta minä olen tätä mieltä. Jos minä nyt avaisin suuni, asia menisi äänestykseen. Väsytti ja minä oikeastaan halusin vain kotiin ja aikaisin nukkumaan.

Tiesin, että salissa varmasti oli muitakin, jotka kannattivat myyntiä, vaikkeivät hekään suutaan avanneet. En olisi jäänyt äänestyksessä yksin, vaikka vähemmistöön myyntiä kannattava mielipide luultavasti olisi jäänytkin, mutta se, että asiasta olisi jouduttu äänestämään, olisi saattanut herättää jonkun ihmisen miettimään asioita uudelta kantilta. Jo se olisi ollut paljon!

Vaan en avannut suutani. Sanoin itselleni, että nyt tänään, tässä ja nyt en jaksa. Pää oli jotenkin puuroa. En kyennyt siinä tilanteessa muodostamaan selkeitä argumentteja, miksi olen maan myynnin puolella. Asia tuli minulle liian yllättäen. (Antaa muuten olla viimeinen kerta, kun menen mihinkään kokoukseen valmistautumatta!) Tiesin vain intuitiivisesti, että puollan tontin myyntiä yrittäjälle vuokraamisen sijaan.

Seuraavana aamuna olin levännyt ja ajatus oli kirkas. Kehitys kylässä on ollut se, mitä kehitys on ollut niin monessa muussakin haja-asutusalueen kylässä: työpaikat katoavat, väki vähenee ja ikääntyy ja niiden myötä palvelut. Olen itsekin yrittäjä ja vaikka toimintani on tuon toisen yrittäjän toimintaan verrattuna hyvin pienimuotoista ja haluan sen sellaisena säilyttää, halusin silti minäkin yritykselleni omat toimitilat vuokratilojen sijaan. Vuokrasopimuksen pituus ei ole ainoa riskitekijä. Vuokran suuruus on toinen. Kun se ei ole omassa kontrollissa, aiheuttaa se yrittäjälle tarpeettoman riskin. Kynnys investoida toiminnan laajentamiseen kasvaa.

Kylän kehityksen suunta ei muutu, jos mikään ei muutu eli jos mitään ei muuteta. Voi osoitella sormella ulkopuolelle ja vaatia vaikka kuntaa tai valtiota tekemään muutosta. Vaan mikä se sellainen kunta tai valtio on? Se olemme me, kuntalaiset ja kansalaiset. Todellisen muutoksen parempaan voi saada aikaan vain, jos itse lähtee aktiivisesti muuttamaan nykyisiä toimintatapoja. Ne eivät muutu itsestään, eivät ainakaan yleensä siihen suuntaan, josta on seurauksena toivottu lopputulos. Tässä yhdistys olisi voinut päättää, että kyllä kiitos, haluamme tarjota alueen yrittäjälle paremmat mahdollisuudet yritystoimintansa laajentamiseen, jotta saamme alueelle lisää elinvoimaa ja olemme valmiita myymään tontin, jos pääsemme hinnasta yksimielisyyteen.

Miksi näin ei käynyt? Miksi haluttiin jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta ja totutusta toimintatavasta? Muutos on uhka! Koettiin uhaksi se, että myytäisiin maata ulkopuoliselle. Koettiin uhaksi se, että menetetään oma kontrolli tuohon pieneen maapalaan. Muutos tuo aina mukanaan epävarmuutta ja pelkoa. Pelko voi nousta niin suureksi peikoksi, että mieluummin halutaan hyväksyä ja pitää kiinni nykytilasta, vaikka tiedetään, että nykyinen kehitys ei ole hyvä. Mieluummin tuttu ja turvallinen ei-toivottu nykytila kuin uusi ja tuntematon, vaikka se voisikin pitää sisällään mahdollisuuksia parempaan.

Tässähän minulla ne tontin myyntiä puoltavat argumentit olivat, jotka olisin voinut ladella pöytään edellisillan kokouksessa! Mutta en ladellut, koska pää ei toiminut ja sanoin itselleni: ”Nyt en jaksa. Olen väsynyt.”. Ymmärsin, että olin soimannut itseäni ihan turhaan, että olin ollut vaiti. Olin sittenkin toiminut aivan oikein! Olin kuullut ääneni, joka sanoi, että avaa suusi, mutta olin myös kuullut sitä omaa ääntäni, joka sanoi, että nyt en jaksa. Olin asettanut oman hyvinvointini tärkeämmälle sijalle.

Lentokoneen turvaohjeissa kehotetaan aina laittamaan happimaski ensimmäiseksi omille kasvoille ja vasta sitten auttamaan muita. On tärkeintä pitää ensin huolta omasta itsestään ja vasta sen jälkeen auttaa muita. Muutoin tekee karhunpalveluksen ympäristölleen ja seurauksena on, että avuntarvitsijoita on pian yhden sijasta useampi.

Joku viisas on myös sanonut, että ole heikkojen puolella – vahvat pärjäävät muutenkin. Asetuin kokouksessa oman, väsyneen itseni puolelle. Mietin tuota yrittäjää. Hänen puolestaan tietysti harmittaa. Mutta. Tuskinpa päätös hänelle mikään yllätys oli, vaikka hän toista oli toivonutkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hänellä myös olisi takataskussa Suunnitelma B. Se jää sitten nähtäväksi, kuka tuon B-suunnitelman hedelmistä pääsee nauttimaan.

Näyttelijä LeVar Burton sanoi eräässä haastattelussa, että hän haluaa saada aikaan pysyvää muutosta. ”Et voi muuttaa maailmaa poissaolevana. Maailman muuttaminen vaatii energiaa ja läsnäoloa.” Minulla tuota energiaa ei sinä iltana ollut. Oli tärkeämpää, että huolehdin silloin itsestäni. Kenties, kun vastaava tilanne seuraavan kerran tulee eteen, olen silloin vahvempi, valmis reagoimaan ja tekemään oman osuuteni muutoksen hyväksi. Toivottavasti olen myös paremmin valmistautunut kokoukseen mennessäni.

8 syytä, miksi olen takinkääntäjä

Vain puolisen vuotta sitten kuuluin vielä niihin ihmisiin, jotka jos nyt eivät suorastaan halveksi tai vihaa, niin ainakin tuntevat vastenmielisyyttä kaikenlaista oman elämän suunnittelua ja tavoitteiden asetantaa kohtaan.

Takavuosilta muistan erään työpaikkahaastattelun, jossa tuleva esimieheni tiukkasi minulta, mikä tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua. Kieltäydyin vastaamasta ja perustelin sitä kokevani, että jos asetan itselleni jonkin tietyn tavoitteen, työskentelen silloin vain sitä kohti ja minulta saattaa jäädä tarttumatta moneen muuhun hienoon  mahdollisuuteen. Vastaukseni ei tyydyttänyt haastattelijaa. Hän yritti edelleen tiukata minulta tavoitettani viiden vuoden päähän, mutta pysyin tiukasti kannassani. Sain kuitenkin työpaikan. Jälkikäteen ymmärsin, että tällä kertaa olikin vain tärkeintä saada vastaus jokaiseen haastattelulomakkeen kohtaan. Luulen sitä paitsi, että jos olisin esimerkiksi vastannut, että tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua sinun esimiehesi, olisi työpaikka jäänyt silloin saamatta. Ymmärrän kuitenkin nyt miksi HR-osasto oli tuon kysymyksen haastattelulomakkeeseen laittanut. Se oli tärkeä kysymys. Ei niinkään sen vuoksi, mitä haastateltu haluaisi viiden vuoden kuluttua vaan siksi, että hänellä olisi tavoitteita.

Alkusyksystä takkini heilahti hulmahtaen oikein reippaasti näissä tavoite- ja suunnitteluasioissa. Olen takinkääntäjä. Kyllä! Myönnän sen avoimesti ja olen siitä iloinen. Asetin tuolloin loppuvuodelleni tavoitteet ja laadin suunnitelman niihin pääsemiseksi. Nyt uuden vuoden alussa on aika katsoa vähän taaksepäin ja asettaa alkaneelle vuodelle uudet tavoitteet. Vuosisuunnitelmani on työn alla. Sen pohjalta laadin kerran viikossa suunnitelman seuraavalle viikolle. Voi että, miten rakastan tätä puuhaa! Oman elämäni suunnittelua!

Mitä ihmettä minussa oikein on tapahtunut? Miksi takkini heilahti?

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Tiedän, mikä minulle on elämässä tärkeätä, mitä haluan saavuttaa ja miksi. Nämä asiat haluan saavuttaa vain itseni vuoksi. En siksi, että kokisin muiden silmissä tulevani paremmaksi, arvostetummaksi tai hyväksytymmäksi ihmiseksi. Muiden ihmisten mielipiteillä siitä, miksi jotkin asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, ei enää ole painoarvoa samaan tapaan kuin ennen.

Sen sijaan, että laatisin listan minulle merkityksellisistä asioista ja niihin liittyvistä tavoitteista, on mielestäni luontevampaa visualisoida ne omassa mielessäni kuvaksi, ikäänkuin maalaukseksi siitä, miltä haluan elämäni 3-10 vuoden kuluttua näyttävän.

Olen ymmärtänyt, että jokainen on itse vastuussa oman elämänsä onnesta tai kärsimyksestä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei itse määrittele itselleen tavoitteita haluamansa saavuttamiseksi ja sen jälkeen ihan itse ryhdy askel askeleelta työskentelemään tavoitteidensa saavuttamiseksi, on ihan turha valittaa ja osoitella sormella muita ihmisiä tai olosuhteita, jos onni ei satukaan ovelle koputtamaan.

“Life lived by choice is a life of conscious action. A life lived by chance is a life of unconscious reaction.” –Neale Donald Walsch

Osaan laittaa elämäni asiat paremmin tärkeysjärjestykseen. Minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän epämääräisiä tehtävälistoja tekemättömistä töistä. Ne ovat toimineet muistilappuina. Ne ovat myös toimineet pienen stressin aiheuttajina silloin, kun niille on alkanut kertyä tekemättömiä puuhia nopeampaan tahtiin kuin niitä on voinut sieltä ruksailla pois.

Nyt aloitan sekä vuosi- että viikkosuunnitelman laatimisen sillä, että visualisoin  mielessäni pitkän ajanjakson tavoitekuvan, sen elämäni taidemaalauksen. Tuon kuvan pohjalta onkin jo hyvin helppoa järjestellä asioita ja tehtäviä tärkeysjärjestykseen. Olen myös ryhmitellyt tehtäviä eri otsikoiden alle. Nuo otsikot ovat lähtöisin niistä eri elementeistä, josta visualisoimani maalaus muodostuu.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin, että tiedän, että oman jaksamisen rajojeni kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, paljonko saan aikaan. Omasta hyvinvoinnistani on tullut minulle suoritusten maksimointia tai muiden miellyttämistä tärkeämpi asia. Kun tiedän paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen elämässäni, riittämättömyyden tunne on vähitellen väistynyt, sillä tiedän tehneeni ensisijaisesti juuri kaikkein tärkeimmät tehtävät. Viikkosuunnitelmassani on muuten mukana myös lepo, ei siis pelkkiä tekemättömiä töitä.

Epäonnistumisen pelkoni vähentynyt. Aiemmin fokusoin usein siihen, mitä kaikkea siitä, mitä olin päivääni tai viikonloppuuni suunnitellut, oli jäänyt tekemättä. Nykyisin mittarinani ei ole enää, sainko kaikki viikon tehtävälistalta tehtyä. Tosiasiassa aika harvoin saan nykyisinkään, sillä olen armoton aikaoptimisti. Peilaan sen sijaan jokaista viikkosuunnitelmaa laatiessani ensin takaisin edelliseen viikkoon ja kirjaan ylös, mistä kaikesta olen iloinen, mitä edellisellä viikolla oli tapahtunut. Kirjaan niin pienet kuin suuretkin asiat ja ilonaiheet. Toki tarkistan sitten myös, jäikö jotakin tärkeää tekemättä ja otan sen uudelleen mukaan seuraavan viikon tehtäviin. Kun keskityn ensisijaisesti iloitsemaan siitä, mitä sain aikaan ja mitä kaikkea mukavaa tapahtui, saan kokea enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita.

Epäonnistumisen pelkoa vähentää myös se, että pilkon tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi. Esimerkiksi kamarin lattia pitäisi maalata uudelleen. Sen sijaan, että kirjoittaisin tehtävälistalleni ”kamarin lattian uudelleenmaalaus”, olen kirjoittanut listalle muun muassa: kamarin tyhjentäminen huonekaluista lattian maalausta varten, sitä ennen tilan tekeminen viereisessä huoneessa kamarin huonekaluille, ystävien kutsuminen apuun pianon siirtoa varten, pianon siirtäminen, lattian imurointi, peseminen ja huuhtelu ennen maalaamista, lattian jättäminen kuivumaan, lattian maalaaminen ja niin edelleen. Kun olen pilkkonut tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi, on myös huomattavan paljon helpompaa laatia realistisia suunnitelmia. Silloin saa paremman käsityksen siitä, paljonko kuhunkin puuhaan pitää varata aikaa.

Olen ymmärtänyt sen, että maailma muuttuu jatkuvasti ympärilläni. Aina tulee yllätyksiä, joihin ei ennalta voi vaikuttaa ja joihin ei voi varautua. Kaikkea en voi ennakolta suunnitella, mutta kun on olemassa suunnitelma, jossa minulle tärkeät asiat ovat, yllätyksiä on helpompi hallita, kun tärkeät eivät yllätysten myötäkään pääse unohtumaan. Yllätyksille on myös helpompi ottaa tilaa jo valmiiksi suunnitellusta ohjelmasta sen sijaan, että kaikki olisi epämääräistä suunnittelematonta massaa.

Myös minä muutun. Arvoni saattavat muuttua ja niiden myötä muuttuvat prioriteettini. Siksi päivitän jatkuvasti myös visualisoimaani tavoitekuvaa. Kuvan myötä päivittyvät myös tarvittaessa tehtävälistojen otsikot ja niiden tärkeysjärjestykset. Jokin otsikko saattaa jopa tipahtaa kokonaan pois ja uusia tulla lisää. Tärkeimmät kuitenkin tuntuvat säilyvän siellä.

Olen ymmärtänyt, että koska maailma ja minä muutumme, suunnitelmasta ei kannata pitää kynsin ja hampain kiinni. Siitä on hyvä ottaa tukevasti löyhä ote. Kaikki elämässä sattuvat yllätykset eivät ole kielteisiä. Ne voivat olla myös myönteisiä. Olisi todella sääli, jos jokin onnekas sattuma menisi huomaamattani sivu suun.

Erästä tutkimusta varten kerättiin suuri joukko ihmisiä koehenkilöiksi. Heidät jaettiin haastattelun perusteella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään tulivat henkilöt, jotka kokivat, että heillä käy usein hyvä tuuri ja toiseen ryhmään henkilöt, joiden mielestä he hyvin harvoin ovat onnekkaita. Kummankin ryhmän koehenkilöt saivat eteensä tutkimusta varten laaditun sanomalehden ja heidän tehtävänsä oli laskea, montako kuvaa sanomalehdessä on. Vähemmän onnekkaat tarvitsivat tehtävän suorittamiseen aikaa muistaakseni keskimäärin reilun minuutin. Hyvän tuurin ryhmän ihmiset selvittivät keskimäärin kahdessa sekunnissa, että lehdessä on 42 kuvaa.

Mistä ero johtui? Sanomalehden ensimmäisellä aukeamalla oli otsikko, jossa luki: ”Tässä lehdessä on 42 kuvaa. Lopeta laskeminen ja ilmoita tulos tutkimusassistentille.” Onnekkaiksi itsensä tuntevat koehenkilöt toisin sanoen olivat avoimia ottamaan vastaan onnekkaan sattuman tehtävää suorittaessaan ja selvisivät siitä siksi nopeasti. Vähemmän onnekkaiden ryhmä sen sijaan piti tiukasti kiinni annetusta tehtävästä sitä suorittaessaan. Heiltä jäi onnekas yllätys ensimmäisellä aukeamalla huomaamatta.

Joko sinulla on alkaneen vuoden suunnitelma ja tavoitteet tiukasti löyhässä otteessasi?

Oi, jospa jokaisella ois’ joulu ainainen!

Viime vuonna nautin jouluvalmisteluista. Olin valinnut joulukuusen pellonpientareelta hyvissä ajoin ja kävin aattoaamuna ennen joulurauhanjulistusta hakemassa sen. Leivoin joulukuun aikana useampaan kertaan piparkakkuja, sillä niillä oli kovin huono säilyvyys. Muutakin jouluherkkua tuli leivottua, vaikken muutoin erityisesti leipomisesta pidäkään. Haudutin huolella joulupuuron ja valmistin imelletyn perunalaatikon, porkkanalaatikon, maksalaatikon ja lanttulaatikon jouluaattona, sillä halusin kodin tuoksuvan jouluruuilta. Puuhasin innoissani vähän liikaakin niin, että olin sitten aattoiltana aika väsynyt, mutta onnellinen. Oli kaunista ja tuoksui hyvältä. Päätin, että seuraavana vuonna tekisin laatikot ajoissa niin, että jouluaattona riittäisi, kun vain lämmitän ne.

Tänä vuonna minulla on marraskuun lopusta alkaen, läpi koko tämänastisen joulukuun puuttunut tyystin niin kutsuttu jouluolo. Kertaakaan en ole syksyn mittaan katsellut pellonpientareen kuusia sillä silmällä. Jouluvalot sentään ripustin sekä ulos että sisälle ensimmäisenä adventtina, mutta sekin tuntui vähän väkisin tekemiseltä. Ei ole innostanut laatikoiden teko pakkaseen hiukkaakaan puhumattakaan, että olisin kertaakaan leiponut. Maanantaiaamuisin suunnittelen aina alkavan viikon puuhat ja tämän viikon maanantina huomasin harmittelevani, miten pitää nyt jättää pyhien jälkeiseen aikaan ne puuhat, joihin nyt olisi hurja into päällä, kun alkaa tosiaan olla korkea aika tehdä ne joululaatikot, kun aatto on jo lauantaina. Kotiakin olisi syytä koristaa ja niin edelleen.

Otin tukevan otteen käsijarrusta ja nykäisin. Mitä ihmettä! Miksi pitäisi? Jos nyt on into päällä johonkin ihan muuhun kuin jouluvalmisteluihin, niin anna palaa! Kuka sanoo, että pitää tehdä tietynlaisia ruokia ja ripustella punaisia ja kiilteleviä koristeita kotiinsa vain siksi, että kalenterissa lukee joulu? Päätin, että kuuntelen itseäni ja annan koko joulun olla. Ihana helpotus ja riemu valtasi mielen! Kaikki joululaatikoiden tykötarpeet on kyllä hankittuna niin, että jos muutan mieleni, niin sitten vaan käärin hihat. Tai sitten annan vain olla.

Olen yleensä halunnut antaa jotakin pientä itsetehtyä läheisilleni joululahjaksi. Tänä vuonna en ole siihenkään ryhtynyt. Mietin, tulevatko ystäväni pettymään. Käänsin asian toisinpäin. Mietin, haluaisinko itse vastaanottaa jonkin pienen joulumuistamisen ihmiseltä, joka antaa lahjan vain sen vuoksi, että kalenterissa lukee joulu. Ilahduttaako joulukortti, joka on lähetetty vain siksi, että niin kuuluu? Olisinko mieluummin ilman? Totesin, että olisin mieluummin ilman. Postikortti tai muu muistaminen, vaikkapa puhelinsoitto, joiden tarkoituksena on ilahduttaminen juuri siksi, että olen olemassa ja olen sitä mitä olen, lämmittää paljon enemmän, olipa vuodenaika mikä hyvänsä.

Jos joulun tarkoitus pohjimmiltaan on muistuttaa siitä, miten tärkeää on antaa toisillemme rakkautta, on minusta surullista, että se on saanut muodon, jossa rakkauden antamisen muodoksi on tullut jonkin materian antaminen värikkäässä paketissa ja että tuon materiaalisen lahjan antamisesta on tullut ikään kuin sosiaalinen pakko juuri tähän vuodenaikaan, koska kalenterissa lukee joulu. Tai että väkisin lähetämme kortteja ihmisille, joiden kanssa emme muutoin syystä tai toisesta oikeastaan ole halukkaita olemaan sen enempää tekemisissä. Aika irvokasta.

Otin marraskuun loppupuolella vastaan kolmenkymmenen päivän RAOK (Random Act of Kindness) Star haasteen antaa joka päivä eteenpäin jokin lempeyden ja ystävällisyyden teko joko muille ihmisille tai minulle itselleni. Kun tuo haaste muutaman päivän kuluttua päättyy, aloitan sen jälleen alusta. Niin hyvä olo siitä on tullut! Ilahdutan mieluummin läheisiäni huomionosoituksilla ympäri vuoden siksi, että he ovat olemassa ja ovat sitä mitä ovat.