Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?

Törmäsin puolituttuun, joka tervehti sanoilla ”Missä sua on pidelty, kun sua ei oo näkynyt?” Jo pelkästään tämän ihmisen kohtaaminen potutti. En viihdy liian uteliaiden seurassa, enkä myöskään niiden, joilla on tarve tulla kertomaan, miten kenenkin pitäisi elämäänsä elää. Tästä ihmisestä löytyvät nämä molemmat. Kun hän jo päätään nostaneen peruspotutuksen päälle tervehti sanoilla, joihin sisältyi viesti, etten lähtökohtaisesti päättäisi itse omista tekemisistäni, ei se nostanut kohtaamisen tunnelmaa minun puoleltani.

Mutisin vastaukseksi jotakin ympäripyöreää, ettei minua missään ole pidelty. Vastaukseni sisältämä informaatio ei tyydyttänyt kysyjää. Hän toisti kysymyksen ja lisäsi siihen pienen deltaljin yksityisasioistani kuin syötiksi saadakseen ongittua lisätietoja asioistani. Myöntelin vain, että näin todella on. Tilanne salli minun häipyä paikalta ja näin tein.

Höyry nousi korvista, kun otti niin päähän. Miten kehtasi! Aikani itseni kanssa ähisteltyäni jouduin tunnustamaan itselleni nolona, että vaikka onnistuin ohittamaan elämääni koskevat utelut, hän onnistui kuitenkin kiukustuttamaan minut. Ihan suotta! Enkä luultavasti pystynyt kätkemään kiusaantumistani, joten uteliaan mielenkiinto asioitani kohtaan luultavimmin säilyi – jotakin salattavaahan minulla varmasti pitää olla, kun noin kiusaannuin kysymyksestä. Ennenkaikkea hän sai minut haaskaamaan omaa energiaani; kiukku vie voimia. Minulta. Ei hyvä.

Uutta vastaavaa kohtaamista varten on syytä kehitellä uusi strategia. Taas kerran palautan mieleeni, että se, mitä ihminen sanoo, kertoo ennen kaikkea hänestä itsestään. Eli. Nokkansa toisten ihmisten asioihin tunkeva ihminen yleensä haluaa välttää huomion kääntymisen häneen itseensä.

Tavoitteena on nyt, että seuraavalla kerralla vastaankin iloisena esitettyyn kysymykseen esimerkiksi: ”Vai sellaisia sinä olet miettinyt!” ja lisäuteluihin aivan yhtä iloisena: ”No, siinäpä sinulla on miettimistä!” tai vaikkapa ”Vai olet sinä sellaistakin kuullut!”. Sitähän jo melkeinpä odottaa mahdollisuutta päästä tarkkailemaan reaktioita näihin vastauksiin!

Niin, ja taas kerran, jos joku ajattelee, etten itse päättäisi menemisistäni vaan antaisin jonkun toisen pidätella itseäni, ajatelkoon niin, jos tahtoo – tekee niin joka tapauksessa. Riittää, että minä tiedän, että päätän itse. Kertaus on opintojen äiti.

”Enkelit osaavat lentää, sillä ne suhtautuvat itseensä kevyesti. – G.K. Chesterton

Tulikohan sulla yks nolla liikaa?

Olin keväällä myynyt naapurilleni muutaman lankun ulkovarastossani makaavaa puutavaraa. Nyt olin tullut siihen tulokseen, että pistän nettiin ilmoituksen ja myyn loputkin pois. En usko, että tulen tarvitsemaan sitä itse. Mitä sitä siellä suotta makuuttamaan.

Olin silloin selvittänyt tällaisen puutavaran hintoja, mutta luku oli haihtunut muististani. Laiskuuksissani ajattelin, että kysäisen naapurilta, mitä hän siitä keväällä maksoi sen sijaan, että teen uuden soittokierroksen puutavaraliikkeisiin. Jostakin tuli mieleeni luku ja lähetin naapurilleni tekstiviestillä kyselyn, muistaako hän paljonko keväällä pyysin; tämänkö verran? Sainkin saman tien vastauksen, että niin taisi olla. Tyytyväisenä rustasin jo samana iltana ilmoituksen netin kauppapaikalle.

Seuraavana aamupäivänä tuli naapurilta uusi tekstiviestin: ”Öö, tulikohan sulla yks nolla liikaa.” No, kyllä tuli! En ollut sen kummemmin ajatellut summaa enkä tullut suhteuttaneeksi sitä mihinkään. Ohhoh! Yritän kaupitella puutavaraani netissä kymmenkertaiseen hintaan yleiseen hintatasoon verrattuna. Sattuuhan sitä. Ehtisin hyvin korjata ilmoitukseni hinnoitteluvirheen lounastunnilla.

Silloin alkoi sisäinen puhe pajattaa pääni sisällä. Entäs jos joku on jo nähnyt ilmoituksen? Pitäisikö se kuitenkin käydä muuttamassa saman tien? Mitä he minustakin ajattelevat? Pitävätkö minua tyhmänä, kun pyydän noin älytöntä hintaa? Pitävätkö minua tietämättömänä (missä he tässä tapauksessa osuvat kyllä aika lähelle totuutta)? Luulevatko he, että olen ahne? Lapsuudessa opetettujen ajatusmallien ääni onnistui vielä saamaan puheenvuoron.

En lähtenyt työmaaltani kesken hommien. Ilmoitus saisi odottaa, sillä keitä ovat nämä he, jotka näin minusta ajattelisivat? Voinko kuitenkaan lopulta vaikuttaa siihen, mitä kukin kenestäkin ajattelee? Mitä väliä sillä on, mitä tämä määrittelemätön joukko ne ihmiset ajattevat? Ajattelevat kuitenkin, mitä tykkäävät. Sitä paitsi aina on olemassa niitä, jotka haluavat ajatella ensisijaisesti aina ikävästi. Ja siihen heillä on toden totta oikeus. Jokaisella on oikeus omiin ajatuksiinsa. Ken tahtoo kääriytyä omaan kielteisyyteensä, saa toki niin tehdä. Elämä on valintoja. Se, mitä ihminen ajattelee muista, kertoo ennen kaikkea hänestä itsestään. Se, mihin minä voin vaikuttaa on omat ajatukseni. Riittäköön minulle tälläkin kertaa se, että tiedän, mitä itse olen, mitä teen ja miksi. Siinä on aivan riittävästi työsarkaa siinäkin.

En ole täydellinen, enkä sellaiseksi koskaan tule. Virheitä sattuu ja niistä voi ottaa opikseen. Siitä huolimatta kelpaan niille, joiden kanssa haluan elämäni jakaa juuri tällaisena kuin olen ja siihen voin luottaa. Sattuneet vahingot ovat yleensä helposti korjattavissa. Niin tälläkin kertaa. Eikä kenenkään ole ollut pakko ostaa minulta tavaraa pyytämääni kymmenkertaiseen hintaan.

Rapatessa roiskuu! Kävi mielessä, sopisiko tämän blogin nimeksi osuvammin Muurarin munailupäiväkirja: kootut munaukset ja mitä niistä tuli opittua.

Talviturkin kohtalo

Pistäydyin koiranäyttelyssä. Tuli tervehdittyä nuorta sileäkarvaista kettuterrieriä. Koiran kanssa tuttavuutta tehdessäni kiinnitin huomiota siihen, miten se oli trimmattu näyttelykuntoon. Kaulan etupuolen ja sivujen ulospäin törröttävät karvat oli leikattu pois. Samoin koiran reisien sisäpuolelta ja peräpeilissä oli trimmeri suristanut. Koira oli pirteä ja kaunis ja palkittiin tässä näyttelyssä rotunsa parhaana edustajana. Minun tuli kuitenkin surku villahousunsa ja kaulapyörteensä menettänyttä koiraa. Olen niin tottunut näkemään näillä koirilla sojottavia karvaharjanteita. Trimmattu koira ei minun makuuni ollut kaunis. Trimmaamaton olisi mielestäni ollut kauniimpi, sillä juuri minun silmäni ovat tottuneet näkemään tämänrotuiset koirat sellaisina.

Helsingin Sanomien NYT-liite otsikoi parisen viikkoa sitten: Säärikarvat, häpykarvat, kainalokarvat – Yhä useampi nainen lopettaa karvojensa ajelemisen, ja näin sillä kapinoidaan vanhoja kauneusihanteita vastaan ja kertoi artikkelissaan muun muassa kahden tanssinopettajan Moona Nevalaisen ja Anne Rönkön tanssiteoksesta No shave no shame. Artikkeli osui sopivasti tajuntaani, sillä jälleen viime kesänä olin tuskaillut mielessäni, että onko tämä säärikarvojen ajelu niin välttämätöntä puuhaa, mutta tuli silloin kuitenkin tehtyä. Ei ollut rohkeutta jättää ajamatta. Karvaiset sääreni näyttivät mielestäni liian karmeilta. Sama edessä taas, kun ilmat lämpiävät?

Kauneus on katsojan silmässä.

Talven ja viileän kevään jäljiltä talviturkkini on tähän asti saanut olla rauhassa. NYT-liitteen artikkeli havahdutti jälleen pohtimaan, olisiko minulla tänä vuonna rohkeutta olla sellainen kuin olen. Koiranäyttelykokemuskin kävi mielessä. Tajusin, että se, mitä pidämme kauniina on yleensä opittua ja usein elinympäristömme meihin muokkaama mielipide. Entä, jos oppisinkin pitämään omista sääristäni sellaisina kuin ne ovat samaan tapaan, kuin olen oppinut pitämään trimmaamatonta sileäkarvaista kettuterrieriäkin kauniina?

Eihän se säärikarvojen ajeleminen loppujen lopuksi kovin iso operaatio ole viikon tai kahden välein tehtynä. Nyt täytyi olla jokin erityinen syy siihen, miksi mieli painiskeli niin voimalla kehon karvojen kimpussa. Istuin tuvan lattialla ja mietiskellen katselin karvaisia sääriäni. Liu’utin kättä säärelläni ja yllätyin havainnostani, että tämähän tuntuu pehmoiselta! Samaa ei voi sanoa, jos liu’uttaa kättään parin yön sänkeä pitkin, vastakarvaan varsinkaan. Tuntemus on ikävän piikkinen ja kaikkea muuta kuin miellyttävä! Kokemuksesta tiedän myös, että jos silloin kävellessä sattuu toinen sääri pyyhkäisemään toista, se tekee suorastaan kipeää!

Kyselin itseltäni, mikä tässä nyt on taas kaikkein tärkeintä. Rehellisin vastaukseni oli, että kyllähän se aito tunne elämässä on aina kaikkein tärkeintä. Kun jokin sisäinen ääni yritti edelleen väittää vastaan, että jos tunne sanoo, ettet näytä kauniilta, niin eikö sitäkin tunnetta pitäisi kuunnella? Esitin itselleni jatkokysymyksen: ”Kenen silmissä haluan näyttää kauniilta?”. Olenko tässä kenties törmäyskurssilla kuvittelemieni ympäristön odotusten kanssa?

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Millä perusteella haluan ystävieni valitsevan minut ystäväkseni? Onko se ulkonäköni vai ihan muut ominaisuuteni? Entä millä perusteella valitsen itse elämääni ihmiset, joiden kanssa haluan elää elämääni ja viettää aikaani? Valitsenko heidät heidän ulkonäkönsä mukaan vai painavatko vaakakupissa ihan muut ominaisuudet? Onko heidän ulkonäkönsä se, jonka perusteella minulla on hyvä olla heidän seurassaan vai kenties se, että hyväksyvät minut sellaisena kuin olen kaikkien virheineni ja puutteineni? Mikä saa minut voimaan hyvin?

Hetken mielijohteesta nousin lattialta ja kävelin keräyspaperikassille ja kaivoin sieltä koiranäyttelyluettelon tarkistaakseni, mikä mahtoikaan olla sen koiran kennelnimi, jota olin tullut tervehtineeksi. XXX Worth it. Niinpä. Olen sen arvoinen. Voiko tämän selkeämpää signaalia enää saada?

 

 

Vastaanottamisen vaikeus

Kävin ulkona syömässä kahden ystäväni kanssa. Oli mukava ilta. Nauroimme paljon ja olimme kaikki yhtä vilpittömän onnellisia siitä, ettei kenenkään meistä sinä iltana tarvinnut laittaa ruokaa eikä tiskata – olkoonkin, että olen meistä ainoa, joka on tehnyt valinnan elää ilman tiskikonetta. Saimme tulla valmiiseen pöytään ja joku toinen korjaa likaiset astiat pois. Kyllä siitä on silloin tällöin valmis maksamaan!

Kun maksun aika tuli, toinen ystävistäni ilmoitti määrätietoisesti, että hän haluaa maksaa tämän ja maksoi. Olimme toisen ystäväni kanssa hieman hämmentyneitä, mutta hän oli niin päättäväisen oloinen, että siinä tilanteessa vastalauseiden esittäminen ei vain käynyt päinsä. Kiitimme ystäväämme kauniista eleestä.

Oma oloni oli jälkikäteen hyvin vaivautunut. Minun oli selvästi vaikea ottaa vastaan hänen huomaavaisuuttaan. Kun seuraavana päivänä toinen ystävistäni sattui soittamaan, hän totesi heti ensialkuun onnellisella äänellä, miten kilttiä olikaan ollut yhteiseltä ystävältämme, kun hän oli halunnut tarjota meille tuon eilisen aterian. Se herätti minut pohtimaan, miksi minä en kyennyt samaan, vaan sen sijaan tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Tunsin ainakin huonommuutta. Ääni sisälläni yritti väittää, että hän maksoi ruokailun, koska tiesi, että me kaksi olemme pienempituloisia kuin ruuat tarjonnut ystäväni. Onneksi toinen sisäinen ääneni osasi kovempaan ääneen valistaa minua siitä, että tämän ystävän tapauksessa kyse ei ollut sen enempää säälistä meitä pienituloisia kohtaan kuin mistään näyttämisen halusta tai muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Ei todellakaan.

Olen elämäni aikana kohdannut hyvin erilaista anteliaisuutta. Vuosien varrella vanhempani ovat muun muassa antaneet taloudellista tukea ja milloin mitäkin: käsinkudottuja villasukkia, pakastemarjoja, kotona keittyjä mehuja. Olen tuon kaiken ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kun kaksi vuotta sitten tein päätöksen katkaista välini isääni, olen säännöllisin väliajoin saanut molemmilta vanhemmiltani hyvin syyllistäviä yhteydenottoja. Minua on useaan kertaan muistutettu, miten he ovat minua vielä aikuisiälläkin tukeneet ja syyttävät minua kiittämättömyydestä. He ovat kumpikin tahollaan muistuttaneet minua moneen kertaan muun muassa siitä, miten rankkaa heillä oli lapsuusaikanani, kun heitä painoivat suuren omakotitalon rakentamisen velat ja miten isälläni oli työuupumusta. Näitä tarinoita seuraa aina avoin syyttäminen kiittämättömyydestä heitä kohtaan.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Niin, ne vanhempieni talovelat lapsuusaikanani. Minäkö alaikäisenä lapsena olin se, joka päätti, millainen omakotitalo rakennetaan ja miten suuret lainat sen rakentamiseen otetaan? Minunko vastuullani oli isäni työssäjaksaminen? Alaikäinen lapsi ei ole yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siksi hänelle lainkin mukaan määrätään aina huoltaja. Eikö tuo huoltajuus velvoita siihen, että hankkimastaan lapsesta tulee huolehtia muun muassa tarjoamalla lapselle koti? Eikö ole vanhempien vastuulla, että tuon huoltovelvollisuutensa hoitaa? Jos on hoitanut sen tavalla, jonka on itselleen kokenut liian rankaksi, on hyvin epäoikeudenmukaista lasta siitä syyttää. Jokaisella lapsella on oikeus saada huolenpitoa, sillä lapsi ei ole se, joka on maailmaantulostaan itse päättänyt.

Millä mielellä kaikki tuo onkaan minulle annettu? Ilmeisesti oletusarvona on ollut se, että jos apuaan antaa, avun vastaanottajan velvollisuutena on silloin käyttäytyä avun antajan mielen mukaisesti. Onko todella niin, että jos on ottanut vanhemmiltaan vastaan muun muassa taloudellista tukea, silloin vastavuoroisesti vanhemmalla on oikeus käyttäytyä aikuista lastaan kohtaan haluamallaan tavalla ja vastaanottajan on vain hiljaa siedettävä jatkuva väheksyntä, alistaminen ja suoranainen kiusanteko? Anteliaisuudellako voi ostaa itselleen tällaisen oikeuden? Jos anteliaisuuden vastaanottamisesta pitää syyllistää, kyse tuskin on kovin pyytettömästä anteliaisuudesta, vaan jostakin ihan muusta. Minä kutsun sitä vallankäytöksi ja vallankäytöstähän kaikessa väkivallassa, niin henkisessä kuin fyysisessäkin on kyse.

Aivan kuten kannustaminen, pyyteetön antaminenkaan ei ole vaihtokauppaa. Tarkemmin ajatellen kannustaminenkin on vain yksi antamisen muoto. Kannustaja antaa tukensa ilman oman kunnian, arvostuksen tai muun edun tavoittelua. ”Antaessaan saa.”, sanotaan. Se pitää paikkansa, mutta jos antaa saadakseen, onkin kyse jostakin ihan muusta kuin vilpittömän hyvän antamisesta.

Aloin ymmärtää itseäni, miksi pyyteettömänkin anteliaisuuden vastaanottaminen on aina ollut minulle niin vaikeaa. En ole tottunut moisiin ystävällisiin eleisiin. Jos itseään ei ole oppinut arvostamaan, on vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan arvostaisi minua sen korkeammalle ja haluaisi minulle pyytettömästi hyvää. Jos on jotakin toiselta saanut, on mielessä aina ollut ensimmäisenä, miten minun pitää nyt tämä hänelle korvata sen sijaan, että vain onnellisena ja kiitollisin mielin ottaisin vastaan. Toisinaan vaatii suurta uskallusta ottaa annettu vastaan.

8 syytä, miksi olen takinkääntäjä

Vain puolisen vuotta sitten kuuluin vielä niihin ihmisiin, jotka jos nyt eivät suorastaan halveksi tai vihaa, niin ainakin tuntevat vastenmielisyyttä kaikenlaista oman elämän suunnittelua ja tavoitteiden asetantaa kohtaan.

Takavuosilta muistan erään työpaikkahaastattelun, jossa tuleva esimieheni tiukkasi minulta, mikä tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua. Kieltäydyin vastaamasta ja perustelin sitä kokevani, että jos asetan itselleni jonkin tietyn tavoitteen, työskentelen silloin vain sitä kohti ja minulta saattaa jäädä tarttumatta moneen muuhun hienoon  mahdollisuuteen. Vastaukseni ei tyydyttänyt haastattelijaa. Hän yritti edelleen tiukata minulta tavoitettani viiden vuoden päähän, mutta pysyin tiukasti kannassani. Sain kuitenkin työpaikan. Jälkikäteen ymmärsin, että tällä kertaa olikin vain tärkeintä saada vastaus jokaiseen haastattelulomakkeen kohtaan. Luulen sitä paitsi, että jos olisin esimerkiksi vastannut, että tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua sinun esimiehesi, olisi työpaikka jäänyt silloin saamatta. Ymmärrän kuitenkin nyt miksi HR-osasto oli tuon kysymyksen haastattelulomakkeeseen laittanut. Se oli tärkeä kysymys. Ei niinkään sen vuoksi, mitä haastateltu haluaisi viiden vuoden kuluttua vaan siksi, että hänellä olisi tavoitteita.

Alkusyksystä takkini heilahti hulmahtaen oikein reippaasti näissä tavoite- ja suunnitteluasioissa. Olen takinkääntäjä. Kyllä! Myönnän sen avoimesti ja olen siitä iloinen. Asetin tuolloin loppuvuodelleni tavoitteet ja laadin suunnitelman niihin pääsemiseksi. Nyt uuden vuoden alussa on aika katsoa vähän taaksepäin ja asettaa alkaneelle vuodelle uudet tavoitteet. Vuosisuunnitelmani on työn alla. Sen pohjalta laadin kerran viikossa suunnitelman seuraavalle viikolle. Voi että, miten rakastan tätä puuhaa! Oman elämäni suunnittelua!

Mitä ihmettä minussa oikein on tapahtunut? Miksi takkini heilahti?

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Tiedän, mikä minulle on elämässä tärkeätä, mitä haluan saavuttaa ja miksi. Nämä asiat haluan saavuttaa vain itseni vuoksi. En siksi, että kokisin muiden silmissä tulevani paremmaksi, arvostetummaksi tai hyväksytymmäksi ihmiseksi. Muiden ihmisten mielipiteillä siitä, miksi jotkin asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, ei enää ole painoarvoa samaan tapaan kuin ennen.

Sen sijaan, että laatisin listan minulle merkityksellisistä asioista ja niihin liittyvistä tavoitteista, on mielestäni luontevampaa visualisoida ne omassa mielessäni kuvaksi, ikäänkuin maalaukseksi siitä, miltä haluan elämäni 3-10 vuoden kuluttua näyttävän.

Olen ymmärtänyt, että jokainen on itse vastuussa oman elämänsä onnesta tai kärsimyksestä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei itse määrittele itselleen tavoitteita haluamansa saavuttamiseksi ja sen jälkeen ihan itse ryhdy askel askeleelta työskentelemään tavoitteidensa saavuttamiseksi, on ihan turha valittaa ja osoitella sormella muita ihmisiä tai olosuhteita, jos onni ei satukaan ovelle koputtamaan.

“Life lived by choice is a life of conscious action. A life lived by chance is a life of unconscious reaction.” –Neale Donald Walsch

Osaan laittaa elämäni asiat paremmin tärkeysjärjestykseen. Minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän epämääräisiä tehtävälistoja tekemättömistä töistä. Ne ovat toimineet muistilappuina. Ne ovat myös toimineet pienen stressin aiheuttajina silloin, kun niille on alkanut kertyä tekemättömiä puuhia nopeampaan tahtiin kuin niitä on voinut sieltä ruksailla pois.

Nyt aloitan sekä vuosi- että viikkosuunnitelman laatimisen sillä, että visualisoin  mielessäni pitkän ajanjakson tavoitekuvan, sen elämäni taidemaalauksen. Tuon kuvan pohjalta onkin jo hyvin helppoa järjestellä asioita ja tehtäviä tärkeysjärjestykseen. Olen myös ryhmitellyt tehtäviä eri otsikoiden alle. Nuo otsikot ovat lähtöisin niistä eri elementeistä, josta visualisoimani maalaus muodostuu.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin, että tiedän, että oman jaksamisen rajojeni kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, paljonko saan aikaan. Omasta hyvinvoinnistani on tullut minulle suoritusten maksimointia tai muiden miellyttämistä tärkeämpi asia. Kun tiedän paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen elämässäni, riittämättömyyden tunne on vähitellen väistynyt, sillä tiedän tehneeni ensisijaisesti juuri kaikkein tärkeimmät tehtävät. Viikkosuunnitelmassani on muuten mukana myös lepo, ei siis pelkkiä tekemättömiä töitä.

Epäonnistumisen pelkoni vähentynyt. Aiemmin fokusoin usein siihen, mitä kaikkea siitä, mitä olin päivääni tai viikonloppuuni suunnitellut, oli jäänyt tekemättä. Nykyisin mittarinani ei ole enää, sainko kaikki viikon tehtävälistalta tehtyä. Tosiasiassa aika harvoin saan nykyisinkään, sillä olen armoton aikaoptimisti. Peilaan sen sijaan jokaista viikkosuunnitelmaa laatiessani ensin takaisin edelliseen viikkoon ja kirjaan ylös, mistä kaikesta olen iloinen, mitä edellisellä viikolla oli tapahtunut. Kirjaan niin pienet kuin suuretkin asiat ja ilonaiheet. Toki tarkistan sitten myös, jäikö jotakin tärkeää tekemättä ja otan sen uudelleen mukaan seuraavan viikon tehtäviin. Kun keskityn ensisijaisesti iloitsemaan siitä, mitä sain aikaan ja mitä kaikkea mukavaa tapahtui, saan kokea enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita.

Epäonnistumisen pelkoa vähentää myös se, että pilkon tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi. Esimerkiksi kamarin lattia pitäisi maalata uudelleen. Sen sijaan, että kirjoittaisin tehtävälistalleni ”kamarin lattian uudelleenmaalaus”, olen kirjoittanut listalle muun muassa: kamarin tyhjentäminen huonekaluista lattian maalausta varten, sitä ennen tilan tekeminen viereisessä huoneessa kamarin huonekaluille, ystävien kutsuminen apuun pianon siirtoa varten, pianon siirtäminen, lattian imurointi, peseminen ja huuhtelu ennen maalaamista, lattian jättäminen kuivumaan, lattian maalaaminen ja niin edelleen. Kun olen pilkkonut tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi, on myös huomattavan paljon helpompaa laatia realistisia suunnitelmia. Silloin saa paremman käsityksen siitä, paljonko kuhunkin puuhaan pitää varata aikaa.

Olen ymmärtänyt sen, että maailma muuttuu jatkuvasti ympärilläni. Aina tulee yllätyksiä, joihin ei ennalta voi vaikuttaa ja joihin ei voi varautua. Kaikkea en voi ennakolta suunnitella, mutta kun on olemassa suunnitelma, jossa minulle tärkeät asiat ovat, yllätyksiä on helpompi hallita, kun tärkeät eivät yllätysten myötäkään pääse unohtumaan. Yllätyksille on myös helpompi ottaa tilaa jo valmiiksi suunnitellusta ohjelmasta sen sijaan, että kaikki olisi epämääräistä suunnittelematonta massaa.

Myös minä muutun. Arvoni saattavat muuttua ja niiden myötä muuttuvat prioriteettini. Siksi päivitän jatkuvasti myös visualisoimaani tavoitekuvaa. Kuvan myötä päivittyvät myös tarvittaessa tehtävälistojen otsikot ja niiden tärkeysjärjestykset. Jokin otsikko saattaa jopa tipahtaa kokonaan pois ja uusia tulla lisää. Tärkeimmät kuitenkin tuntuvat säilyvän siellä.

Olen ymmärtänyt, että koska maailma ja minä muutumme, suunnitelmasta ei kannata pitää kynsin ja hampain kiinni. Siitä on hyvä ottaa tukevasti löyhä ote. Kaikki elämässä sattuvat yllätykset eivät ole kielteisiä. Ne voivat olla myös myönteisiä. Olisi todella sääli, jos jokin onnekas sattuma menisi huomaamattani sivu suun.

Erästä tutkimusta varten kerättiin suuri joukko ihmisiä koehenkilöiksi. Heidät jaettiin haastattelun perusteella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään tulivat henkilöt, jotka kokivat, että heillä käy usein hyvä tuuri ja toiseen ryhmään henkilöt, joiden mielestä he hyvin harvoin ovat onnekkaita. Kummankin ryhmän koehenkilöt saivat eteensä tutkimusta varten laaditun sanomalehden ja heidän tehtävänsä oli laskea, montako kuvaa sanomalehdessä on. Vähemmän onnekkaat tarvitsivat tehtävän suorittamiseen aikaa muistaakseni keskimäärin reilun minuutin. Hyvän tuurin ryhmän ihmiset selvittivät keskimäärin kahdessa sekunnissa, että lehdessä on 42 kuvaa.

Mistä ero johtui? Sanomalehden ensimmäisellä aukeamalla oli otsikko, jossa luki: ”Tässä lehdessä on 42 kuvaa. Lopeta laskeminen ja ilmoita tulos tutkimusassistentille.” Onnekkaiksi itsensä tuntevat koehenkilöt toisin sanoen olivat avoimia ottamaan vastaan onnekkaan sattuman tehtävää suorittaessaan ja selvisivät siitä siksi nopeasti. Vähemmän onnekkaiden ryhmä sen sijaan piti tiukasti kiinni annetusta tehtävästä sitä suorittaessaan. Heiltä jäi onnekas yllätys ensimmäisellä aukeamalla huomaamatta.

Joko sinulla on alkaneen vuoden suunnitelma ja tavoitteet tiukasti löyhässä otteessasi?