Voi, miksi en avannut suutani!

Ottaa päähän. Askeleeni läpsyvät märkään asfalttiin, kun tallustan kotiin kalseankosteassa maaliskuisessa illassa. Paleltaa ja soimaan itseäni, miksi en avannut suutani, kun olisi ollut tilaisuus. Miksi, miksi, miksi!

Olen palaamassa erään yhdistyksen kevätkokouksesta. Asialistalla oli ollut kylän mailla toimivan yrittäjän pyyntö saada maan vuokrauksen sijaan ostaa yhdistykseltä tontti, jolla hän yritystoimintaansa harjoittaa. Hänellä on suunnitelmia yritystoiminnan laajentamiseksi, mikä toisi alueelle lisää matkailijoita, tuloja ja myös uusia, kaivattuja työpaikkoja.

Perinteisesti yhdistys ei maata ole myynyt, vaan tontit on vuokrattu pitkillä vuokrasopimuksilla. Kokouksessa kukaan ei nostanut kättään maan myymisen puolesta. Äänessä olivat vain ne, jotka halusivat, että toimitaan kuten ennenkin. Ääni sisälläni huusi, että nosta nyt se kätesi, pyydä puheenvuoroa ja kerro, että kannatat tontin myymistä yrittäjälle. Kyllä sinä uskallat! Kyllä, kyllä. Uskallanhan minä. Olen uskaltanut ja avannut suuni ennenkin. Siitä saattaa tulla lantaa niskaan ihan koko lasti, mutta ei siihen kuole. En ole kuollut ennenkään, eikä kenenkään ole pakko olla samaa mieltä kanssani, mutta minä olen tätä mieltä. Jos minä nyt avaisin suuni, asia menisi äänestykseen. Väsytti ja minä oikeastaan halusin vain kotiin ja aikaisin nukkumaan.

Tiesin, että salissa varmasti oli muitakin, jotka kannattivat myyntiä, vaikkeivät hekään suutaan avanneet. En olisi jäänyt äänestyksessä yksin, vaikka vähemmistöön myyntiä kannattava mielipide luultavasti olisi jäänytkin, mutta se, että asiasta olisi jouduttu äänestämään, olisi saattanut herättää jonkun ihmisen miettimään asioita uudelta kantilta. Jo se olisi ollut paljon!

Vaan en avannut suutani. Sanoin itselleni, että nyt tänään, tässä ja nyt en jaksa. Pää oli jotenkin puuroa. En kyennyt siinä tilanteessa muodostamaan selkeitä argumentteja, miksi olen maan myynnin puolella. Asia tuli minulle liian yllättäen. (Antaa muuten olla viimeinen kerta, kun menen mihinkään kokoukseen valmistautumatta!) Tiesin vain intuitiivisesti, että puollan tontin myyntiä yrittäjälle vuokraamisen sijaan.

Seuraavana aamuna olin levännyt ja ajatus oli kirkas. Kehitys kylässä on ollut se, mitä kehitys on ollut niin monessa muussakin haja-asutusalueen kylässä: työpaikat katoavat, väki vähenee ja ikääntyy ja niiden myötä palvelut. Olen itsekin yrittäjä ja vaikka toimintani on tuon toisen yrittäjän toimintaan verrattuna hyvin pienimuotoista ja haluan sen sellaisena säilyttää, halusin silti minäkin yritykselleni omat toimitilat vuokratilojen sijaan. Vuokrasopimuksen pituus ei ole ainoa riskitekijä. Vuokran suuruus on toinen. Kun se ei ole omassa kontrollissa, aiheuttaa se yrittäjälle tarpeettoman riskin. Kynnys investoida toiminnan laajentamiseen kasvaa.

Kylän kehityksen suunta ei muutu, jos mikään ei muutu eli jos mitään ei muuteta. Voi osoitella sormella ulkopuolelle ja vaatia vaikka kuntaa tai valtiota tekemään muutosta. Vaan mikä se sellainen kunta tai valtio on? Se olemme me, kuntalaiset ja kansalaiset. Todellisen muutoksen parempaan voi saada aikaan vain, jos itse lähtee aktiivisesti muuttamaan nykyisiä toimintatapoja. Ne eivät muutu itsestään, eivät ainakaan yleensä siihen suuntaan, josta on seurauksena toivottu lopputulos. Tässä yhdistys olisi voinut päättää, että kyllä kiitos, haluamme tarjota alueen yrittäjälle paremmat mahdollisuudet yritystoimintansa laajentamiseen, jotta saamme alueelle lisää elinvoimaa ja olemme valmiita myymään tontin, jos pääsemme hinnasta yksimielisyyteen.

Miksi näin ei käynyt? Miksi haluttiin jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta ja totutusta toimintatavasta? Muutos on uhka! Koettiin uhaksi se, että myytäisiin maata ulkopuoliselle. Koettiin uhaksi se, että menetetään oma kontrolli tuohon pieneen maapalaan. Muutos tuo aina mukanaan epävarmuutta ja pelkoa. Pelko voi nousta niin suureksi peikoksi, että mieluummin halutaan hyväksyä ja pitää kiinni nykytilasta, vaikka tiedetään, että nykyinen kehitys ei ole hyvä. Mieluummin tuttu ja turvallinen ei-toivottu nykytila kuin uusi ja tuntematon, vaikka se voisikin pitää sisällään mahdollisuuksia parempaan.

Tässähän minulla ne tontin myyntiä puoltavat argumentit olivat, jotka olisin voinut ladella pöytään edellisillan kokouksessa! Mutta en ladellut, koska pää ei toiminut ja sanoin itselleni: ”Nyt en jaksa. Olen väsynyt.”. Ymmärsin, että olin soimannut itseäni ihan turhaan, että olin ollut vaiti. Olin sittenkin toiminut aivan oikein! Olin kuullut ääneni, joka sanoi, että avaa suusi, mutta olin myös kuullut sitä omaa ääntäni, joka sanoi, että nyt en jaksa. Olin asettanut oman hyvinvointini tärkeämmälle sijalle.

Lentokoneen turvaohjeissa kehotetaan aina laittamaan happimaski ensimmäiseksi omille kasvoille ja vasta sitten auttamaan muita. On tärkeintä pitää ensin huolta omasta itsestään ja vasta sen jälkeen auttaa muita. Muutoin tekee karhunpalveluksen ympäristölleen ja seurauksena on, että avuntarvitsijoita on pian yhden sijasta useampi.

Joku viisas on myös sanonut, että ole heikkojen puolella – vahvat pärjäävät muutenkin. Asetuin kokouksessa oman, väsyneen itseni puolelle. Mietin tuota yrittäjää. Hänen puolestaan tietysti harmittaa. Mutta. Tuskinpa päätös hänelle mikään yllätys oli, vaikka hän toista oli toivonutkin. En epäile hetkeäkään, etteikö hänellä myös olisi takataskussa Suunnitelma B. Se jää sitten nähtäväksi, kuka tuon B-suunnitelman hedelmistä pääsee nauttimaan.

Näyttelijä LeVar Burton sanoi eräässä haastattelussa, että hän haluaa saada aikaan pysyvää muutosta. ”Et voi muuttaa maailmaa poissaolevana. Maailman muuttaminen vaatii energiaa ja läsnäoloa.” Minulla tuota energiaa ei sinä iltana ollut. Oli tärkeämpää, että huolehdin silloin itsestäni. Kenties, kun vastaava tilanne seuraavan kerran tulee eteen, olen silloin vahvempi, valmis reagoimaan ja tekemään oman osuuteni muutoksen hyväksi. Toivottavasti olen myös paremmin valmistautunut kokoukseen mennessäni.

Pelottavia päätöksiä

Siitä tulee pian yhdeksän vuotta, kun irtisanouduin palkkatyöstäni telecom-alan konsulttina ja ryhdyin käsityöalan yksinyrittäjäksi. Olin tehnyt diplomi-insinöörin töitä reilut kymmenen vuotta. Jo hyvin pian valmistumisen jälkeen olin alkanut miettiä uudelleenkouluttautumista, mutten ollut tuntenut itseäni riittävän hyvin, jotta olisin tiennyt, mille alalle hakeutua.

Kerran kävin avoimen yliopiston biologian opintojen innoittamana biologian pääsykokeissakin. En kuitenkaan ollut päntännnyt riittävästi pääsykoekirjoja, jotta olisin saanut opiskelupaikan. En toisin sanoen ollut halunnut sitä riittävästi, mutta tulipahan kokeiltua. Yksi kirjoista oli todella mielenkiintoinen ja olen iloinen, että se tuli silloin pääsykokeiden vuoksi luettua. Muuten ei ehkä olisi tullut.

Yhä vieläkin näen toisinaan sellaisen painajaisen, että havahdun yht’äkkiä, että diplomi-insinööriopinnoistani minulla on vielä säätötekniikan perusteet tai jokin fysiikan peruskursseista suorittamatta. Miten niin onkaan päässyt käymään?! Huomaan, että opiskeluajoistani on kulunut jo niin pitkä aika, ettei minulla ole enää harmainta aavistustakaan siitä, miten derivoidaan tai integroidaan – mikä muuten pitää kyllä paikkansa ihan todellisuudessakin. Yritä siinä sitten alkaa päntätä päähäsi säätötekniikkaa tai fysiikkaa, kun alkeellisimmatkin matematiikan perustyökalut ovat täysin hakusessa. Tästä unesta herääminen on aina suuri helpotus, kun valmiiksi suoritetuista opinnoista on olemassa paperi mustaa valkoisella.

Ammatin ja alan vaihtaminen on toisin sanoen ollut suuri helpotus ja parannus elämänlaatuuni. Olisin voinut jäädä kitkuttamaan vanhaan työhöni, todennut itselleni, että ainakin palkkaus on parempi kuin käsityöläisyrittäjän tulot eikä olisi tarvinnut ottaa yrittäjyyden riskejä. Mutta en enää kestänyt sitä, että joka ikinen arkiaamu katson itseäni peiliin vakuutellen itselleni, että koen työni mielekkääksi. En halunnut enää valehdella itselleni. En kestänyt sitä, että ainoa, mitä odotin elämässäni, olivat loma-ajat ja viikonloput, jolloin oli mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoista.

Halusin kokea, että jok’ikinen päivä olisi elämisen arvoinen. Siksi halusin mieluummin ottaa riskin ja kokeilla jotakin muuta. Jos en olisi muuttanut mitään, mikään ei olisi muuttunut. Tiesin, että vanhaan ja tuttuun voin aina palata, jos uusi ei tuokaan elämääni sellaista parannusta, jota siihen kaipasin. Jos palaisin, osaisin todennäköisesti arvostaa aiempaa työtäni ihan uudella tavalla. Kävi kuitenkin niin, että päivääkään ei ole tarvinnut katua tekemääni muutosta, vaikkei käsityöläisen elämä sekään mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut, mutta se on ollut mielekästä elämää.

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, kun olin vasta Otaniemen opintojeni diplomityövaiheessa. Ajan hengen mukaan hoidoksi tarjottiin masennuslääkekuuria, jonka otin vastaan. Viimeisellä käynnilläni psykiatrin luona hän suositteli minulle kognitiivistä psykoterapiaa. Sain häneltä jopa valmiit yhteystiedot, mihin ottaa yhteyttä. Se, että minulle jo 90-luvulla terveydenhuollossa suositeltiin psykoterapiaa, kertoo aika vahvaa kieltä siitä, että tarve todella oli olemassa.

Miten kävi? Selittelin itselleni, että ihan hyvinhän tässä nyt kuitenkin pärjäillään ja enhän minä nyt niin huonosti voi. Edelleen selittelin itselleni, että tuskin minulla, opiskelijabudjetilla eläjällä olisi psykoterapiaan edes varaakaan. Löysin muuten hiljan eräästä mapistani lapun, jossa psykoterapeutin yhteystiedot olivat, joten puhelinnumero oli kyllä tallessa, mutta eipä tullut silloin soitettua. Hain omaan pahoinvointiini uudelleen ammattiapua vasta 4-5 vuotta sitten eli vasta 20 vuotta myöhemmin. Monesti on tullut mietittyä, miltä kaikelta olisinkaan vuosien varrella välttynyt, jos olisin ottanut vastaan tarjottua apua jo silloin parikymmentä vuotta sitten.

Miksi näin? Oliko se todella kustannuskysymys? Osasin kyllä sanoa itselleni, että tulee liian kalliiksi, mutta olinko ottanut edes selvää, mitä se olisi tullut maksamaan? En ollut. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Kumma kyllä nyt, pienituloisena käsityöläisenä ja väliin myös pitkät pätkät sairauspäivärahoilla eläneenä yrittäjänä minulla on siihen ollut varaa.

Miksi selittelin itselleni, että kyllä tämä taas tästä? Miksi halusin mieluummin valita silloisen nykytilan? Eihän mikään voinut muuttua paremmaksi, kun en tehnyt mitään muutosta!

Minä pelkäsin. Silloinen olotila, vaikka oli täynnä henkistä pahoinvointia, oli minulle tuttu. Tiesin, mitä sen on. Koin tutun olotilan itselleni turvallisemmaksi kuin sen vaihtoehdon, että alkaisin penkoa toisen ihmisen avulla omaa sisintäni. Annoin turvattomuudentunteen ohjata elämääni.

Sain muutama vuosi sitten jälleen käteeni sairauslomatodistuksen lääkäriltä. Olin kertonut hänelle olevani yrittäjä ja epävarma, miten toimeentuloni kanssa käy, jos jään sairauslomalle. Hän kehotti vakavasti harkitsemaan, mutta totesi, että päätös elämästäni on viimekädessä minun. Istuin kotini rappusilla ja katselin omaa pihamaatani. Mietin, että tämän kaiken menetän, jos menetän toimeentuloni. Tulin myös miettineeksi sitä, mitä siitä seuraa, jos en hoida itseäni nyt kuntoon. Todennäköisesti silloin terveyteni pettäisi pian vielä pahemmin ja menettäisin silloin toimeentuloni ja kotini vielä varmemmin. Tein päätöksen, että terveyteni ja hyvinvointini on minulle tästä eteenpäin se tärkein asia. Jos sairausloma vie toimeentuloni ja menetän tämän kotini, niin sitten niin käy, mutta löydän kyllä uuden kodin jostakin muualta ja asiat selviävät, kunhan vain saan itseni terveeksi.

Tuli toinenkin kerta, jolloin olen asettanut vaakakuppiin koko nykyisen elämänmuotoni. Totesin eläväni saman katon alla ihmisen kanssa, joka ei ota minkäänlaista vastuuta omasta elämästään olipa kyse raha-asioista, hänen omasta terveydestään tai mistään muustakaan. Kaikki se, jonka piti olla yhteisen vastuunkannon alla, olikin lopulta jäänyt yksin minun kannettavakseni. Paperillahan asuntolaina, sähköt, vedet, vakuutukset jne. olivatkin minun vastuullani.

Elin jatkuvasssa turvattomuuden tilassa, kun tiesin, että elämänkumpanillani, joka teki fyysistä työtä, ei ollut tapaturmavakuutuksia enkä voinut muutoinkaan luottaa siihen, että hän maksaisi osuutensa yhteisistä kuluista. Useamman kerran oli sattunut, että eräpäivän koittaessa hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa, voitko hoitaa. Painajaiseni oli se, että jonakin päivänä kotiin tullessani näkisin taloni liekeissä. Ei näet ollut epätavallista, että kahvinkeitin oli jäänyt häneltä päälle koko päiväksi. Muutaman kerran olin myös käynyt kääntämässä virrat pois häneltä päälle jääneestä sähköhellan levystä.

Koitti päivä, jolloin tulin kotiin, joka oli ollut useamman tunnin tyhjillään. Hän oli lähtenyt asioilleen minun jälkeeni. Sähköhellan levy oli päällä, oli ollut useamman tunnin. Samana iltana avasin silmäni sille faktalle, että hänen kirjoituspöydällään lojuu pinoissa kymmenittäin ja kymmenittäin avaamattomia laskukirjekuoria siitä huolimatta, että hänen raha-asioittensa hoitamisesta oli vuosien varrella useaan kertaan keskusteltu. Tuloksetta.

Jouduin jälleen keskustelemaan itseni kanssa, annanko nykytilan jatkua vai otanko sen riskin, etten selviä taloudellisesti yksin oman kiinteistöni kanssa ja joudun myymään kotini ja samalla myös yritykseni työtilat. Tein päätökseni: oma terveyteni ja hyvinvointini on tärkeämpi. Jos en selviä kotini ylläpidosta omin varoin, laitan sen myyntiin, mutta enää en suostuisi elämään jatkuvassa turvattomuudentunteessa. Ennen kuin jätin avioerohakemuksen, selvitin, mikä on todellinen tilanne. Käytin useamman viikonlopun siihen, että kävin läpi kaikki kuitit ja tositteet vuosien varrella. Laskin, laskin ja laskin. Totesin, että selviän kyllä, jos pysyn terveenä. Jätin avioerohakemuksen. Päätökseni on ollut oikea. Tähän saakka olen selvinnyt hyvin ja vointini on kohentunut.

Jos omaa itseään ja omaa elämäänsä arvostaa, nousee oma hyvinvointi juuri sellaiseksi asiaksi, jolla haluaa elämäänsä ohjata. Toisinaan se vaatii omien pelkojensa kohtaamista silmästä silmään ja jostakin asiasta luopumista. Muutos ei kuitenkaan synny itsestään, ei ainakaan yleensä siihen suuntaan kuin sitä itse haluaa. Silloin pitää päättää, haluaako elää omien pelkojensa vankina vai onko oma hyvinvointi se, millä omaa elämäänsä haluaa ohjailla. Tuntemattomaan ei tarvitse hypätä varustautumatta. Voi miettiä, mikä voisi olla pahin skenaario, joka voi toteutua ja mitä voi tehdä, jos se pahin toteutuu. Sekin on itsestään välittämistä.

Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti! –  Peppi Pitkätossu

Mitä on rohkeus?

Olen useasti saanut kuulla ihmisiltä, että olin rohkea, kun aikoinaan vaihdoin ammattia. Tai että olin rohkea, kun muutin toiselle paikkakunnalle pelkän intuition varassa ilman, että tunsin sieltä ennestään oikeastaan ketään. Nämä kommentit ovat monesti hämmentäneet.

Olen jäänyt miettimään, mitä se rohkeus oikein on. Vaihdoin ammattia, sillä en voinut hyvin. En ollut tyytyväinen sellaiseen elämään, että jok’ikinen arkiaamu katsoin itseäni peiliin ja toistin kuin mantraa:”Työsi on mielekästä.”. Tiesin samalla sisimmässäni valehtelevani omalle peilikuvalleni, sillä en kokenut työtäni mielekkääksi ja tiesin sen. Oli valtava helpotus päästä vaihtamaan alaa ja tekemään työtä, jonka koin aidosti mielekkääksi ja nähdä päivittäin oma, konkreettinen kädenjälkeni. On ollut vaikea ymmärtää, mitä rohkeaa siinä on. Sama oli tilanne, kun kerroin muuttavani Helsingistä Pohjanmaalle. ”Oletpa rohkea, kun lähdet sinne.” Sama hämmennys. Mitä rohkeaa siinä on, ettei halua jäädä paikkakunnalle, jossa ei todellakaan viihdy?

Olinko todellakin rohkea, kun koin, että olisi vaatinut minulta suurempaa rohkeutta jäädä siihen olotilaan, jossa minun ei ollut hyvä olla. Pelkkä ajatus, että elämä olisi jatkunut samanlaisena päivästä toiseen työssä ja paikkakunnalla, jossa en viihdy, oli minulle todellinen kauhuskenaario. Kummallakin kerralla, kun valmistelin mielessäni päätöstä, tiesin, että takaisin pääsee aina. En ollut sulkemassa mitään sellaista porttia, josta en pääsisi takaisin, jos niin haluaisin. Tiesin, että jos en viihdy yrittäjänä ja uudella alalla, löydän varmasti ennen pitkää töitä aiemmalta alaltani yhtä kokemusta rikkaampana ja todennäköisesti motivoituneempana. Samoin tiesin, että Helsinkiin pääsee aina muuttamaan takaisin, jos ei muualla viihdykään. Ajatus siitä, että vuosia myöhemmin, ikäihmisenä istuisin keinutuolissa harmittelemassa, että miksi ei tullut kokeiltua, kun siihen oli mahdollisuus, tuntui pelottavalta.

Wikipedia määrittelee rohkeuden näin:

Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai uhkailusta.

Olinko siis sittenkin pelkuri, kun en jäänyt kiinni vanhaan elämääni? Vai pelkäämmekö me eri asioita? Mitä sinulle merkitsee rohkeus?

Jotta jokainen saisi kokea tulevansa kuulluksi

Richard Branson, Virgin-yhtiöiden perustaja sanoi eräässä haastattelussa, että valtaosa maailman yrityksistä ja ylipäätään keksinnöistä syntyy turhautumisesta. Ihminen turhautuu siihen, että jokin asia ei toimi hänen haluamallaan tavalla, päättää kääriä hihat ja ryhtyy korjaamaan asiaa. Näin syntyi aikoinaan Virgin Airlineskin. Hän turhautui Karibialla matkustaessaan lentoyhtiöiden toimintaan, kun ei päässyt kulkemaan, kuten oli suunnitellut ja olisi halunnut. Hän päätti perustaa oman lentoyhtiön, joka toimii toisin.

Samasta syystä juontaa juurensa tämäkin blogi. Turhauman sijaan haluaisin kuitenkin puhua surusta. Tunnen suurta surua siitä, miten paljon maailmassa on kaltoinkohtelua ja pahoinvointia. En usko, että hyvinvoiva ihminen kohtelee ketään toista tieten tahtoen kaltoin. Sen sijaan olen vakuuttunut siitä, että jokaisen muita ihmisiä huonosti kohtelevan sisällä on ihminen, joka itse ei ole tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Toisin sanoen hän on itse tullut kohdelluksi kaltoin.

Vaikka ympäröivä maailma kohtelisi miten huonosti tahansa, on  aina olemassa  yksi ihminen, jonka toimintaan voit vaikuttaa ja jolta voit saada huolenpitoa ja kokea, että tulet huomioiduksi. Se ihminen olet sinä itse. Oma käyttäytymisesi itseäsi ja myös muita kohtaan on nimenomaan juuri sinun itsesi käsissä. Olet itsellesi se maailman tärkein ihminen. Jokaisen aikuisen ihmisen ensisijainen ja tärkein tehtävä on kantaa hyvää huolta itsestään. Se tehtävä ei kuulu kenellekään muulle. Se on jokaisen oma kunniatehtävä. Vaali tuota kunniatehtävääsi!

Tämän asian oivaltaminen on auttanut minua itseäni luomaan omasta elämästäni onnellisen. Kun nyt itse voin hyvin, haluan jakaa hyvää myös ympärilleni. Hyvinvoiva ihminen haluaa hyvää ympäristölleenkin. Haluan auttaa muita, että mahdollisimman moni muukin tässä maailmassa saisi kokea tulevansa kuulluksi ja siten voisi olla yhtä onnellinen. Jos se on onnistunut minulta, miksi se ei onnistuisi keneltä tahansa muultakin? Ainoa, mitä tarvitaan, on oma tahto: oma tahto muuttaa asioita sinussa itsessäsi.