Talvi yllätti autoilijan

Takavetoisen, vanhan farmari-Volvoni perä lähti heittelehtimään. Onneksi vastaantuljoita ei juuri sillä tienpätkällä ollut. En myöskään tullut painaneeksi jarrua, vaan intuitiivisesti vain nostin jalan kaasulta ja pyrin rauhallisin liikkein kääntämään rattia niin, että auto kuitenkin pysyi jotakuinkin omalla kaistallani ja sain sen lopulta hallintaani. Kokemus kuitenkin pelästytti ja kädet vapisivat pitkään.

Oli ollut ensimmäinen todellinen pakkasyö. Autossa oli vielä kesärenkaat. Tie oli kuitenkin aamulla kuiva ja olin lähdössä rautatieasemalta reissuun. Raippaluodon siltaa alas tullessa nopeus oli päässyt huomaamattani kasvamaan ja sillan jälkeen tie olikin kiiltävässä jäässä. Avoimesta merestä noussut kosteus oli jäätänyt tien pinnan.

Viikkoa myöhemmin olin paluumatkalla kaupungista. Lämpötila oli nollan tuntumassa ja sataa tuhnutti räntää. Oli pimeää. Vaikka autossa nyt olikin talvirenkaat, ajaminen pelotti. Toistelin itselleni mielessäni: älä pelkää, älä pelkää, aja rauhallisesti. Älä pelkää. Siitä huolimatta pelotti. Puristin rattia rystyset valkoisina.

Olin tulossa Eva Kelan luennolta, jossa hän oli kertonut omasta vuosien ahdistuksestaan ja siitä paranemisesta. Monet hänen kokemuksensa olivat yhteneväisiä omien kokemuksieni kanssa. Eva kertoi parantumisensa alkaneen, kun hän oli lakannut taistelemasta ahdistustaan vastaan ja vain todennut, että tule sitten.

Olen kokenut vuosia sitten saman, kun suru vyöryi aaltoina ylitseni. Uudelleen ja uudelleen. Kuvittelin surun harmaapukuiseksi herraksi, joka säännöllisesti ilmestyi painostaville, ei-toivotuille vierailuilleen. Aina yllättäen ja pyytämättä. Aloin keskustella herra Surun kanssa. Kun havaitsin hänen jälleen saapuneen, totesin hänelle, että tulit sitten taas, vaikken edes kutsunut. Sanoin hänelle, että ole sitten siinä, kun kerran tulit ja tiedän, että käskemällä et lähde, joten ole sitten siinä niin kauan kuin sinulta tuntuu. Hänen vierailunsa lyhenivät ja kevenivät. Oli kuin hän olisi ajan oloon vaihtanut raskaan, tumman päällysviittansakin keveämpään kesäpukuun. Lopulta hänen vierailunsa olivat enää kuin kevyttä, nopeasti haihtuvaa aamu-usvaa pellon yllä.

Kun heräilin öisin ahdistavaan oloon, olin jo mielestäni kokeillut kaikkea. Pyrin hengittämään tasaisesti, syvään ja rauhallisesti. Pyrin rentouttamaan lihaksia ja etsimään mahdollisimman miellyttävän makuuasennon. Mikään ei tuntunut auttavan. Puristava tunne rinnassa ei helpottanut. Eräänä yönä muistin, mitä olin oppinut tietoisen läsnäolon hengitysharjoituksista. Kokeilin, toimisiko sama ajatus ahdistukseen. Muunsin ajatuksen ”Kaikki, mitä teen on oikein.” muotoon ”Kaikki, mitä tunnen, on oikein.”.

Lopetin vastaanpyristelyn. Aloin kuunnella ahdistustani. Hyväksyin sen, että nyt kyllä ahdistaa, mikä oli totta. Otin tutkijan asenteen.  Kuulostelin tarkkaan, millaiselta puristava tunne tuntuu ja millaiselta muualla kehossa tuntuu. Mietin, miten voisin sanallisesti kuvata tunnetta. Pohdin, millaisin värein maalaisin siitä taulun. Nukahdin uudelleen ennen taulun valmistumista.

Nyt pelkäsin pimeässä ja liukkaalla ajamista. Entä jos hyväksyn tämänkin tunteen: pelkoni? Sanoin itselleni, että on ihan ok, että pelkäät. Se on luonnollista ja se on sallittua, mutta siitä huolimatta sinä selviät kyllä tästäkin. Verenkierto palasi vähitellen rystysiin. Ratti pysyi otteessani vähemmälläkin puristamisella. Kotimatka sujui hyvin ja rauhallisin mielin. Minä selvisin, kuten oli odotettavaa.

Det har jag aldrig provat förut, så det klarar jag säkert. – Pippi Långstrump

Kun välttelen pelkoani (tai suruani tai ahdistustani) tai kun pakenen sitä tai kiistän siltä oikeuden olemassaoloon, olen välittömästi taistelu- ja puolustusvalmiudessa. Uhantunne johdattelee puolustusvalmiuteen. Ilman uhantunnetta ei ole mitään tarvetta puolustautua! Mitä muutakaan uhantunne on kuin pelkoa. Pelkoa pelon päälle! Lopulta annan pelon ottaa minusta vallan ja toimin vain sen ohjaamana.

Kun sen sijaan hyväksyn pelkoni (tai suruni tai ahdistukseni) ja luotan siihen, että se menee kyllä aikanaan ohi ja selviän tästä varmasti, vaikka juuri nyt olo on epämiellyttävä, menettää pelko (tai suru tai ahdistus) voimansa eikä enää saa minusta otetta. Ei ole mitään pelättävää. Minä tiedän, että selviän. Turvallisuudentunne ja luottamus on myrkkyä pelolle, surulle ja ahdistukselle.

Eräs vuosipäivä

Nine eleven, syyskuun yhdestoista päivä. Vuosipäivä. Minulle se sattuu olemaan myös eräänlainen henkilökohtaisen elämän vuosipäivä. Syyskuun yhdennelletoista päivälle osui se hetki muutama vuosi sitten, kun otin laput pois silmiltäni ja katsoin todellisuutta suoraan silmiin. Oli se päivä, jolloin tulin asioiltani tyhjään kotiin, jonka keittiössä oli sähkölieden levy päällä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun siltä mieheltä levy oli unohtunut päälle, mutta oli ensimmäinen kerta, jolloin en ollut sattunut olemaan kotona sitä sammuttamassa ja asiasta huomauttamassa. Onni onnettomuudessa, ettei talo palanut sillä kertaa.

Oli myös se päivä, jolloin totesin, etteivät entisen mieheni työpöydällä lojuvat avaamattomat laskukirjekuoret ole tilapäinen ilmiö, joka johtuisi siitä, ettei hän juuri sinä päivänä ole vielä ehtinyt avaamaan tullutta postia. Yhden päivän tai edes viikon aikana posti ei tuo vastuullisesti asioistaan huolehtivalle kymmenittäin kirjekuoria.

Olin valintatilanteen edessä: jatkanko näin vai teenkö muutoksen. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, etten minä voisi häntä muuttaa. Muutoksen olisi pitänyt lähteä hänestä itsestään ja siihen hän ei selvästi ollut halukas lähtemään. Purin puhelimessa tunteitani ja seuraavien päivien sisällä kypsyttelemääni avioeropäätöstä silloiselle ystävälleni. Sain häneltä parin päivän kuluttua tekstiviestin, jossa hän totesi: ”Eihän Mies nyt niin paha ole. Minusta olisi kamalaa ajatella, että asuisit siellä aivan yksin.”

Pessimisti, joka sanoo: ”Voi, se on toivotonta, ei kannata tehdä mitään”, on samanlainen kuin optimisti, joka sanoo: ”Ei kannata tehdä mitään. Kyllä asiat sujuvat joka tapauksessa.” Kummassakaan tapauksessa ei tapahdu mitään.”
Yvon Chouinard, Patagonian perustaja

Olin tyrmistynyt viestistä. Koin sen hyvin väheksyvänä. Hän väheksyi viestillään minun pahaa oloani. Sillä oli hänelle vähemmän merkitystä kuin sillä pelolla, jota eropäätökseni hänessä herätti. Ehkä monesti onkin houkuttelevaa jäädä nykytilaan makaamaan vain siksi, että tilanne ei ole suorastaan sietämätön, vaan elämä on vain ehkä vähän ikävystyttävää tai merkityksetöntä. Kestämätön olotila pakottaa toimintaan, mutta lievempiä versioita voi sietää itselleen selittelemällä ja uskottelemalla, että kyllä asiat varmaankin jotenkin paranevat ajan oloon. Itsestään. Yleensä näin ei käy. Tuntemattoman tilanteen kohtaamisen pelon voi toisin sanoen naamioida myös optimismiksi. Pakenemista sekin.

Olin jo piileskellyt muutoksen tekemisen pelkoani optimismini takana riittävän pitkään tietääkseni, että asiat eivät ole paremmin kuin vuosi sitten, kuukausi sitten tai viikko sitten. Nyt olo oli sietämätön ja oli toimittava.

En rynnännyt suinpäin kohti tuntematonta. Ennen erohakemuksen jättämistä selvitin perusteellisesti, miten muutos vaikuttaisi elämääni. Kykenisinkö yksin vastaamaan taloudellisesti kiinteistöstäni, jossa oli myös yritykseni työtilat? Sellaista vaihtoehtoa, jossa olisin jäänyt silloiseen avioliittoon talon talon takia, en itselleni antanut. Kun kaikki taloon liittyvä taloudellinen vastuu oli viime kädessä yksin minun vastuulla, menettäsin taloni joka tapauksessa, jos terveyteni pettäisi sen vuosi, etten voi hyvin. Se auttoi asioiden priorisoinnissa.

Kävin läpi kaikki mahdolliset tositteet kahden, kolmen edellisen vuoden ajalta ja laskelmat osoittivat, että selviäisin kyllä. Se vieläpä vahvisti käsitystäni siitä, että taloudellinen vastuu todellakin oli ollut ensi sijaisesti minun harteillani. Kun asiat lopulta etenivät niin pitkälle, että erohakemus oli jätetty ja oli osoittautunut välttämättömäksi hakea käräjäoikeudelta myös päätös yhteiselämän lopettamisesta ja lopulta myös ulosottoviraston häätöpäätös, oli helppoa todeta, että olin tehnyt aivan oikean päätöksen.

Kokemus oli rankka joka suhteessa, mutta se oli hyvin opettavainen. Rankat hetket vaihtaisin pois, mutta saamaani oppia en. Rankat kokemukset tarvittiin. Se opetti sen, että optimismin taakse piiloutuminen ei olisi muuttanut elämääni parempaan suuntaan. Päin vastoin. Asioiden ottaminen omiin käsiin teki sen. Entiseen ei enää ole paluuta. Onneksi!

Kokemus opetti myös, miten toimia, kun johonkin asiaan ryhtyminen tuntuu pelottavalta. Ensimmäiseksi mietin, mikä olisi pahinta, mitä voi tapahtua, jos teen sen, mikä nyt hieman pelottaa. Seuraavaksi mietin, mitä voin tehdä, jotta voin pienentää riskiä, että keksimäni pahin mahdollinen tapahtuu. Pelkään muun muassa edelleen, että autoni joskus jättää tielle, mutta sen sijaan, että antaisin sen rajoittaa liikkumistani, pidän huolen siitä, että minulla on vähänkään pidemmillä matkoilla aina mukanani makuupussi, vähän juotavaa ja syötävää sekä huolehdin, että puhelimen akussa on virtaa. Kolmanneksi mietin suunnitelman, mitä teen, jos se kaikkein pahin kaikesta huolimatta tapahtuu. Muutaman vuoden takaisessa erotilanteessa tiesin, että laittaisin kiinteistöni myyntiin, jos näyttäisi, etten selviäisi yksin sen ylläpidosta. Vuokra-asunto ja vuokratilat yritykselle löytyisivät kyllä jostakin.

Olen vanha mies ja kohdalleni on osunut monenlaisia hankaluuksia. Suurinta osaa niistä ei todellisuudessa ole koskaan tapahtunut. – Mark Twain

Niinpä. Suurin osa elämän hankaluuksista, esteistä ja vaikeuksista on omien korvien sisällä.

PS.
Muutin vuosipäivän kunniaksi myös blogin nimeä. Päiväkirjani mukaan siitä on nyt vuosi aikaa, kun tein päätöksen jatkaa aiemmin päättynyttä bloggaamistani uudessa osoitteessa ja ryhdyin selvittämään ikioman verkkotunnuksen rekisteröimiseen liittyviä asioita. Se tuntui silloin pelottavalta ja epämiellyttävältä, kuten kaikki tietokoneen kanssa soheltamiseen liittyvä minusta tuntuu. Sekin pelko vain piti kohdata, eikä asia lopulta kovin monimutkainen ollutkaan.

Alusta asti on tuntunut, ettei Oman onneni seppä nimenä ole aivan se, mitä haen, mutta on paremman puutteessa saanut hoitaa virkaansa. Muokkasin nyt nimeä niin, että se kuvaa osuvammin ajatuksiani siitä, miten meistä jok’ikinen on oman onnensa seppä. En ainoastaan minä, vaan ihan yhtä lailla sinä myös. Näin on parempi.

Elätkö kuin hirvi?

Työn alla oleva projektini vaatii paljon puukorjauksia. Mikäs siinä. Sitten tehdään. Ensimmäisiä jo aloiteltuani aloin kuunnella vannesahan ääntä. Oliko se jotenkin erilainen kuin ennen? Sitten kuuluikin jo räsähdys, kun sahaterä napsahti poikki. Tuijotin katkennutta terää. Pyörä koneen sisällä pyöri pyörimistään, kunnes vähitellen pysähtyi. Jo ennen lomia minulla oli ollut vahva intuitio, että terä katkeaisi pian. En tiedä, mistä se tuli. Oliko se vain oman mieleni katastrofiajattelua vai oliko koneen ääni aavistuksen muuttunut, johon olin reagoinut? Mene ja tiedä. Nyt se kuitenkin oli tapahtunut ja todellisuutta. Poikki meni. Naps.

Ensimmäinen reaktioni oli, että jaha, nyt se tapahtui. En osannut vihastua, vaikka kädet olivat täynnä töitä ja tämä tietäisi viivettä. Intuitio oli ollut niin vahva, etten osannut yllättyäkään. En panikoinut, että mitä nyt. Jotakin oli parin kuukauden takainen autokokemus selvästikin opettanut. Istahdin verstaan portaalle ja tartuin puhelimeen. Kysyin tutulta puusepältä, jolla on samanlainen kone, mistä hän ostaa teriä. Sain parinkin paikan nimen ja neuvoja, mitä mittoja tarvitsen tilaamiseen. Hän jopa lähetti oman teränsä mitat minulle, jolloin minun ei tarvitsisi ryhtyä käppyrälle vääntyneen terän pituutta mittailemaan. Totesimme, että käyttämäni terän leveys oli eri kuin hänellä, mutta samanlaisella jatkaisin.

Sen verran tunsin pientä epävarmuutta uuden terän hankkimisasiassa, että uuden terän tilaaminen siirtyi seuraavalle päivälle. Väistelin asiaan ryhtymistä, sillä pelkäsin, että tilaisin väärän mittaisen ja mietin, tuleekohan tämä kovinkin kalliiksi. Sekin mietitytti, miten sen terän osaisin koneeseen vaihtaa, kun en sellaista aiemmin ollut tehnyt, eikä käytettynä ostettuun koneeseen ollut ohjekirjaa. Pelkästään koneen kannen auki saaminen vaati minulta tovin verran ihmettelyä. Väitin itselleni, ettei sillä olisi merkitystä, kun kello lähestyi jo kolme iltapäivällä ja tuskinpa enää tänään postittaisivat. Otin japaninsahan naulastaan ja jatkoin työskentyä käsityökaluin.

Seuraavana päivänä ei enää ollut syytä lykätä uuden terän tilaamista. Soitin, kerroin asiani ja ystävällinen mieshenkilö langan toisessa päässä kertoi, että olen soittanut oikeaan paikkaan. Luettelin mittoja, joihin hän totesi perustellen, että minun kannattaisi ottaa aiempaa ohuempi terä, mihin myönnyinkin. Opin puhelun aikana yhtä sun toista uutta vannesahanterien maailmasta. Päätteeksi keskustelukumppanini totesi, että paketti lähtee heiltä saman päivän aikana ja on huomenna minulla. Eikä hintakaan päätä huimannut.

Voi minua! Olinko tästä vitkuttelusta jotakin hyötynyt? No, en! Korkeintaan sen, että huomasin, että kyllä asiat käsityökaluinkin nykyisin jo sujuvat. Fyysisesti se tosin on raskaampaa ja aikaa kuluu enemmän. Jos olisin jämäkästi tarttunut asiaan ja tilannut terän jo edellisenä päivänä, saman tien, olisin säästänyt sekä voimiani ja työaikaani. Eikä kokemus ollut ollenkaan ollut epämiellyttävä. Päinvastoin. Terän vaihtaminenkin osoittautui yksinkertaiseksi operaatioksi ja siihenkin sain ystäviltäni apua.

Kertasin mielessäni, mitä pohdin lomamatkaltani kotia kohti ajaessani. Auton kanssa ei lomalla ollut ollut ongelmia. Harvoinhan niitä oli ollut. Siitä huolimatta olen käyttänyt auton toiminnan murehtimiseen suunnattomasti energiaa. Olen viimeiset vuodet ollut nihkeä lähtemään mihinkään kotoani. Toki uupumukseni on ollut yksi suuri siihen vaikuttanut syy, samoin se, että nyt minulla on koti ja elämä, jossa aidosti viihdyn. Ei ole tarvetta suhata pois aina kuin olisi mahdollisuus. Ympäristöasiat ja rahanmenokin painavat vaa’assani eikä ole ollut halua käryttää polttoainetta ilmaan turhan vuoksi. Mutta on vielä viideskin syy. Olen vältellyt ajamista, koska olen murehtinut, pelännyt, miten auto kestää.

Mitenkähän monta mukavaa tapahtumaa ja kohtaamista olenkaan pelkojeni pakenemisen vuoksi menettänyt? Niin sahanterän tilaamisessa vitkuttelun kuin autolla ajamisen välttelyn vuoksi olen käyttäytynyt kuin hirvi. Olen juossut pelkojani pakoon kuin hirvi möykkäävän ajomiesten rintaman edessä päätyäkseen lopulta passipaikalla odottavan kiväärin tähtäimeen. Ja PAM!

En toki ole henkeäni menettänyt paetessani, mutta menettänyt kuitenkin kaikenlaista muuta hyvää saavuttamatta mitään parempaa sen tilalle. Mitäpä mahtaisikaan tapahtua, jos hirvi kääntyisi kannoillaan ja rohkein, arvokkain askelin astelisi kohti aseettomien ajomiesten rintamaa. Miten mahtaisi ajomiesten linja pitää? Sinne painelisi metsän kuningas joustavin ja keinahtelevin askelin vapauteensa ja eloansa jatkamaan.

Tälläkin kertaa juuri se, mitä eniten tarvitsin löytyi siitä suunnasta, joka tuntui pelottavimmalta. Omien pelkojensa pakenemisen sijaan, on aina olemassa vaihtoehto kulkea niitä kohti. Uteliaana ja pelottomalla mielellä kulkien elämällä on enemmän annettavaa kuin omaa elämää rajoittavien suojamekanismien rakentelu voi milloinkaan tarjota. Itse voi valita, elääkö hirven elämää vai kulkeeko kohti sitä, mikä pelottaa. Harjoitus tekee tässäkin mestarin.

 

Pelottavia päätöksiä

Siitä tulee pian yhdeksän vuotta, kun irtisanouduin palkkatyöstäni telecom-alan konsulttina ja ryhdyin käsityöalan yksinyrittäjäksi. Olin tehnyt diplomi-insinöörin töitä reilut kymmenen vuotta. Jo hyvin pian valmistumisen jälkeen olin alkanut miettiä uudelleenkouluttautumista, mutten ollut tuntenut itseäni riittävän hyvin, jotta olisin tiennyt, mille alalle hakeutua.

Kerran kävin avoimen yliopiston biologian opintojen innoittamana biologian pääsykokeissakin. En kuitenkaan ollut päntännnyt riittävästi pääsykoekirjoja, jotta olisin saanut opiskelupaikan. En toisin sanoen ollut halunnut sitä riittävästi, mutta tulipahan kokeiltua. Yksi kirjoista oli todella mielenkiintoinen ja olen iloinen, että se tuli silloin pääsykokeiden vuoksi luettua. Muuten ei ehkä olisi tullut.

Yhä vieläkin näen toisinaan sellaisen painajaisen, että havahdun yht’äkkiä, että diplomi-insinööriopinnoistani minulla on vielä säätötekniikan perusteet tai jokin fysiikan peruskursseista suorittamatta. Miten niin onkaan päässyt käymään?! Huomaan, että opiskeluajoistani on kulunut jo niin pitkä aika, ettei minulla ole enää harmainta aavistustakaan siitä, miten derivoidaan tai integroidaan – mikä muuten pitää kyllä paikkansa ihan todellisuudessakin. Yritä siinä sitten alkaa päntätä päähäsi säätötekniikkaa tai fysiikkaa, kun alkeellisimmatkin matematiikan perustyökalut ovat täysin hakusessa. Tästä unesta herääminen on aina suuri helpotus, kun valmiiksi suoritetuista opinnoista on olemassa paperi mustaa valkoisella.

Ammatin ja alan vaihtaminen on toisin sanoen ollut suuri helpotus ja parannus elämänlaatuuni. Olisin voinut jäädä kitkuttamaan vanhaan työhöni, todennut itselleni, että ainakin palkkaus on parempi kuin käsityöläisyrittäjän tulot eikä olisi tarvinnut ottaa yrittäjyyden riskejä. Mutta en enää kestänyt sitä, että joka ikinen arkiaamu katson itseäni peiliin vakuutellen itselleni, että koen työni mielekkääksi. En halunnut enää valehdella itselleni. En kestänyt sitä, että ainoa, mitä odotin elämässäni, olivat loma-ajat ja viikonloput, jolloin oli mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoista.

Halusin kokea, että jok’ikinen päivä olisi elämisen arvoinen. Siksi halusin mieluummin ottaa riskin ja kokeilla jotakin muuta. Jos en olisi muuttanut mitään, mikään ei olisi muuttunut. Tiesin, että vanhaan ja tuttuun voin aina palata, jos uusi ei tuokaan elämääni sellaista parannusta, jota siihen kaipasin. Jos palaisin, osaisin todennäköisesti arvostaa aiempaa työtäni ihan uudella tavalla. Kävi kuitenkin niin, että päivääkään ei ole tarvinnut katua tekemääni muutosta, vaikkei käsityöläisen elämä sekään mitään ruusuilla tanssimista ole aina ollut, mutta se on ollut mielekästä elämää.

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, kun olin vasta Otaniemen opintojeni diplomityövaiheessa. Ajan hengen mukaan hoidoksi tarjottiin masennuslääkekuuria, jonka otin vastaan. Viimeisellä käynnilläni psykiatrin luona hän suositteli minulle kognitiivistä psykoterapiaa. Sain häneltä jopa valmiit yhteystiedot, mihin ottaa yhteyttä. Se, että minulle jo 90-luvulla terveydenhuollossa suositeltiin psykoterapiaa, kertoo aika vahvaa kieltä siitä, että tarve todella oli olemassa.

Miten kävi? Selittelin itselleni, että ihan hyvinhän tässä nyt kuitenkin pärjäillään ja enhän minä nyt niin huonosti voi. Edelleen selittelin itselleni, että tuskin minulla, opiskelijabudjetilla eläjällä olisi psykoterapiaan edes varaakaan. Löysin muuten hiljan eräästä mapistani lapun, jossa psykoterapeutin yhteystiedot olivat, joten puhelinnumero oli kyllä tallessa, mutta eipä tullut silloin soitettua. Hain omaan pahoinvointiini uudelleen ammattiapua vasta 4-5 vuotta sitten eli vasta 20 vuotta myöhemmin. Monesti on tullut mietittyä, miltä kaikelta olisinkaan vuosien varrella välttynyt, jos olisin ottanut vastaan tarjottua apua jo silloin parikymmentä vuotta sitten.

Miksi näin? Oliko se todella kustannuskysymys? Osasin kyllä sanoa itselleni, että tulee liian kalliiksi, mutta olinko ottanut edes selvää, mitä se olisi tullut maksamaan? En ollut. Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Kumma kyllä nyt, pienituloisena käsityöläisenä ja väliin myös pitkät pätkät sairauspäivärahoilla eläneenä yrittäjänä minulla on siihen ollut varaa.

Miksi selittelin itselleni, että kyllä tämä taas tästä? Miksi halusin mieluummin valita silloisen nykytilan? Eihän mikään voinut muuttua paremmaksi, kun en tehnyt mitään muutosta!

Minä pelkäsin. Silloinen olotila, vaikka oli täynnä henkistä pahoinvointia, oli minulle tuttu. Tiesin, mitä sen on. Koin tutun olotilan itselleni turvallisemmaksi kuin sen vaihtoehdon, että alkaisin penkoa toisen ihmisen avulla omaa sisintäni. Annoin turvattomuudentunteen ohjata elämääni.

Sain muutama vuosi sitten jälleen käteeni sairauslomatodistuksen lääkäriltä. Olin kertonut hänelle olevani yrittäjä ja epävarma, miten toimeentuloni kanssa käy, jos jään sairauslomalle. Hän kehotti vakavasti harkitsemaan, mutta totesi, että päätös elämästäni on viimekädessä minun. Istuin kotini rappusilla ja katselin omaa pihamaatani. Mietin, että tämän kaiken menetän, jos menetän toimeentuloni. Tulin myös miettineeksi sitä, mitä siitä seuraa, jos en hoida itseäni nyt kuntoon. Todennäköisesti silloin terveyteni pettäisi pian vielä pahemmin ja menettäisin silloin toimeentuloni ja kotini vielä varmemmin. Tein päätöksen, että terveyteni ja hyvinvointini on minulle tästä eteenpäin se tärkein asia. Jos sairausloma vie toimeentuloni ja menetän tämän kotini, niin sitten niin käy, mutta löydän kyllä uuden kodin jostakin muualta ja asiat selviävät, kunhan vain saan itseni terveeksi.

Tuli toinenkin kerta, jolloin olen asettanut vaakakuppiin koko nykyisen elämänmuotoni. Totesin eläväni saman katon alla ihmisen kanssa, joka ei ota minkäänlaista vastuuta omasta elämästään olipa kyse raha-asioista, hänen omasta terveydestään tai mistään muustakaan. Kaikki se, jonka piti olla yhteisen vastuunkannon alla, olikin lopulta jäänyt yksin minun kannettavakseni. Paperillahan asuntolaina, sähköt, vedet, vakuutukset jne. olivatkin minun vastuullani.

Elin jatkuvasssa turvattomuuden tilassa, kun tiesin, että elämänkumpanillani, joka teki fyysistä työtä, ei ollut tapaturmavakuutuksia enkä voinut muutoinkaan luottaa siihen, että hän maksaisi osuutensa yhteisistä kuluista. Useamman kerran oli sattunut, että eräpäivän koittaessa hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa, voitko hoitaa. Painajaiseni oli se, että jonakin päivänä kotiin tullessani näkisin taloni liekeissä. Ei näet ollut epätavallista, että kahvinkeitin oli jäänyt häneltä päälle koko päiväksi. Muutaman kerran olin myös käynyt kääntämässä virrat pois häneltä päälle jääneestä sähköhellan levystä.

Koitti päivä, jolloin tulin kotiin, joka oli ollut useamman tunnin tyhjillään. Hän oli lähtenyt asioilleen minun jälkeeni. Sähköhellan levy oli päällä, oli ollut useamman tunnin. Samana iltana avasin silmäni sille faktalle, että hänen kirjoituspöydällään lojuu pinoissa kymmenittäin ja kymmenittäin avaamattomia laskukirjekuoria siitä huolimatta, että hänen raha-asioittensa hoitamisesta oli vuosien varrella useaan kertaan keskusteltu. Tuloksetta.

Jouduin jälleen keskustelemaan itseni kanssa, annanko nykytilan jatkua vai otanko sen riskin, etten selviä taloudellisesti yksin oman kiinteistöni kanssa ja joudun myymään kotini ja samalla myös yritykseni työtilat. Tein päätökseni: oma terveyteni ja hyvinvointini on tärkeämpi. Jos en selviä kotini ylläpidosta omin varoin, laitan sen myyntiin, mutta enää en suostuisi elämään jatkuvassa turvattomuudentunteessa. Ennen kuin jätin avioerohakemuksen, selvitin, mikä on todellinen tilanne. Käytin useamman viikonlopun siihen, että kävin läpi kaikki kuitit ja tositteet vuosien varrella. Laskin, laskin ja laskin. Totesin, että selviän kyllä, jos pysyn terveenä. Jätin avioerohakemuksen. Päätökseni on ollut oikea. Tähän saakka olen selvinnyt hyvin ja vointini on kohentunut.

Jos omaa itseään ja omaa elämäänsä arvostaa, nousee oma hyvinvointi juuri sellaiseksi asiaksi, jolla haluaa elämäänsä ohjata. Toisinaan se vaatii omien pelkojensa kohtaamista silmästä silmään ja jostakin asiasta luopumista. Muutos ei kuitenkaan synny itsestään, ei ainakaan yleensä siihen suuntaan kuin sitä itse haluaa. Silloin pitää päättää, haluaako elää omien pelkojensa vankina vai onko oma hyvinvointi se, millä omaa elämäänsä haluaa ohjailla. Tuntemattomaan ei tarvitse hypätä varustautumatta. Voi miettiä, mikä voisi olla pahin skenaario, joka voi toteutua ja mitä voi tehdä, jos se pahin toteutuu. Sekin on itsestään välittämistä.

Sitä en ole koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti! –  Peppi Pitkätossu

Mitä on rohkeus?

Olen useasti saanut kuulla ihmisiltä, että olin rohkea, kun aikoinaan vaihdoin ammattia. Tai että olin rohkea, kun muutin toiselle paikkakunnalle pelkän intuition varassa ilman, että tunsin sieltä ennestään oikeastaan ketään. Nämä kommentit ovat monesti hämmentäneet.

Olen jäänyt miettimään, mitä se rohkeus oikein on. Vaihdoin ammattia, sillä en voinut hyvin. En ollut tyytyväinen sellaiseen elämään, että jok’ikinen arkiaamu katsoin itseäni peiliin ja toistin kuin mantraa:”Työsi on mielekästä.”. Tiesin samalla sisimmässäni valehtelevani omalle peilikuvalleni, sillä en kokenut työtäni mielekkääksi ja tiesin sen. Oli valtava helpotus päästä vaihtamaan alaa ja tekemään työtä, jonka koin aidosti mielekkääksi ja nähdä päivittäin oma, konkreettinen kädenjälkeni. On ollut vaikea ymmärtää, mitä rohkeaa siinä on. Sama oli tilanne, kun kerroin muuttavani Helsingistä Pohjanmaalle. ”Oletpa rohkea, kun lähdet sinne.” Sama hämmennys. Mitä rohkeaa siinä on, ettei halua jäädä paikkakunnalle, jossa ei todellakaan viihdy?

Olinko todellakin rohkea, kun koin, että olisi vaatinut minulta suurempaa rohkeutta jäädä siihen olotilaan, jossa minun ei ollut hyvä olla. Pelkkä ajatus, että elämä olisi jatkunut samanlaisena päivästä toiseen työssä ja paikkakunnalla, jossa en viihdy, oli minulle todellinen kauhuskenaario. Kummallakin kerralla, kun valmistelin mielessäni päätöstä, tiesin, että takaisin pääsee aina. En ollut sulkemassa mitään sellaista porttia, josta en pääsisi takaisin, jos niin haluaisin. Tiesin, että jos en viihdy yrittäjänä ja uudella alalla, löydän varmasti ennen pitkää töitä aiemmalta alaltani yhtä kokemusta rikkaampana ja todennäköisesti motivoituneempana. Samoin tiesin, että Helsinkiin pääsee aina muuttamaan takaisin, jos ei muualla viihdykään. Ajatus siitä, että vuosia myöhemmin, ikäihmisenä istuisin keinutuolissa harmittelemassa, että miksi ei tullut kokeiltua, kun siihen oli mahdollisuus, tuntui pelottavalta.

Wikipedia määrittelee rohkeuden näin:

Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai uhkailusta.

Olinko siis sittenkin pelkuri, kun en jäänyt kiinni vanhaan elämääni? Vai pelkäämmekö me eri asioita? Mitä sinulle merkitsee rohkeus?