Irtipäästämisen vuosi

 

Kalenterivuosi vaihtui. Jatkan hyväksi kokemaani tapaa käyttää vuodenvaihteessa muutama tunti aikaa siihen, että laadin itselleni suunnitelman vuodeksi eteenpäin saavuttaakseni tavoitteet, jotka olen itselleni halunnut asettaa. Teen suunnitelman siitäkin huolimatta, ettei elämä milloinkaan mene niin kuin on suunnitellut. Onneksi! Yllätyksiä tulee aina. Useimmiten ne ovat sellaisia, ettei niitä ole edes osannut toivoa – ei hyvässä eikä pahassa. Myös ei-toivotuilla yllätyksilä on aina jokin merkitys. Jotakin niistä aina halutessaan oppii ja samalla kasvaa ihmisenä; korostan – jos niin haluaa.

Aloitan jokaisen suunnitelmani laatimisen sillä, että katson ensin ajassa taaksepäin. Kävin läpi menneen vuoden jokaisen viikon viikkosuunnitelmasta ne sivut, joihin olin kirjannut sen, mistä olin ollut erityisen ylpeä kuluneen viikon aikana ja mitä olin sen viikon aikana oppinut. Muistiinpanojeni perusteella piirtyi selkeä kuva, että kulunut vuosi oli minulle todellinen irtipäästämisen vuosi. Teen jatkuvasti tietoisesti töitä oman elämäni muuttamiseksi minua yhä paremmin tyydyttävään suuntaan. Koska elämä ei milloinkaan ole tyhjä, on aina jostakin päästettävä irti, jotta uudella olisi tilaa virrata sisään.

Ystäväni kertoi minulle syksyllä käyttävänsä omassa elämässään kolmen T:n menetelmää: Tunnista, Tunnusta, Toimi. Toisin sanoen jos elämässään haluaa jotakin muuttaa, pitää ensin tunnistaa se, mihin haluaa muutoksen. Sen jälkeen pitää tunnustaa, että juuri minulla on tuo ominaisuus, jolla pitää tehdä jotakin. Itselleen tunnustaminen onkin ehkä se vaativin osa näistä, mutta tunnustuksen tehtyään, viimeinen osa on jo helpompi. Motivaatio on yleensä kohdallaan, kun oman henkisen syöpäkasvaimensa olemassaolon itselleen tunnustanut ja toimeen ryhtyy mielellään.

Kulunut vuoteni alkoi surun merkeissä. Jouduin hyvästelemään minulle rakkaimman olennon, pienen koirani. Suru oli valtava, mutta se suru opetti minulle paljon. Huomasin varsin pian, että suru, kaipaus ja kyyneleet iskivät voimallisimmin päälle silloin, kun olin tilanteessa, jossa koin epävarmuutta. Tuon pienen olennon olemassaolo oli merkinnyt minulle turvallisuutta ja kun yht’äkkiä olin ilman sitä, koin suurta turvattomuutta. Roolimme yhteisessä laumassa olivat vääristyneet. Tehtäväni oli yksiselitteisesti olla laumanjohtaja. Laumanjohtajan ensisijainen tehtävä on luoda laumalleen turvalliset olosuhteet. Vain heikko ja epävarma johtaja turvautuu johtajuudessaan alistamiseen. Tiesin haluavani jakaa elämäni tulevaisuudessakin koiran kanssa, mutta tein itselleni selväksi, että haluan tulevalle koiralleni olla parempi laumanjohtaja. Tunnistanut ja tunnustin omat pelkoni. Oli aika toimia.

Kuluneen vuoden blogikirjoituksissani pelko ja stressi uhantunne näyttää sielläkin olleen toistuva teema. Moneen kertaan olen tunnistanut pelkoni ja sen jälkeen joutunut tunnustamaan sen olemassaolon: pelon yksinjäämisestä ongelmatilanteessa, epäonnistumisen pelon vieraan tai minulle tärkeän asian äärellä kerta toisensa jälkeen ja pelon siitä, etten kelpaa omana itsenäni.

On turha yrittää kamppailla jotakin sellaista vastaan, jonka olemassaolon haluaa kieltää itseltään. Kun oman pelkoni olen tunnustanut, on parhaaksi lääkkeeksi osoittautunut kulkeminen sitä kohti hyväksyen sen olemassaolon, ottaen uteliaan asenteen, että katsotaanpas, miten tästä tilanteesta selvitään luottaen samalla tiukasti siihen, että todellakin selviän. Koska tässä nyt istun tätä kirjoittamassa, niin mitä ilmeisemmin olen tähän asti hyvin selvinnytkin. Eiköhän niin jatkossakin, vai mitä.

Loppuvuodesta tulin tietoiseksi oudon kevyestä olosta suhteessani omaan työhöni ja aloin jo huolestua työmotivaatiostani. Painava tunne, joka oli käskenyt minua tekemään työtäni, oli poissa. Työni edistyi siitä huolimatta aivan samaan tahtiin kuin ennenkin ehkä jopa joutuisammin. Suurin ero oli merkittävä keveyden tunne päivissäni, aivan kuin olisin ollut lomalla ja siinä sivussa vähän hoitanut työhommia. Oli häkellyttävää havahtua siihen, että kaikki nämä vuodet voima, joka minua oli ajanut eteenpäin, oli ollut uhan ja epäilyksen tunne siitä, että työpanokseni ei kelpaisi, jos en tekisi työtäni puurtamalla parastani.

Raskas tunne oli seurannut mukanani jo ensimmäisistä kouluvuosista; jos en tekisi parastani, en tulisi hyväksytyksi. Olen toisin sanoen koko ikäni pelännyt tuomituksi ja hylätyksi tulemista. Se on saanut minut yrittämään parhaani. Se on ollut raskas taakka kantaa. Nyt se pelko oli haihtunut. Sen tilalle tuli ilo siitä, että työtäni tekemällä hankin itselleni toimeentulon, ihan omalla työpanoksellani. Teen siis itselleni hyvää työtä tekemällä! ”Työn iloa!” -toivotukselle tuli aivan uusi merkitys!

Ajattelin tarkemmin asiaa ja ymmärsin, ettei kukaan ole tähän päivään mennessä tilannut minulta yhtään ainoaa tilausta päästäkseen ensisijaisesti osoittelemaan epätäydellisyyttäni. Sen sijaan asiakkaani ovat tilanneet minulta siksi, että he ovat tarvinneet apuani! Työtäni tehdessäni en siis ainoastaan tee hyvää itselleni, vaan teen myös hyvää muille! Siitä asiakkaani ovat vieläpä niin kiitollisia, että ovat valmiita korvaamaan vaivannäköni rahalla. Ei siis ihme, että työntekoon oli tullut keveyden tuntu, kun olin kyenyt päästämään irti elinikäisestä pelostani tulla tuomituksi ja hylätyksi! Hieno päätös kuluneelle vuodelle!

Mikään ei muutu yhdessä yössä eivätkä varsinkaan lapsuudesta asti omaksutut ajattelumallit. Se työ jatkuu vielä pitkään, mutta luotan, että sitkeä harjoittelu tuottaa tulosta. Tällä tiellä jatkan alkaneena vuonna. Kenties vuoden kuluttua voin todeta tämän vuoden olleen luottamuksen vuosi: luottamuksen siihen, että elämä kantaa kyllä, kun antaa todellisen oman äänensä ohjailla omien pelkojen sijaan. Mitä kaikkea hyvää siitä voikaan seurata!

 

Myinkö liian halvalla?

Päivä kirpputoripöydän takana. Kerta oli minulle ensimmäinen. On tultu siihen pisteeseen, että vaikka tilaa vintillä ja ulkovarastoissa on yllin kyllin, tuntuu tarpeettomalta makuuttaa nurkissa tavaraa, jota en itse tarvitse ja joka ei minulle tuota iloa. En ole koskaan ollut mikään shoppailija ja valtaosalla tavaroista on muunlainen oma tarinansa. Osan esineistä olen saanut lahjaksi. Osa on löytynyt jostakin elämän varrelta. Osa on peräisin omasta talostani, jonka aikanaan ostin irtaimistoineen.

Luominen on parempi tapa ilmaista itseään kuin omistaminen; elämä näyttäytyy meille luomisen, ei omistamisen välityksellä. – Vida D. Scudder

Tavarapaljouden lisäksi olen havahtunut siihen, että osa esineistä kantaa mukanaan muistojen lastia, jota en enää halua kuljettaa mukanani. Alan luottaa siihen, että hyvät muistot kulkevat matkassani ilman, että niihin liittyvä kannua tai lautasta tarvitaan tapahtuneesta muistuttamaan. Vähemmän mukavat muistot joutavat puolestani mennä menojaan ja saavat antaa suuremman tilan paremmille muistoille. Raivaan ilomielin tilaa myös uusille hyville muistoille tulla.

Lahjaksi saaduista esineistä luopuminen herätti paljon tunteita. Olenko kiittämätön, kun myyn tai annan pois jotakin, mitä olen saanut lahjaksi? Havahduin siihen tosiasiaan, että  varsin iso osa irtaimistoani on lahjaksi saatua. Tämä on kuitenkin minun kotini ja minun elämäni. Jos minulla ei ole oikeutta päättää oman kotini sisustamisesta, niin kenellä se oikeus sitten pitäisi olla! Edustuskodit, joiden tavoitteena on miellyttää muita ja luoda jotakin tiettyä mielikuvaa ovat asia erikseen. Tämän kodin tarkoitus on olla minulle itselleni maailman tärkein ja rakkain paikka. Minun näköiseni koti, oma pesäni.

Olen ilman muuta kiitollinen vuosien varrella saamistani lahjoista. Tärkeintä lahjan vastaanottamisessa on kuitenkin tunne, että minut on haluttu huomioida. Se tunne jää varjoon, jos annettu maljakko ei olekaan oman maun mukainen ja sen säilyttämisestä tai jopa käyttämisestä tuleekin taakka. Silloin on parempi antaa tai myydä maljakko eteenpäin sille, joka sen omistamisesta tulee onnelliseksi ja tallettaa itselleen ainoastaan kaunis muisto huomioiduksi tulemisesta.

Myyntipaikkani vieressä oli kokeneita kirpputorimyyjiä. Sen näki jo heidän varustuksestaan: tyylikkäät pöydät ja kauniisti asetellut esineet, jotka oli huolella valikoitu mukaan joulun lähestyminen huomioiden. Heidän harjaantunut silmänsä tuntui poimivan minun laatikoistani esille purkamien tavaroiden joukosta ne jälleenmyyntiarvoltaan arvokkaimmat.

Naapurini olivat harjaantuneita tinkijöitä. Kuulin tarinaa jos toisenlaista, miksi juuri tämä esine viehättää ja herättää heissä muistoja. Kun taas en näyttänyt olevan aikeissa suostua hintatarjoukseen, löytyi myynnissä olevasta tavarastani heti jotakin vikaa. Löytyneestä viasta huolimatta heidän ostohalunsa oli ja pysyi samana. Myin lopulta esineet samaan hintaan, johon olisin ollut valmis ne myymään ostajalle, joka oli hankkimassa niitä omaan käyttöönsä. Olin joka tapauksessa ensisijaisesti halukas pääsemään tavarasta eroon. Siitä huolimatta heille myyminen jätti ikävän jälkimaun.

Ikävä tunne tarkoittaa, että on pysähdyttävä miettimään ja kaivauduttava hetkeksi pintaa syvemmälle, jotta pääsen tunteen aiheuttajan alkulähteelle. Oliko kyse omasta ahneudestani: olisin voinut saada enemmän? Jäikö kaivertamaan tietoisuus, että he tulevat myymään tavaran edelleen korkeammalla hinnalla? Oliko syynä oma vaille jäämisen tunteeni: sain vähemmän? Vai sainko, sillä hehän maksoivat esineestä jo jotakin. Saadakseen enemmän kuin minä, heidän tulee myydä esineet yli kaksinkertaiseen hintaan siihen verrattuna, jolla minä myin. Ehkä onnistuvat, ehkä eivät.

Jäi mietityttämään, millaisten mielialojen ja tuntemusten keskellä elää ihminen, joka edullisemman hinnan saadakseen on valmis valehtelemaan ja sepittämään tarinoita tai keksimään vikoja toisen myymästä tavarasta saadakseen itse halvemmalla. Korvaako mahdollisesta tulevasta jälleenmyyntivoitosta saatu ilo nuo muut sisäiset tunteet? Tinkiminen kuuluu toki kaupankäyntiin, mutta mikä on kulloinkin se todellinen loppusaldo?

Katse osui ruuhkassa arviolta yhdeksänvuotiaaseen tyttöön, joka oli napannut käteensä pienen lapsuudestani tallella säilyneen pelin. Hän keskittyi intensiivisesti siirtelemään punaisia ja valkoisia numeroita oikeaan järjestykseen mustassa muovikehyksisessä pelissä. Hänen äitinsä seisoi vieressä ja kaivoi lompakkoaan esille odottaessaan, että saan kaupat valmiiksi toisen ostajan kanssa. Tyttö havahtui vasta, kun koskin häntä olkapäähän ja sanoin, että kuule, sinä saat sen.

Ehdin hät’hätää saada onnellisen ja kiitollisen katseen tytöltä, ennen kuin hän keskittyi uudelleen siirtelemään pelin numeroita paikoilleen. Äitinsä kuiskaili vieressä, että miten sanotaan. Tyttö vilkaisi nopeasti minuun ja sanoi kiitos – palauttaakseen saman tien ajatuksensa valkoisiin ja punaisiin neliöihin. Pieni esine löysi oikean uuden omistajan! Taloudellista hyötyä ei näistä kaupoista tullut, mutta hyvää mieltä enemmän kuin kukkaron pohjalle kilahtaneella eurolla tai viisikymmensenttisellä on arvoa. Oli hienoa, että tytön äiti muistutti kiittämisen tärkeydestä, mutta tällä kertaa se nopea, kiitollinen vilkaisukin olisi riittänyt. Paras kiitos ja hyvä mieli tuli jo siitä, kun näki, miten paljon kirpputoripöydältä löytynyt ja minulle tarpeeton pikkuesine tuotti tytölle iloa.

Se on tämä aika…

walton1”Se on varmaankin tämä aika.”, kommentoi ystäväni. Olimme keskustelleet siitä, miten niin monelle on hurjan tärkeää se, että omistaa sitä sun tätä ja miten pitää pyrkiä koko ajan juoksemaan kovempaa ja kovempaa työelämän oravanpyörässä. ”Se on tämä aika.”

Toinen ystäväni kertoi minulle varakkaasta naapuristaan, joka ajaa Porschella. Hän on tuon tuosta kiukkuinen siitä, miten ihmiset tekevät hänelle kiusaa kiilaillessaan maanteillä hänen autonsa eteen, parkkeeraamalla siten, että hänen on vaikeaa saada autonsa pois tai monin muin tavoin. Ystäväni kertoi useasti ehdottaneensa naapurilleen, että hän hankkisi itselleen jonkin toisen, vaatimattomamman auton, jotta saisi ajella rauhassa ilman kateellisia kiusanhenkiä.

Luin hiljan Izaak Waltonin kirjoittaman kirjan Oivallinen onkimies. Kirjan ensimmäinen painos, The Compleat Agler or The Contemplative Man’s Recreation on julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1653. Tämän kirjan mainitsi oppitunneillaan arvostamani lukion suomenopettaja useaan kertaan. Lukioajoistani on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Siitä huolimatta kirja on jäänyt mieleeni, mutta vasta nyt siihen tartuin ja luin.

Kirjan kirjoittanut Walton syntyi vuonna 1593 majatalon pitäjän poikana. Hän toimi elinaikansa erilaisissa kaupallisissa tehtävissä, mutta hänellä lienee ollut kiinnostusta myös hengellisiin asioihin, sillä hän liikkui paljon myös kirkollisissa piireissä. Waltonin kirja on ensisijaisesti käytännöllinen onkimisen opaskirja; monipuolinen ja ansiokas onkin. Hän kuvailee seikkaperäisesti sitä, millaisia syöttejä eri kalalajeillä kannattaa käyttää, miten ja millaisissa paikoissa mikäkin kalalaji parhaiten käy pyydykseen ja mihin vuodenaikaan.

Kirja on se myös paljon muuta. Onkimiseen annettavien ohjeiden lomassa toistuvat muun muassa teemat kiitollisuus, rehellisyys ja rauhallisuus. Läpi koko kirjan Walton muistuttaa lukijaansa olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä jo on. Nykykielelle käännettynä hän kehottaa ihmistä olemaan läsnä ja näkemään kaiken sen kauneuden, mikä meitä luonnossa ympäröi. Hän muistuttaa, miten usein monista pienistä asioista tulee meille niin tavanomaisia ja päivittäisiä, että unohdamme olla niistä kiitollisia.

Walton korostaa moneen kertaan opaskirjassaan sitä, miten ihminen voi paremmin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on. Kirjassa toistuvat tarinat rikkaista ihmisistä, joilta elämänilo ja onnellisuus  jäävät puuttumaan, sillä heidän aikansa ja ajatuksensa ovat täynnä huolia, joita heidän varallisuutensa kokoaminen ja vaaliminen vaatii. Hän korostaa useaan otteeseen, miten onnellinen onkimies onkaan voidessaan viettää kauniin keväisen päivän veden äärellä rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että hänen aikansa kuluisi raatamiseen omaisuutta hankkiakseen ja edelleen siitä huolehtiakseen. Walton kuvailee myös osuvasti sitä, miten meillä on halu hankkia lisää omaisuutta naapurimme vuoksi, koska kuvittelemme, että saisimme silloin enemmän arvostusta naapurin silmissä. Walton myöntää, että toki uutteruus tuo ihmiselle vaurautta, mutta muistuttaa, etteivät rikkaudet kuitenkaan tee ihmistä onnelliseksi. Hän siteeraa: ”Rikkauden tuolla puolen on yhtä paljon kurjuutta kuin sen täällä puolella.” Vastapainoksi kirjoittaja toivoo jokaisen säästyvän kuristavasta köyhyydestä ja muistuttaa siitä, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.

Walton2.jpgWalton korostaa rehellisyyttä ja puhdasta omaatuntoa. Hän muistuttaa useaan otteeseen erilaisten kalansyöttien teko-ohjeiden lomassa, miten huonosti varallisuutta itselleen haaliva ihminen voi eritoten, jos hän hankkii omaisuuttaan epärehellisin keinoin. Hän kertoo sen sijaan itse jatkuvasti ponnistelevansa saadakseen nöyrän ja kiitollisen sydämen ja toivoo samaa kaikille muillekin. Omaisuus ilman nöyrää ja rehellistä sydäntä ei tee ihmistä onnelliseksi. Walton kehotttaa lukijaansa olemaan joko tyytyväinen köyhä tai rehellinen rikas. Hän siteeraa Nicolas Caussinia sanoen: ”Sillä joka menettää hyvän omantuntonsa, ei ole mitään säilyttämisen arvoista.”

Walton sisällyttää rikkauden käsitteeseen myös muuta kuin materiaalista omaisuutta. Aivan kuten rikkaus voi olla meille myös siunaukseksi, jos käytämme sitä nöyrin, iloisin ja kiitollisin sydämin, voi myös jokin taito, joka meillä on, tuottaa meille hyvää, jos käytämme sen taidon oikein. Jo kirjan johdantokappaleessa Walton korostaa kuitenkin sitä, että onkimista, kuten mitään muutakaan taitoa ei opi ainoastaan lukemalla. Taito saavutetaan vain sitkeällä harjoituksella.

Erityisesti tämä viimeinen ohje on minun sydäntäni lähellä. Voi lukea kuinka paljon tahansa erilaisia tekstejä onnellisuudesta ja siitä, miten se saavutetaan. Se on kuitenkin vain alku. Tärkeintä on oma harjoitus, oma tekeminen, oma vastuu. Onnikaan ei laskeudu joidenkin tiettyjen ihmisten ylle satunnaisena lahjana. Se on jotakin, minkä jokainen voi saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla ja omalla työllä sen eteen, mitä kukin elämässään tavoittelemisen arvoisena pitää.

Vaan miten on? Onko se Tämä Aika, jonka syytä on se, että juoksemme oravanpyörässä hankkiaksemme lisää ja lisää? Onko se Tämän Ajan syytä, että meillä pitää olla enemmän kuin naapurilla tai vähintäänkin yhtä paljon?

Jos Tämä Aika on alkanut jo yli 350 vuotta sitten tai kenties jo aiemmin ja yhä edelleen jatkuu, niin onko pohjimmiltaan kyse Tästä Ajasta? Vai onko kenties niin, että on tavattoman helppoa osoittaa syyttävällä sormella Tätä Aikaa, joka on hyvin epämääräinen ja abstrakti käsite, eikä ainakaan pistä syytöksillemme vastaan?

Olisiko sittenkin niin, että Tätä Aikaa syyttäessämme emme haluaisi ottaa itsellemme omaa vastuutamme omasta hyvinvoinnistamme, vaan yritämme pyristellä siltä pakoon?