Hengittämisestä Paasikiveen

Kaikki tärkeät ajatukset, mitä hengitysharjoitus minussa hiljan herätti eivät mahtuneet yhteen ainokaiseen blogiartikkeliin, vaan samasta aiheesta on edelleen jatkettava. Tuo yksi hengitysharjoitus avasi minulle niin konkreettisesti sen, mitä hyväksyvä ja tietoinen läsnäolo merkitsee. Erityisesti sisäistin sen, miten suuri viisaus sisältyy juuri hyväksyvään läsnäoloon.

Hyväksyin harjoituksen aikana sen, että hengitykseni on pinnallista siitäkin huolimatta, että olin samalla koko ajan tietoinen, että olisi toivottavaa, jos hengitykseni olisi syvempää. Hyväksyin, että se nyt ei vain sitä ole. Piste. Juuri nyt riittää, että hengitän, sillä silloin olen olemassa ja siitä voin olla kiitollinen! Olin tietoinen tavoitetilasta, mutta hyväksyin nykytilan enkä pakottanut itseäni mihinkään. Otin askeleen sivummalle ja siirryin vain tarkkailemaan hyväksyvästi ja lempeästi sitä, mitä teen.

Traumatisoituminen jättää kehoon syvät jäljet. Keholla ja mielellä on vahva yhteys. Kun kyse on vuosia kestäneestä traumatisoitumiseen johtaneesta tapahtumasarjasta, ei kehoon jääneitä jälkiä aivan viikossa tai kahdessa pysty työstämään, ei välttämättä muutamassa kuukaudessakaan, vaan siihen voi mennä useampi vuosi. Jäljet eivät häviä itsestään, mutta sitkeällä työllä saa ihmeitä aikaan. Tai ei edes ihmeitä, vaan asioita, jotka ovat luonnollisia seurauksia toinen toisistaan. Ensin vain on hyväksyttävä nykytila, jotta voi tietää, mistä lähteä liikkeelle.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. – Thomas Babington Macaulay

Näitä sanoja presidentti Paasikivikin tapasi siteerata. Nykytilan hyväksyminen, miellyttipä se sitten tai ei, on todellakin kaikkein oleellisinta. Se ei suinkaan tarkoita tavoitteiden unohtamista, vaan sitä, että tavoitetilaan päästäkseen on tunnettava ensin nykytila ja hyväksyttävä, että tällä hetkellä asiat ovat juuri niin kuin ovat. On oma valinta, onko oma nykytila todellisuutta myös tulevaisuudessa.

Koska olen kasvanut henkisen väkivallan ilmapiirissä, olen oppinut olemaan jatkuvasti varuillani. Turvattomuudentunteesta tuli krooninen tila. Vaikka ihminen on ollut kuussa jo lähes puoli vuosisataa sitten ja on vuosikymmeniä osannut halkoa atomien ytimiä, primitiiviset, savanneille syntyneen pakoeläimen vaistomme ovat yhä muuttumattomia. Tämäkin on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Uhantunne saa kehon jännittymään ja kyyristymään lievään suoja-asentoon. Hengitys salpautuu, jotta kuulisi jokaisen mahdollisen signaalin, joka saattaa merkitä uhkaa. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten edellisessä blogissani havainnoistani hengittämisen ja uhantunteen välillä. Omat asiani ovat edenneet monella tapaa sen jälkeen, mutta yhä edelleen syvähengittäminen on minulle vaikeaa. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Se on tilanne, joka on tässä ja nyt. Huomenna on ehkä jo toisin. Se riippuu minusta itsestäni ja tekemistäni valinnoista.

Rumat tosiasiat haastavat kaunistelemaan niitä. – Henry S. Haskins

Omien silmien avaaminen tosiasioille ei todellakaan ole ollut helppoa ja yksinkertaista. Kun on kasvanut hyvätuloisessa ja näennäisesti ehjässä perheessä, jossa ulospäin kaikki on näyttänyt kauniilta ja hyvinvoivalta, on ollut todella tiukka paikka myöntää itselleen, ettei kaikki olekaan niin kuin on aina kuvitellut. Yhtään ei ole helpottanut sekään, ettei omien pahanolon tunteiden ilmaiseminen ole milloinkaan ollut sallittua, sillä sen on katsottu olevan vanhempieni vaivannäköön kohdistuvaa väheksyntää. Omia tunteitaan on oppinut väheksymään ja olemaan kuuntelematta. Mutta tunteet eivät valehtele. Järjellä me kyllä osaamme valehdella, selitellä ja kaunistella tosiasioita. Siihen on helppo paeta, jos todellisuus alkaa tuntua liian rumalta ja pelottavalta.

Oman todellisuuden ja nykytilan hyväksyminen johtaa helposti vajavaisuuden tunteeseen. ”Olin luullut, että olisi ollut toisin.” ”Olin luullut, että osaisin enemmän.” On kuitenkin huomattavasti helpompaa lähteä muuttamaan nykytilaa, kun tietää todellisen lähtötilanteen. Sitä voisi verrata vesipelkoisen ja täysin uimataidottoman haluun oppia uimaan. Hän ei juurikaan kostuisi kokeneiden kilpauimarien tekniikkakurssista, vaan oppisi huomattavasti enemmän kurssilla, jossa ensin vähän kerrallaan totuteltaisiin veteen ja vasta sitten opeteltaisiin uinnin alkeita. Sen jälkeen hän voisi opetella lisää uimatekniikkaa ja lopulta edetä kilpa-altaalle saakka, jos intoa riittää. Toki uimataidoton voi päättää, ettei edes halua kohdata vesipelkoaan ja oppia uimaan, vaan toteaa, että on tyytyväinen oloonsa kuivalla maalla ja näkee siinä itselleen riittävästi hyvää. Jokainen valitsee itse.

Niinpä minäkin tyydyn tällä hetkellä yksinkertaiseen hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon hengitysharjoitukseen ja toistaiseksi unohdan kaikki syvähengittämiset ja täydelliset joogahengitykset. Se, miten nyt hengitän, on hyvä. Pääasia on, että hengitän. Olen turvassa, joten voin rauhassa keskittyä tunnustelemaan, millaiselta ja missä se kulloinkin tuntuu, kun ilma virtaa ulos ja sisään. Syvähengittämisen aika tulee sitten, kun olen valmis päästämään irti varuillaanolontunteestani.

Kannustus on taitolaji

Ison osan elämääni olen kokenut olevani valtavan yksin tässä maailmassa. On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin olisin kovasti kaivannut ulkopuolista tukea ja kannustusta. Totuin kuitenkin jo lapsuudenkodissani siihen, että ”ei sinulla ole edellytyksiä, kun sinulla on sellaiset geenit” ja ”siellä pärjäävät vain parhaat”. Jos jotakin yritti ensimmäistä kertaa, tiesi kyllä, että odotusarvo oli se, ettei siitä mitään tule niin kuin usein ensi yrittämällä ei tulekaan. Jos joku perheen ulkopuolinen antoi kehuja, muistettiin perheessäni korostaa sitä, että ”hän sanoi niin vain siksi, kun haluaa olla mieliksi”.

Olen miettinyt lukuisia elämäni varrelle sattuneita tilanteita. Kaikenlaisia kannustelijoita olen kohdannut. On ollut niitä, jotka ovat olleet valmiita tukemaan, kun minusta on ollut hyötyä heille heidän oman elämänsä showssaan tai niitä, jotka ovat kokeneet juuri siinä tilanteessa itse saavansa osakseen ulkopuolista arvostusta ja hyväksyntää minua kannustaessaan, mutta olenkin muuttunut merkityksettömäksi heti, kun heidän omalla kohdallaan tarve onkin ohi tai tilanne on muuten muuttunut.

Muistan myös ystävän, joka tuntui haluavan kuunnella, keskustella ja antaa tukeaan pahoinvointini ja uupumukseni keskellä, mutta suhtautuminen muuttuikin kertaheitolla, kun kerroin valmistelevani avioeroa. Silloin hän ilmoittikin yllättäen, että ei kai se miehesi nyt niin paha ole ja hänestä olisi kamalaa ajatella, että asuisit yksin. Olin järkyttynyt hänen kommentistaan: aivan kuin hän tietäisi paremmin, mikä minun todellinen tilanteeni on ja mitä minä haluan sietää. Miten väheksyvää! Tuosta ystävästä en sen koommin kuullutkaan eikä ole ollut tarvetta itsekään olla yhteydessä. Ehkä hänelle oli liikaa se, että olin tekemässä päätöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt.

Kun kypsyttelin tähänastisen elämäni vaikeinta ja pisimpään valmistelemaani päätöstä: päätöstä katkaista välini omaan isääni, asettui eräs ystäväni päätöstäni vastaan sillä perusteella, että hänestä olen tekemässä suuren tunneryöpyn vallassa hätiköityä päätöstä. Hänestä välejä ei pidä katkaista kokonaan, vaan pitää yrittää keskustella. Hän myös maalaili uhkakuvia, että se voi johtaa siihen, että sitten muut sukulaiset voivat katkaista välinsä minuun.  Häntä tuntuivat huolettavan hänelle tuntemattomien sukulaisteni tunteet enemmän kuin minun tunteeni. Voiko tuon vahvemmin väheksyntäänsä osoittaa minun tunteitani ja arvostelukykyäni kohtaan? Olin ilmeisesti tekemässä päästöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt. Hän valitsee ehkä mieluummin sen, että sietää omilta sukulaisiltaan jatkuvaa alistamista, mutta se on hänen valintansa. Minulle puolestani on tärkeämpää osoittaa itselleni sen verran arvostusta, etten katso tarpeelliseksi sietää huonoa kohtelua edes omalta isältäni. Kun ei ole mikään pakko.

Olen kohdannut myös niitä, jotka ovat vähätelleet joltakulta toiselta saamaani tukea perustellen sitä sillä, että tuo toinen ehkä on vain lyhyen aikaa elämässäni. Niin? Mitä sitten? Tekeekö lyhytaikainen tuki johonkin tiettyyn tilanteeseen siitä jotenkin vähempiarvoista? Vai oliko ehkä pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta omistamisen halusta tai jälleen jostakin omasta pelosta?

On myös koko joukko tuttavia, jotka ovat valmiita suitsuttamaan ja kehumaan osaamistani ja mielellään esiintyvät hyvinä ystävinä ja käyttäytyvät jopa mielistellen. Nämä ovat myös niitä tyyppejä, jotka tuntuvat tykkäilevän lähes kritiikittömästi ihan kaikesta, mitä satut sosiaalisessa mediassa julkaisemaan. Tilanne kuitenkin muuttuu joka kerta, jos vähänkään osoitan kyvykkyyttä jollakin sellaisella osa-alueella, jossa he itse kokevat, että heilläkin on omaa osaamista. Silloin saa välittömästi vähätteleviä lausuntoja siitä, mitä minä tiedän tästä asiasta. Saan siis olla hyvä omalla alueellani, mutta en saa osoittaa kyvykkyyttä sellaisessa asiassa, jossa he eivät halua kokea alemmuudentunnetta.

Mitä oikein on todellinen, aito kannustaminen?

Pyysin ystävääni mukaan erääseen tilaisuuteen. Se kiinnosti häntä, mutta kun hänelle selvisi, missä se järjestettäisiin, hän ilmoitti, ettei millään muotoa halua lähteä mukaan. Hän epäili, että joutuisi tilaisuudessa tapaamaan ihmisen, johon ehdottomasti halusi pitää etäisyyttä. Sanoin silloin hänelle, että eikö niistä vanhoista tapahtumista ole jo kovin paljon aikaa ja olethan sinä jo nyt paljon vahvempi.

Vain muutaman viikon kuluttua asetelma oli toisin päin. Samainen ystäväni kertoi minulle eräästä toisesta tilaisuudesta, jolloin oli minun vuoroni sanoa, että jättäisin mieluummin tulematta, sillä en halunnut kohdata siellä ihmistä, jonka seurassa voin pahoin. Juuri sillä hetkellä oivalsin, miten olin väheksynyt ystäväni tunteita, kun olin vain jokin aika sitten kehottanut häntä kohtaamaan pelkonsa. En ollut pekkaa pahempi kuin muut elämäni aikana kohtaamani kannustelijat.

Se kannustaminen. Mitä se oikein on?

Halusin painavan huonekalun vintiltä alakertaan. Ystäväni tuli apuun. Arvelin tosin, että huonekalu olisi niin painava, että siihen tarvittaisiin joku vahvempi minun sijaan toiseksi kantajaksi. Hän kokeili mööpelin painoa ja totesi, että hänestä minä kyllä ihan hyvin jaksaisin kantaa hänen mukanaan tuomiensa liinojen avulla, mutta kehotti minua kokeilemaan ja päättämään itse, miltä minusta tuntuisi. Siinä se oli: aito kannustaminen! Hän kertoi oman mielipiteensä ja asetti omat ajatuksensa syrjään. Sen sijaan hän kunnioitti minun tunteitani ja osoitti siten aitoa arvostusta ja luottamusta minua kohtaan. Hän kannusti, mutta jätti vastuun päätöksenteosta minulle.

Huhtikuun alussa luin tarinan 24-vuotiaasta Jasminesta. Hän vammautui kuusi ja puoli vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa. Ollessaan yhä sairaalassa toipumassa onnettomuudesta, hän kuuli äidiltään menettäneensä onnettomuudessa hyvän ystävänsä. Hän koki silloin, ettei hänkään halua enää elää. Tuolloin hänen äitinsä sanoi hänelle, että hän saa itse päättää jatkaako ja kukaan ei pakota häntä. Jasmine kertoo lehtihaastattelussa, miten hänen äitinsä kommentti käänsi hänen päänsä ja hän päätti haluta jatkaa elää. Voi vain ihailla äitiä, joka kykeni tuollaisessa tilanteessa asettamaan sivuun omat toiveensa ja halunsa ja antoi tyttärelleen päätöksenteon vastuun omasta elämästään. Mikä valtava luottamuksen ja rakkauden osoitus!

Kannustus on taitolaji. Mielipiteensä voi kertoa, mutta sen jälkeen omista haluista, tarpeista ja toiveista pitää pystyä päästämään irti ja luottaa siihen, että kannustettava tekee juuri hänelle ja hänen tilanteessaan ne oikeat ratkaisut. Hänen elämästään on kyse ja hänellä itsellään sen vastuunkin pitää olla.

En se minä ollut!!! (Ja oli siellä sitäpaitsi muitakin.)

Vaivaako syyllisyydentunne? Onko jokin asia hoitamatta? Pitäisikö olla parempi siinä, tässä tai tuossa? Teinkö taas väärin? Päätät lähteä vieraisille, vaikkei huvittaisi, ettei tule syyllinen olo? Syyllisyydentunne nakertaa voimavaroja. Sen tunteen kohtaamiseen voi ottaa kaksi lähestymistapaa sen mukaan, millaisen kulttuurin on itselleen omaksunut.

Muistatko leikin, jossa tuoleja on yksi vähemmän kuin osanottajia? Kun musiikki lakkaa, pitää jokaisen mahdollisimman nopeasti istua vapaalle tuolille. Se, joka jää ilman tuolia, putoaa pelistä pois. Seuraavalla kierroksella tuolejakin on yksi vähemmän ja musiikki soi uudelleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt voittaa leikin. Kun elää syyllisyyskulttuurissa, elämä on kuin osa tuota leikkiä. Kukaan ei halua olla se, joka jää ilman tuolia. Kukaan ei halua olla se, joka on syyllinen. Jokainen pyrkii parhaansa mukaan pudistelemaan kaiken syyllisyydentunnon itsestään ja kohdistamaan syyttävän sormensa itsestään poispäin.

Kun jotakin, erityisesti jotakin epämiellyttävää elämässä tapahtuu, voi suhtautu asioihin niin, että on aina jonkun syy, että asiat menivät niin kuin ovat tai minä en ainakaan ole syyllinen tapahtuneeseen. Jos kyse on esimerkiksi erimielisyydestä, lähtökohtana on, että se on aina jonkun syy: ei kahden tai useamman ihmisen syy, vaan vain yksin jonkun heistä, joista tämä yksi kantakoon yksin vastuun tapahtuneesta. Tällaisessa syyllisyyskulttuurissa asioiden ja tapahtumien selvittelyssä ja kohtaamisessa kaikkein olennaisin kysymys on aina se, kuka nyt oli syyllinen? Ja minä se nyt en ainakaan ollut!

Voisiko asioihin reagoida toisin? Jos katsoisikin maailmaa niin, että kaikki, mitä ympärillään tapahtuu, tapahtuu jossakin tietyssä tilanteessa, jossakin tietyssä yhteydessä. Olemme kaikki jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme. Kun asioita tapahtuu, meillä kaikilla on aina jonkinlainen osavastuu tapahtuneesta. Tällöin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi tilanteessa kuin tilanteessa nousee: mikä on minun osavastuuni tapahtuneeseen ja miten vastuuni kannan. Kun ymmärrämme olevamme jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme ja ympäristöömme, mikään tapahtunut ei voi yksin olla jonkun syy tai vika, vaan meillä on aina kaikilla jokin oma osuutemme tapahtumiin. Kun asioiden selvittämisessä ja tapahtumien ymmärtämisessä tärkein kysymys on: miten minä voin ottaa vastuun siitä osuudesta, joka on minun, voidaan puhua vastuukulttuurista.

Onneksi jokainen voi itse valita, haluaako elää syyllisyyskulttuurissa vai vastuukulttuurissa. Vastuukulttuurissa eläminen edellyttää hyvää itsetuntemusta, omien tarpeidensa tunnistamista ja halua huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Ne ovat syyllisyydentunteen vastavoimia. Riittää, kun tunnistaa oman vastuunsa tapahtumista, sen ikioman osuuden, mutta vain sen. Ei tarvitse ottaa vastuuta tai syyllisyyttä siitä, mikä ei ole omalla vastuulla. Se osuus kuuluu muille. Voi toivoa, että asiat olisivat olleet toisin, mutta toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät ole sinun vastuullasi. Kun tunnistaa, ettei itse ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, voi pyytää anteeksi siltä, jota kohtaan toimi väärin ja päättää seuraavalla kerralla toimia toisin. Tällöin ei tarvitse kantaa  mukanaan syyllisyyden taakkaa.

Millaisen kulttuurin kasvatti ja kannattaja sinä olet?

 

Se on tämä aika…

walton1”Se on varmaankin tämä aika.”, kommentoi ystäväni. Olimme keskustelleet siitä, miten niin monelle on hurjan tärkeää se, että omistaa sitä sun tätä ja miten pitää pyrkiä koko ajan juoksemaan kovempaa ja kovempaa työelämän oravanpyörässä. ”Se on tämä aika.”

Toinen ystäväni kertoi minulle varakkaasta naapuristaan, joka ajaa Porschella. Hän on tuon tuosta kiukkuinen siitä, miten ihmiset tekevät hänelle kiusaa kiilaillessaan maanteillä hänen autonsa eteen, parkkeeraamalla siten, että hänen on vaikeaa saada autonsa pois tai monin muin tavoin. Ystäväni kertoi useasti ehdottaneensa naapurilleen, että hän hankkisi itselleen jonkin toisen, vaatimattomamman auton, jotta saisi ajella rauhassa ilman kateellisia kiusanhenkiä.

Luin hiljan Izaak Waltonin kirjoittaman kirjan Oivallinen onkimies. Kirjan ensimmäinen painos, The Compleat Agler or The Contemplative Man’s Recreation on julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1653. Tämän kirjan mainitsi oppitunneillaan arvostamani lukion suomenopettaja useaan kertaan. Lukioajoistani on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Siitä huolimatta kirja on jäänyt mieleeni, mutta vasta nyt siihen tartuin ja luin.

Kirjan kirjoittanut Walton syntyi vuonna 1593 majatalon pitäjän poikana. Hän toimi elinaikansa erilaisissa kaupallisissa tehtävissä, mutta hänellä lienee ollut kiinnostusta myös hengellisiin asioihin, sillä hän liikkui paljon myös kirkollisissa piireissä. Waltonin kirja on ensisijaisesti käytännöllinen onkimisen opaskirja; monipuolinen ja ansiokas onkin. Hän kuvailee seikkaperäisesti sitä, millaisia syöttejä eri kalalajeillä kannattaa käyttää, miten ja millaisissa paikoissa mikäkin kalalaji parhaiten käy pyydykseen ja mihin vuodenaikaan.

Kirja on se myös paljon muuta. Onkimiseen annettavien ohjeiden lomassa toistuvat muun muassa teemat kiitollisuus, rehellisyys ja rauhallisuus. Läpi koko kirjan Walton muistuttaa lukijaansa olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä jo on. Nykykielelle käännettynä hän kehottaa ihmistä olemaan läsnä ja näkemään kaiken sen kauneuden, mikä meitä luonnossa ympäröi. Hän muistuttaa, miten usein monista pienistä asioista tulee meille niin tavanomaisia ja päivittäisiä, että unohdamme olla niistä kiitollisia.

Walton korostaa moneen kertaan opaskirjassaan sitä, miten ihminen voi paremmin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on. Kirjassa toistuvat tarinat rikkaista ihmisistä, joilta elämänilo ja onnellisuus  jäävät puuttumaan, sillä heidän aikansa ja ajatuksensa ovat täynnä huolia, joita heidän varallisuutensa kokoaminen ja vaaliminen vaatii. Hän korostaa useaan otteeseen, miten onnellinen onkimies onkaan voidessaan viettää kauniin keväisen päivän veden äärellä rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että hänen aikansa kuluisi raatamiseen omaisuutta hankkiakseen ja edelleen siitä huolehtiakseen. Walton kuvailee myös osuvasti sitä, miten meillä on halu hankkia lisää omaisuutta naapurimme vuoksi, koska kuvittelemme, että saisimme silloin enemmän arvostusta naapurin silmissä. Walton myöntää, että toki uutteruus tuo ihmiselle vaurautta, mutta muistuttaa, etteivät rikkaudet kuitenkaan tee ihmistä onnelliseksi. Hän siteeraa: ”Rikkauden tuolla puolen on yhtä paljon kurjuutta kuin sen täällä puolella.” Vastapainoksi kirjoittaja toivoo jokaisen säästyvän kuristavasta köyhyydestä ja muistuttaa siitä, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.

Walton2.jpgWalton korostaa rehellisyyttä ja puhdasta omaatuntoa. Hän muistuttaa useaan otteeseen erilaisten kalansyöttien teko-ohjeiden lomassa, miten huonosti varallisuutta itselleen haaliva ihminen voi eritoten, jos hän hankkii omaisuuttaan epärehellisin keinoin. Hän kertoo sen sijaan itse jatkuvasti ponnistelevansa saadakseen nöyrän ja kiitollisen sydämen ja toivoo samaa kaikille muillekin. Omaisuus ilman nöyrää ja rehellistä sydäntä ei tee ihmistä onnelliseksi. Walton kehotttaa lukijaansa olemaan joko tyytyväinen köyhä tai rehellinen rikas. Hän siteeraa Nicolas Caussinia sanoen: ”Sillä joka menettää hyvän omantuntonsa, ei ole mitään säilyttämisen arvoista.”

Walton sisällyttää rikkauden käsitteeseen myös muuta kuin materiaalista omaisuutta. Aivan kuten rikkaus voi olla meille myös siunaukseksi, jos käytämme sitä nöyrin, iloisin ja kiitollisin sydämin, voi myös jokin taito, joka meillä on, tuottaa meille hyvää, jos käytämme sen taidon oikein. Jo kirjan johdantokappaleessa Walton korostaa kuitenkin sitä, että onkimista, kuten mitään muutakaan taitoa ei opi ainoastaan lukemalla. Taito saavutetaan vain sitkeällä harjoituksella.

Erityisesti tämä viimeinen ohje on minun sydäntäni lähellä. Voi lukea kuinka paljon tahansa erilaisia tekstejä onnellisuudesta ja siitä, miten se saavutetaan. Se on kuitenkin vain alku. Tärkeintä on oma harjoitus, oma tekeminen, oma vastuu. Onnikaan ei laskeudu joidenkin tiettyjen ihmisten ylle satunnaisena lahjana. Se on jotakin, minkä jokainen voi saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla ja omalla työllä sen eteen, mitä kukin elämässään tavoittelemisen arvoisena pitää.

Vaan miten on? Onko se Tämä Aika, jonka syytä on se, että juoksemme oravanpyörässä hankkiaksemme lisää ja lisää? Onko se Tämän Ajan syytä, että meillä pitää olla enemmän kuin naapurilla tai vähintäänkin yhtä paljon?

Jos Tämä Aika on alkanut jo yli 350 vuotta sitten tai kenties jo aiemmin ja yhä edelleen jatkuu, niin onko pohjimmiltaan kyse Tästä Ajasta? Vai onko kenties niin, että on tavattoman helppoa osoittaa syyttävällä sormella Tätä Aikaa, joka on hyvin epämääräinen ja abstrakti käsite, eikä ainakaan pistä syytöksillemme vastaan?

Olisiko sittenkin niin, että Tätä Aikaa syyttäessämme emme haluaisi ottaa itsellemme omaa vastuutamme omasta hyvinvoinnistamme, vaan yritämme pyristellä siltä pakoon?

8 syytä, miksi olen takinkääntäjä

Vain puolisen vuotta sitten kuuluin vielä niihin ihmisiin, jotka jos nyt eivät suorastaan halveksi tai vihaa, niin ainakin tuntevat vastenmielisyyttä kaikenlaista oman elämän suunnittelua ja tavoitteiden asetantaa kohtaan.

Takavuosilta muistan erään työpaikkahaastattelun, jossa tuleva esimieheni tiukkasi minulta, mikä tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua. Kieltäydyin vastaamasta ja perustelin sitä kokevani, että jos asetan itselleni jonkin tietyn tavoitteen, työskentelen silloin vain sitä kohti ja minulta saattaa jäädä tarttumatta moneen muuhun hienoon  mahdollisuuteen. Vastaukseni ei tyydyttänyt haastattelijaa. Hän yritti edelleen tiukata minulta tavoitettani viiden vuoden päähän, mutta pysyin tiukasti kannassani. Sain kuitenkin työpaikan. Jälkikäteen ymmärsin, että tällä kertaa olikin vain tärkeintä saada vastaus jokaiseen haastattelulomakkeen kohtaan. Luulen sitä paitsi, että jos olisin esimerkiksi vastannut, että tavoitteeni on olla viiden vuoden kuluttua sinun esimiehesi, olisi työpaikka jäänyt silloin saamatta. Ymmärrän kuitenkin nyt miksi HR-osasto oli tuon kysymyksen haastattelulomakkeeseen laittanut. Se oli tärkeä kysymys. Ei niinkään sen vuoksi, mitä haastateltu haluaisi viiden vuoden kuluttua vaan siksi, että hänellä olisi tavoitteita.

Alkusyksystä takkini heilahti hulmahtaen oikein reippaasti näissä tavoite- ja suunnitteluasioissa. Olen takinkääntäjä. Kyllä! Myönnän sen avoimesti ja olen siitä iloinen. Asetin tuolloin loppuvuodelleni tavoitteet ja laadin suunnitelman niihin pääsemiseksi. Nyt uuden vuoden alussa on aika katsoa vähän taaksepäin ja asettaa alkaneelle vuodelle uudet tavoitteet. Vuosisuunnitelmani on työn alla. Sen pohjalta laadin kerran viikossa suunnitelman seuraavalle viikolle. Voi että, miten rakastan tätä puuhaa! Oman elämäni suunnittelua!

Mitä ihmettä minussa oikein on tapahtunut? Miksi takkini heilahti?

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Tiedän, mikä minulle on elämässä tärkeätä, mitä haluan saavuttaa ja miksi. Nämä asiat haluan saavuttaa vain itseni vuoksi. En siksi, että kokisin muiden silmissä tulevani paremmaksi, arvostetummaksi tai hyväksytymmäksi ihmiseksi. Muiden ihmisten mielipiteillä siitä, miksi jotkin asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, ei enää ole painoarvoa samaan tapaan kuin ennen.

Sen sijaan, että laatisin listan minulle merkityksellisistä asioista ja niihin liittyvistä tavoitteista, on mielestäni luontevampaa visualisoida ne omassa mielessäni kuvaksi, ikäänkuin maalaukseksi siitä, miltä haluan elämäni 3-10 vuoden kuluttua näyttävän.

Olen ymmärtänyt, että jokainen on itse vastuussa oman elämänsä onnesta tai kärsimyksestä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos ei itse määrittele itselleen tavoitteita haluamansa saavuttamiseksi ja sen jälkeen ihan itse ryhdy askel askeleelta työskentelemään tavoitteidensa saavuttamiseksi, on ihan turha valittaa ja osoitella sormella muita ihmisiä tai olosuhteita, jos onni ei satukaan ovelle koputtamaan.

“Life lived by choice is a life of conscious action. A life lived by chance is a life of unconscious reaction.” –Neale Donald Walsch

Osaan laittaa elämäni asiat paremmin tärkeysjärjestykseen. Minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän epämääräisiä tehtävälistoja tekemättömistä töistä. Ne ovat toimineet muistilappuina. Ne ovat myös toimineet pienen stressin aiheuttajina silloin, kun niille on alkanut kertyä tekemättömiä puuhia nopeampaan tahtiin kuin niitä on voinut sieltä ruksailla pois.

Nyt aloitan sekä vuosi- että viikkosuunnitelman laatimisen sillä, että visualisoin  mielessäni pitkän ajanjakson tavoitekuvan, sen elämäni taidemaalauksen. Tuon kuvan pohjalta onkin jo hyvin helppoa järjestellä asioita ja tehtäviä tärkeysjärjestykseen. Olen myös ryhmitellyt tehtäviä eri otsikoiden alle. Nuo otsikot ovat lähtöisin niistä eri elementeistä, josta visualisoimani maalaus muodostuu.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen oppinut arvostamaan itseäni niin, että tiedän, että oman jaksamisen rajojeni kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, paljonko saan aikaan. Omasta hyvinvoinnistani on tullut minulle suoritusten maksimointia tai muiden miellyttämistä tärkeämpi asia. Kun tiedän paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen elämässäni, riittämättömyyden tunne on vähitellen väistynyt, sillä tiedän tehneeni ensisijaisesti juuri kaikkein tärkeimmät tehtävät. Viikkosuunnitelmassani on muuten mukana myös lepo, ei siis pelkkiä tekemättömiä töitä.

Epäonnistumisen pelkoni vähentynyt. Aiemmin fokusoin usein siihen, mitä kaikkea siitä, mitä olin päivääni tai viikonloppuuni suunnitellut, oli jäänyt tekemättä. Nykyisin mittarinani ei ole enää, sainko kaikki viikon tehtävälistalta tehtyä. Tosiasiassa aika harvoin saan nykyisinkään, sillä olen armoton aikaoptimisti. Peilaan sen sijaan jokaista viikkosuunnitelmaa laatiessani ensin takaisin edelliseen viikkoon ja kirjaan ylös, mistä kaikesta olen iloinen, mitä edellisellä viikolla oli tapahtunut. Kirjaan niin pienet kuin suuretkin asiat ja ilonaiheet. Toki tarkistan sitten myös, jäikö jotakin tärkeää tekemättä ja otan sen uudelleen mukaan seuraavan viikon tehtäviin. Kun keskityn ensisijaisesti iloitsemaan siitä, mitä sain aikaan ja mitä kaikkea mukavaa tapahtui, saan kokea enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita.

Epäonnistumisen pelkoa vähentää myös se, että pilkon tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi. Esimerkiksi kamarin lattia pitäisi maalata uudelleen. Sen sijaan, että kirjoittaisin tehtävälistalleni ”kamarin lattian uudelleenmaalaus”, olen kirjoittanut listalle muun muassa: kamarin tyhjentäminen huonekaluista lattian maalausta varten, sitä ennen tilan tekeminen viereisessä huoneessa kamarin huonekaluille, ystävien kutsuminen apuun pianon siirtoa varten, pianon siirtäminen, lattian imurointi, peseminen ja huuhtelu ennen maalaamista, lattian jättäminen kuivumaan, lattian maalaaminen ja niin edelleen. Kun olen pilkkonut tehtävät mahdollisimman pieniksi osatehtäviksi, on myös huomattavan paljon helpompaa laatia realistisia suunnitelmia. Silloin saa paremman käsityksen siitä, paljonko kuhunkin puuhaan pitää varata aikaa.

Olen ymmärtänyt sen, että maailma muuttuu jatkuvasti ympärilläni. Aina tulee yllätyksiä, joihin ei ennalta voi vaikuttaa ja joihin ei voi varautua. Kaikkea en voi ennakolta suunnitella, mutta kun on olemassa suunnitelma, jossa minulle tärkeät asiat ovat, yllätyksiä on helpompi hallita, kun tärkeät eivät yllätysten myötäkään pääse unohtumaan. Yllätyksille on myös helpompi ottaa tilaa jo valmiiksi suunnitellusta ohjelmasta sen sijaan, että kaikki olisi epämääräistä suunnittelematonta massaa.

Myös minä muutun. Arvoni saattavat muuttua ja niiden myötä muuttuvat prioriteettini. Siksi päivitän jatkuvasti myös visualisoimaani tavoitekuvaa. Kuvan myötä päivittyvät myös tarvittaessa tehtävälistojen otsikot ja niiden tärkeysjärjestykset. Jokin otsikko saattaa jopa tipahtaa kokonaan pois ja uusia tulla lisää. Tärkeimmät kuitenkin tuntuvat säilyvän siellä.

Olen ymmärtänyt, että koska maailma ja minä muutumme, suunnitelmasta ei kannata pitää kynsin ja hampain kiinni. Siitä on hyvä ottaa tukevasti löyhä ote. Kaikki elämässä sattuvat yllätykset eivät ole kielteisiä. Ne voivat olla myös myönteisiä. Olisi todella sääli, jos jokin onnekas sattuma menisi huomaamattani sivu suun.

Erästä tutkimusta varten kerättiin suuri joukko ihmisiä koehenkilöiksi. Heidät jaettiin haastattelun perusteella kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään tulivat henkilöt, jotka kokivat, että heillä käy usein hyvä tuuri ja toiseen ryhmään henkilöt, joiden mielestä he hyvin harvoin ovat onnekkaita. Kummankin ryhmän koehenkilöt saivat eteensä tutkimusta varten laaditun sanomalehden ja heidän tehtävänsä oli laskea, montako kuvaa sanomalehdessä on. Vähemmän onnekkaat tarvitsivat tehtävän suorittamiseen aikaa muistaakseni keskimäärin reilun minuutin. Hyvän tuurin ryhmän ihmiset selvittivät keskimäärin kahdessa sekunnissa, että lehdessä on 42 kuvaa.

Mistä ero johtui? Sanomalehden ensimmäisellä aukeamalla oli otsikko, jossa luki: ”Tässä lehdessä on 42 kuvaa. Lopeta laskeminen ja ilmoita tulos tutkimusassistentille.” Onnekkaiksi itsensä tuntevat koehenkilöt toisin sanoen olivat avoimia ottamaan vastaan onnekkaan sattuman tehtävää suorittaessaan ja selvisivät siitä siksi nopeasti. Vähemmän onnekkaiden ryhmä sen sijaan piti tiukasti kiinni annetusta tehtävästä sitä suorittaessaan. Heiltä jäi onnekas yllätys ensimmäisellä aukeamalla huomaamatta.

Joko sinulla on alkaneen vuoden suunnitelma ja tavoitteet tiukasti löyhässä otteessasi?