Kun auto jättää tielle

Olin päiväseltään reissussa parin sadan kilometrin päässä kotoa. Paluumatkalle lähdin pikkuteitä, kun ei ollut kiire ja arvelin, että kotimatkasta tulisi mielenkiintoisempi. Näin todella kävi, sillä vain puolisen tuntia ajettuani auto alkoi nykiä ja lisää kaasua painaessani moottori ei oikein tuntunut vastaavan kaasunpainallukseen.

Eipä hätää. Auto tokeni kuitenkin siitä ja matka jatkui ongelmitta, kunnes saavuin Karvialle, jonka raitilla hidastetöyssyä lähestyessäni sama nykiminen uusi. Nyt ei enää auttanut muu kuin kurvata suoraan paikallisen Salen pihaan, jonka parkkiruutuun onnistuin autoni juuri ja juuri ohjaamaan sen sijaan, että se olisi jäänyt keskelle kylänraittia.

Autoista ja moottoreista mitään ymmärtämättömän painajainen oli nyt toteutunut: auto lakkaa toimimasta ja jättää tielle vieraalla pikkupaikkakunnalla. Apua! Mitä teen? Astuin ulos autosta, vedin syvään henkeä ja totesin, että nyt tarvitaan ensimmäiseksi henkisen tuen puhelu hyvälle ystävälleni, ettei paniikki iske päälle. Ystäväni oli välittömästi tilanteen tasalla ja totesi minulle viileän rauhallisesti: ”Kuule, nyt on heinäkuu, paras loma-aika, on perjantai ja kello on kaksi iltapäivällä. Nyt menet heti sisälle Saleen, kerrot siellä tilanteesi ja kysyt, missä on lähin osaava korjaamo. Pikkupaikkakunnilla tapaa olla osaavia ja ammattitaitoisia autonkorjaajia.”

Marssin sisään Saleen. Sain tietää, että lähin korjaaja on 100 metrin päässä ja toinen noin 600 metrin päässä. Ei siis huolta. Apu on lähellä. Kävelin lähimmän korjaajan luo, joka suositteli ottamaan yhteyttä siihen kauempana olevaan korjaamoon, Kumetiin, jolla olisi käytössään testerit, joita hänellä ei ollut. Puhelinnumero löytyi netistä. Ystävällinen miesääni ymmärsi tilanteeni ja sanoi, että kohta tulisi kaveri paikalle katsomaan autoani.

Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun apua oli paikalla. Yhdessä totesimme, auto starttaa ongelmitta, muttei pysy käynnissä. Menopelini hinattiin vajaan kilometrin päähän korjaamolle. Ystävällinen nuorimies tutki autoani. Mitään selkeää vikaa ei löytynyt. Mitä ilmeisimmin ongelma oli bensapumpussa, mutta sekin lähti pyörimään, kun sille oli ensin vähän annettu huomiota ja sitä oli vähän nakuteltu. Tankki oli puolillaan ja sain kehotuksen käydä ennen paluumatkaa tankkaamassa tankin täyteen, jotta pumppu olisi kotimatkan ajan pienimmällä mahdollisella rasituksella. Korjaaja jätti bensapumpulle vievän luukun mutterit kiristämättä ja neuvoi, miten voisin pumppua vähän nakuttelemalla saada sen uudelleen heräämään, jos se kotimatkan aikana alkaisi uudelleen kiukutella.

Selvisin ongelmitta vajaan kilometrin päähän Karvian St1-asemalle. Tankkasin auton. Kun käynnistin sen uudelleen, se ei halunnutkaan pysyä käynnissä. Tuttu tilanne. Ruuvasin luukun auki ja nakuttelin pumppua tovin. Käynnistin auton uudelleen ja ajoin – jälleen ongelmitta – takaisin korjaamolle. Kerroin, että nyt on tilanne se, että tällä autolla en nyt tule pääsemään kotiin asti. Yhdessä totesimme, että auto jäisi viikonlopun yli tänne odottamaan uutta bensapumppua ja tulisin sen sieltä seuraavalla viikolla hakemaan, kun se on kunnossa.

Vaan miten pääsisin kotiin? Korjaamosta tienvarteen tallustaessani pihaan sattui kurvaamaan mies, joka oli tullut noutamaan ystäväänsä, jonka auto niin ikään oli jäänyt korjattavaksi. Kuljettaja huikkasi minulle, että tarvitsetko kyytiä, johon totesin, että kyllä tarvitsen, kun Vaasan taakse pitäisi päästä ja kysyin, kulkeeko tältä paikkakunnalta busseja. Ei kuulemma kulje. Lähimmät tulevat Parkanoon 30 kilometrin päähän. Kiitin tiedosta.

Laitoin asiat tärkeysjärjestykseen. Kello oli nyt viisi iltapäivällä ja vatsaa kurnii. Nälkäisenä ei luovuus kuki. Ensimmäiseksi pitää saada ruokaa, sillä olin alunperin ollut aikeissa etsiä lounaspaikkaa tältä kylältä. Sitten pohtisin, miten päästä kotiin paikkakunnalta, johon ei tule julkista liikennettä takaisin kotikylille, jonne niin ikään ei ole julkista yhteyttä.

Kylän pizzeriaa kohti lampsiessani soitin uudelleen ystävälleni kertoakseni tilannekatsauksen. Hän muisti, että onhan Parkanossa rautatiekin. Hän sattui istumaan tietokoneen ääressä ja selvitti käden käänteessä, että seuraava juna kohti Vaasaa lähtisi 30 kilometrin päästä vajaan parin tunnin kuluttua. Kaikki hyvin ja ehtisin myös syödä ensin.

Vatsa kylläisenä marssin seuraavaksi takaisin jo tutuksi käyneelle huoltoasemalle. Kerroin tilanteeni kassalla ja kysyin, tunteeko hän sattumalta jonkun, joka voisi korvausta vastaan kyyditä minut Parkanon rautatieasemalle. Silmät kauhusta pyöristyneinä kuunnellut nuori nainen näytti siltä, ettei olisi mistään hinnasta halunnut vaihtaa osia minun kanssani ja huitoi kohti lähintä kahvilan pöytää sanoen, että jos kysyisisit ensin vaikka heiltä. Takanani seisseet miehet olivat kuulleet kertomukseni aivan kuten tällaisissa kahviloissa on tapana kuulla, kun vieraat kasvot ilmestyvät paikalle. Miehet nousivat lähteäkseen ja heistä toinen sanoi, että hyppää kyytiin. Hän oli juuri lähdössä kotiaan kohti eikä ylimääräistä lenkkiä tulisi hänelle 12 kilometriä enempää.

Olin rautatieasemalla hyvissä ajoin. Sain mukavan kuskinkin ja meillä oli miellyttävä keskustelu matkan aikana. Lämpimät kiitokseni tälle ystävälliselle ihmiselle Virroille! Hän ei olisi edes halunnut ottaa vastaan korvausta matkasta, mutta halusin kokea antamisen iloa minäkin ja toivon, että hän käytti setelini johonkin sellaiseen, joka tuotti hänelle lisää hyvää mieltä. Juna kuljetti Vaasaan ja ystäväni kotikyliltä tuli minut rautatieasemalta noutamaan. Pääsin varsin pienin ponnistuksin hyväntuulisena kotiin.

Vasta jälkikäteen muistelin Seth Godinilta oppimaani ohjetta, mitä voi tehdä selvitäkseen parhaalla mahdollisella tavalla, kun jotakin ikävää tapahtuu yllättäen. Hän ohjeistaa, että on paljon, mitä silloin voi tehdä.

1) Voit hengittää.
2) Voit olla läsnä.
3) Voit olla tietoinen.
4) Voit todeta: ”Tämäpä mielenkiintoista.”           – Seth Godin

Kun tilanne oli päällä Karvialla, ihan kaikkea tätä en muistanut. Olen kiitollinen ihanalle ystävälleni, joka henkisen tuen puhelua hänen kanssa puhuessani palautti minut todellisuuteen ja antoi selkeät toimintaohjeet.

Alkoi odotus ja erilaisten vaihtoehtojen suunnittelu, miten pääsisin noutamaan auton. Lähinnä se viimeinen 30 kilometriä Parkanosta Karvialle tuntui haasteelliselta. Pohdin ääneen eriliaisia vaihtoehtoja ystäväni kanssa puhelimessa puhuessani, kunnes hän totesi, että nyt kuulostaa liian monimutkaiselta. Hän ehdotti, että lähtee kanssani autonhakureissulle. Minä maksan polttoaineet ja hän pistäytyy paluumatkalla oman äitinsä luona vierailulla, jota oli jo jonkin aikaa suunnitellut. Silloin hänelle ei edes tulisi kovin paljoa ylimääräistä ajamista eikä minulle täysiä tuplakuluja polttoaineesta. Otin kiitollisena tarjotun avun vastaan ja sovimme yhteiselle kesäretkelle lähdöstä, kun olen saanut tiedon, että auto on kunnossa.

Tiesin, että varaosa saapuisi korjaamolle tiistaina. Alkuiltapäivästä soitin ja varmistin, että se on saapunut. Olihan se. Korjaaja lupasi soittaa, kun auto on kunnossa. Kello tuli viisi, eikä soittoa ollut kuulunut. Tiesin, että korjaamo sulkee klo 17 ja manasin mielessäni, että tämä on nyt niin tyypillistä, että jättävät soittamatta. Olin äkäinen. Yllättäen puhelin soi seitsemän jälkeen illalla. Kumetista soitettiin, että auto on nyt kunnossa ja sen voi noutaa. Kiitin soittajaa ja totesin hänelle, että teille tuli nyt pitkä päivä, johon hän murahti, että ei se tässä vielä ihan valmis ole. Ahkeria kavereita.

Sain todella katua ajatuksiani. Muistin erään ystäväni sanat muutaman vuoden takaa, jolloin hän totesi minulle, että se on masentuneen mielen merkki, jos ensimmäiseksi ajattelee sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa, mitä voi tapahtua. Niinpä. Vanhoista ajattelumalleista pois opettelu vie oman aikansa. Olisin voinut olla luottavainen, että soittavat kyllä ja olla itse pilaamatta omaa iltaani.

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan. Auto odotti korjaamon pihalla. Maksoin laskun, joka iloiseksi yllätykseksi oli aavistuksen pienempi kuin olin ennakkoon arvellut. Ehdin ajaa vain muutaman sataa metriä, kun jo tutuksi tullut nykiminen alkoi taas. Tuli U-käännös ja paluu korjaamolle. Auto ei starttauksen jälkeen pysynyt käynnissä edes niin pitkään, että sen olisi saanut ajettua korjaamoon sisälle, vaan se työnnettiin sinne. Alkoi uusi selvitystyö ja kova pään raapiminen.

Tässä vaiheessa lähdimme ystäväni kanssa lounaalle minulle jo perjantaista tuttuun pizzeriaan pois häiritsemästä vianetsintää. Stressilukemani alkoivat hipoa pilviä. Mietin taas pahinta. Entä, jos autoa ei saadakaan kuntoon? Pitääkö tässä nyt kesken kaiken ruveta miettimään uuden (käytetyn) auton hankintaa ja sitten on todennäköisesti sen kanssa jälleen samat korjausruljanssit edessä. Uuvutti. Harmitti. Mietin sitä, miten toivoisinkaan olevani sillä hetkellä ihan jossakin muualla lepäämässä.

Onneksi mielenitilani korjausliike löi päälle. Aloin pohtia, onko todella niin, että lepääminen ja levollisuus vaatii aina jonkin tietynlaisen paikan ja olosuhteet. Eikö levollisen mielen pitäisi olla jotakin, mikä on sisällä meissä sen sijaan, että se syntyy ulkoisista olosuhteista? Montako kertaa elämäni aikana olen maannut kotonani, omassa sängyssä keskellä yötä ja kuunnellut hiljaisuudessa, kun oma sydämeni hakkaa kuin olisin juuri kiivennyt portaat seitsemänteen kerrokseen? Miksi en voisi saavuttaa levollista olotilaa tässä pienessä pizzeriassa ystäväni seurassa, tässä ja nyt?

Kysyin itseltäni: ”Onko jotakin enemmän, mitä voisin tehdä, että autotilanteeni paranisi?” Ei ole. Olen tehnyt nyt voitavani. Auttaako se tilannetta, että nyt tässä murehdin, huolehdin ja harmittelen? Ei auta. Se, mitä se tekee, se vie minulta itseltäni voimia ja pilaa päivän elämästäni. Kannattaako uhrata? Ei kannata. Muistutin jälleen itseäni, että vain minä itse voin pakottaa itseni pohtimaan sitä pahinta vaihtoehtoa. En voi ennakkoon tietää, miten tässä käy, joten olisiko jälleen kaikkien ja etenkin itseni kannalta paras, että olisin luottavainen ja tyynesti odottaisin, miten tämä tarina päättyy? Suoristin selkäni ja vedin syvään henkeä. Päätin, että juuri tässä ja nyt vietän ylimääräistä kesäistä lepopäivää ystäväni kanssa pizzeriassa. Piste. Pulssi alkoi tasaantua ja väsymyksentunne väistyä – ilman, etä olin millään tavalla asettunut levolle. Ainoa muutos, mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut yksiomaan minun korvieni välissä.

Juuri, kun olimme lähdössä kurkistamaan, mitä naapuritalon naistenvaateliikkeestä löytyisi, soi puhelimeni. Korjaamolta soitettiin. He olivat käyneet auton läpi, mutteivät olleet löytäneet siitä mitään vikaa. He olivat onnistuneet lopulta saamaan sen pysymään käynnissä ja sen jälkeen ongelmia ei ollut ollut. Hän oli jopa käynyt ajamassa sillä 15 kilometrin koejon. Ei ongelmia. Kaikki toimi moitteettomasti. Hän sanoi, ettei pysty tekemään sille nyt mitään tämän enempää.

Emme malttaneet jättää pistäytymättä vaateliikkeessä, kun kesäretkellä kerran olimme. Haimme auton siellä käytyämme ja lähdimme jälleen toiveikkaina kotimatkalle. 300 metrin ajon jälkeen syttyi kojetauluun varoitusvalo. Voi itku! Tein taas U-käännöksen ja palasin korjaamolle. Ystävälliset ammattilaiset sanoivat, että he voisivat kyllä lukea vikakoodit, mutta eivät he siitä silti mitään vikaa löytäisi. Nuori mies neuvoi ystävällisesti, että jos hän olisi minä, lähtisin nyt turvallisin mielin kotimatkalle ja luottaisin, että kaikki menee hyvin. Ennen lähtöä soitin kuitenkin vielä kotipaikkakunnan luottokorjaajalleni, tarkistaakseni onko hän töissä vai lomilla ja sovin, että pistäydyn seuraavana aamuna hänen luonaan ja hän lukee vikakoodit ja mietimme sitten, miten edetään.

Sydän pamppaillen istuuduin ratin taakse. Minua lohdutti se, että ystäväni ajaisi puolimatkaan takanani ja pääsisin ainakin vaivatta takaisin ihmisten ilmoille, jos ongelmia ilmenisi. Sydän hakkasi ja stressilukemat olivat jälleen tapissa. Minä kun en todellakaan ymmärrä autoista tuon taivaallista, kun moottorit eivät kerta kaikkiaan minua kiinnosta. Ei tullut ongelmia. Auto hurrasi tasaisesti. Puolimatkassa erosimme, kun ystäväni kurvasi kyläilemään äitinsä luo. Ajelin itsekseni kohti kotia. Muistutin itseäni uudelleen siitä, että murehtimiseni ja huolehtimiseni ei auton toimintaan vaikuta, mutta minun hyvinvointiini kylläkin. Pulssi alkoi jälleen tasaantua ja saavuin lopulta kotiin rauhoittuneena ja auto-ongelmitta.

Olipa monin tavoin opettavainen kokemus! Nyt se on koettu, mitä on, kun auto jättää tielle. Hyvinhän siitä selvittiin. Jos tämä tapahtuu seuraavan kerran iltamyöhään, talvipimeällä, kun ulkona paukkuu pakkanen jossakin kaukana taajamista. niin eiköhän siitäkin selvitä. Valtaosa ihmisistä on kuitenkin pohjimmiltaan ystävällisiä ja avuliaita.

Nyt tiedän myös syyn siihen, miksi viimeisen vuoden aikana auto on jonkun kerran ajon aikana kummallisesti nykäissyt. Ei tarvitse enää pohtia syytä sitäkään, kun bensapumppu on nyt vaihdettu uuteen. Kukaties osaan lähteä seuraavaan reissuun luottavaisena ja sillä mielellä, että otetaan vastaan se, mitä on tullakseen ja tuolloin tyynesti todetaan, että tämäpä on mielenkiintoista!

Niin ja posti toi muuten sopivasti autovakuutuslaskunkin. Tulin vilkaisseeksi vakuutuskirjaa. Osakasko. Kyllä vain. Toisin sanoen vakuutus olisi ilmeisesti korvannut kotimatkani ja autonhakureissun kulut, jos en jo olisi ehtinyt hävittää tositteita. Opettavainen kokemus todellakin eli tunne vakuutuksesi, niin et maksa turhasta!

PS. Tiedoksi sinulle, jota jäi vaivaamaan kojetauluun syttynyt λ-valo. Käynti luottokorjaajallani viittasi antureissa olevaan vikatilanteeseen, joka luultavimmin oli peruja alkuperäisestä ongelmasta. Mitä ilmeisimmin moottorissa oli ollut viallisen bensapumpun jäljiltä epätasaisesti polttoainetta ja kaikki tämä ylimääräinen säätö pumpun vaihdon jälkeen oli johtunut siitä. Ainakaan valo ei nollauksen jälkeen ole vielä syttynyt uudelleen palamaan.

Se on ihan normaalia!

Sunnuntain Kauppalehdessä oli ajatuksia herättävä artikkeli otsikolla ”Pitkään terveenä pysyvä mieli ei ole normaalia”. Lehti kirjoittaa Uudessa Seelannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa todettiin, että lähes kaikki ihmiset kärsivät jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista 38 ikävuoteen mennessä.

Pelottavaa minusta. Kun jokin asia yleistyy riittävästi, sitä aletaan pitää normaalina. Tuntuu siltä, että tämä pätee erityisesti mielenterveyden puolella. Asian tekee vielä pelottavammaksi se, jos ihmisen henkisestä pahoinvoinnista tulee niin normaali asia, että siihen alkaa itse suhtautua asiana, jolle ei tarvitse tehdä mitään.

Henkinen huonovointisuus on minusta täysin rinnastettavissa fyysiseen huonovointisuuteen. Millaiselta kuulostaisi, jos otsikoitaisiin: ”Kakkostyypin diabetesta aletaan pitää normaalina.” tai ”Korkeaa verenpainetta aletaan pitää normaalina.”?

Sitähän pidetään normaalina, että ihminen aika-ajoin sairastuu flunssaan, jopa parikin kertaa vuodessa, mutta ei sitäkään itsestään välittävä ihminen hoitamatta jätä. Jokainen tietää, että tauti vähintäänkin pitkittyy ja saattaa pahentua, ellei vähintäänkin hiljennä tahtia tai lepää, sydänlihastulehduksen riskistä puhumattakaan, jos flunssaisena rasittaa itseään fyysisesti.

Fyysistä vaivaa on usein helppo hoitaa lääkityksellä tai kirurgialla. Niin usein tapahtuukin ja monesti hoito tepsii. Vaan miten on henkisten vaivojen laita? Poistaako lääke masennuksen tai ahdistuksen? Harvemmin. Saattaa kyllä lievittää oireita lääkityksen ajan.   Niin ikään fyysisen vaivan vuoksi lepäämiseen ei monellakaan kovin suurta kynnystä ole. Jos jalka on kipeä, sen käyttöä säästellään. Entäpä, jos vaiva on mentaalipuolella? Onko kynnys lepäilyyn yhtä alhaalla?

Monen fyysisenkin vaivan korjaisi lääkityksen sijaan roima muutos elintavoissa ja kuntoutuksestakin on apua, jos se tekee muutoksen normaaliarkeen. Näihin ryhtyminen on monella jo korkeamman kynnyksen takana, sillä se vaatisi jo enemmän vastuunottoa omasta itsestään. Ruokailu- ja liikuntatottumusten muuttaminen voi toisille olla haasteellista. Lääkkeen ottaminen on usein se vaivattomampi vaihtoehto. Nappi suuhun ja menoksi! Kynnys omien elintapojen, usein jo varhaislapsuudesta omaksuttujen ajattelutapojen ja asenteiden muutokseen henkisellä puolella tai peräti kuntoutukseen eli esimerkiksi psykoterapiaan hakeutumiseen on vieläkin korkeampi. Sellaisten tunteiden kohtaaminen, joita on kantanut sisällään vuosikymmeniä voi olla monelle liian kova paikka. Fysioterapialähetteen saa pyydettyä lääkäriltä helposti, mutta entä psykoterapialähetteen?  Jo pelkästään ajan varaaminen psykologin vastaanotolle voi olla vaikeaa.

Miten käy, jos henkistä pahoinvointia aletaan pitää normaalina, jos ennestään monelle kynnys omasta mielenterveydestä huolehtimiseen on korkea? Eikö se silloin ikään kuin tee sen sallitummaksi olla tarttumatta omaan henkiseen pahoinvointiin? ”Kyllähän tässä pärjäillään. Jos tämä on ihan normaalia, että olen ahdistunut, niin eihän minun nyt vain tarvitse tehdä tälle mitään, eihän.” Vai kannattaisiko?

Ajelehtijasta fregatin kapteeniksi

Olipa kerran eräs päivä, jolloin ymmärsin, ettei asia olekaan niin, että elämä vain heittelee ja minun tehtäväni on ottaa vastaan se, mitä sattuu kohdalleni tulemaan. Olipa kerran tuo päivä, jolloin ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan ajelehtia ajopuussa kiinni roikkuen tässä elämäni meressä. Ymmärsin, että voin itse ohjailla matkaani sen sijaan, että maailman myrskyt saavat tuuppia minua vasten rantakiviä ja karikoita mielivaltaisesti, miten tahtovat. Olipa kerran päivä, jolloin ymmärsin, että voin ensi alkuun kiivetä ajopuun päälle ja ohjailla sitä omin käsin kauhomalla ja jaloilla potkimalla.

Tuosta päivästä on kulunut jo muutama vuosi aikaa. Se päivä muutti kaiken. Noustuani ajopuun päälle aloin vähitellen kerätä ajopuuni ympärille muuta materiaalia ja eipä aikaakaan, kun jo seilasin lautalla. Heppoinenhan se oli, mutta koko ajan rakensin ja kehitin sitä. Pyysin apua ja neuvoja alukseni rakentamiseen ja sain sitä. Omin neuvoin ei alusta ole tarvinnut rakentaa, mutta elämäni alus on minun ja minä olen se, joka päättää, millainen siitä tulee. Kaikki kehittyvän alukseni rakenteet eivät ole olleet onnistuneita, mutta kokeilemalla ja tutkimalla olen oppinut, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei.

imgp9211

Tulipa sitten päivä, jolloin ajopuustani oli rakentunut laiva, fregatti. Tartuin ruoriin ja ryhdyin ohjaamaan laivaani elämäni vesillä. Kapteenina olin vielä kokematon, mutta uskoni siihen, että työ tekijäänsä neuvoo on ollut vahva. Kokemusta karttuu vähitellen ja uskoni vahvistuu, että tekemällä oppii. Se on se ainoa todellinen tapa.

Elämäni fregatin kapteenina minä olen se, joka määrittee laivani reitin. Minä kapteenina päätän, onko fregatillani suunta ja tavoite vai seilaako se elämänsä merillä päämäärättömästi. Minä kapteenina päätän, mikä tuo päämäärä on ja suunnittelen matkan varrelle haluamani välisatamat.

Tuulille en voi mitään, mutta kapteenina päätän, miten elämän tuulissa laivaani ohjaan. Maailman myrskyt eivät ole kapteenin päätettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voin tehdä. Voin seurata ennusteita ja pyrkiä ohjaamaan laivaani niin, että pahimpiin myrskyihin ei tieten tahtoen tarvitse kaikki purjeet ylhäällä porhaltaa. Voin antaa laskea purjeet myrskyn ajaksi. Voin etsiä suojasatamia, joihin ankkuroida turvaan, kunnes keli paranee.

Karikoitakaan en voi poistaa  elämän vesiltä. Voin kuitenkin suunnitella reittini parhaan kykyni mukaan niin, että pyrin välttämään niille ajamisen ja voin varustaa laivani korjausmateriaalilla. Navigoinnissa ja merikortin lukemisessa harjaantuu, kun siihen paneutuu. Jos karille varatoimenpiteistä huolimatta joudutaan ja pinteestä ei yksin selviä,  voin aina pyytää apua muilta aluksilta laivani irrottamiseksi ja hinaamiseksi pois karilta. Jos en yksin kykene korjaamaan laivani, apuun löytyy varmasti ammattilaisia, jotka voivat auttaa.

En ehkä voi välttyä merirosvoiltakaan maailman merillä. Mutta voin varustaa laivani niin, että pystyn puolustamaan sitä, jos kimppuuni hyökätään. Jos laivani poltetaan, voin rakentaa uuden, sillä pystyinhän rakentamaan jo edellisenkin.

Niin, purjehdusolosuhteissa on paljon, mihin ei kapteeni pysty vaikuttamaan. On asioita, jotka ovat minun kontrollini ulottumattomissa. Sellaisia asioita, joihin pystyn vaikuttamaan, on kuitenkin paljon. Moneen asiaan pystyn varautumaan ennakolta ja ennen kaikkea pystyn vaikuttamaan siihen, miten reagoin ja toimin tilanteissa ja olosuhteissa, joita purjehdukseni aikana kohtaan. Fregattini ei ole ajopuu.

Jos haluat tietää, mitä ajattelin sinä joulukuisena päivänä kolme vuotta sitten, jolloin ajopuun päälle ensi kerran kiipesin, löydät tuolloisia ajatuksiani täältä.