Ovatko toiset kykenevämpiä kuin toiset?

Edellinen artikkelini elämänarpien rakastamisesta oli yhä mielessäni, kun keskustelin muutama päivä sitten ystäväni kanssa. Hän kehui minua siitä, miten olen kätevä käsistäni ja miten hallitsen paljon sekä perinteisesti niin kutsuttuja miesten töitä että naisten töitä. Hän sanoi, että hänestä sinussa on sekä mies että nainen! Vastasin hänelle, etten ole sen kätevämpi käsistäni kuin kukaan muukaan, mutta minulla vain luultavasti on matalampi kynnys lähteä opettelemaan sellaisia asioita, jotka jollekin toiselle ovat vähän korkeamman kynnyksen takana. Jäi mietityttämään, miksi näin on.

Yö kypsytti jälleen ajatukset, sillä seuraavana aamuna minulla oli vastaus omaan kysymykseeni. Olen kasvanut emotionaalisen alistamisen ilmapiirissä. Minuun on systemaattisesti istutettu arvottomuuden ja alemmuuden tunne. Olen kasvanut siihen, etten saa olemassaolollani häiritä muita ihmisiä, sillä he ovat muka minua arvokkaampia ja tärkeämpiä. Montakohan kertaa minulle on muun muassa korostettu sitä, etten saa mennä toiselle lääkärille vaivoineni, (jotka toden totta osoittautuivat poikkeuksellisen agressiiviseksi nivelreumaksi), sillä saan vain valittajan maineen. Virheellisestä tai huonosta tavarasta tai palvelustakaan en koskaan olisi saanut reklamoida: saat vain hankalan ihmisen maineen.

Ei ole mikään ihme, että avun pyytäminen on ollut minulle hyvin vaikeaa. Juuri siitä syystä on uusiin asioihin tarttuminen ja ennestään vieraiden asioiden opettelu vaatinut minulta huomattavasti vähemmän rohkeutta kuin avun pyytäminen ja vastaanottaminen. On ollut minulle helpompaa lähteä itse selvittämään, miten minulle ennestään vieras asia tehdään ja opettelemalla opetella. ”Työ tekijäänsä neuvoo.”, on usein ollut mottonani. Tästä suorana seurauksena on ollut se, että olen elämän varrella oppinut tekemään yhtä sun toista. Sekin on jättänyt mieleen jäljen, että kaikenlaista oppii ja kaikenlaisesta suoriutuu, kun vain selvittää ja ryhtyy toimeen. Näin tuskin olisi, jos olisin vuosien varrella rohkeammin uskaltanut pyytää apua.

En kuitenkaan missään nimessä ihannoi avun pyytämättä jättämistä ja itsekseen selviytymistä! En, en en! Omaksi onnekseni olen onnistunut madaltamaan kynnystäni siinä. Avun pyytämättä jättäminen ja vastaanottaminen ei ole se, mikä ihmistä parhaiten opettaa, sillä onhan selvää, että monet asiat sujuvat huomattavasti helpommin, kun saa apua. Silloin aikaa ja energiaa jää moneen muuhunkin puuhaan. Ei avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei sulje pois omaa oppimista. Kokeneemmaltahan voi oppia! Toki sanotaan, että virheistään oppi, mutta onko aina välttämätöntä tehdä kaikki mahdolliset virheet myös itse? Pyörää ei joka kerta tarvitse keksiä itse uudelleen.

Oleellisinta on oma asenne: minä pystyn, minä osaan, minä opin. Jokainen kerta, jolloin huomaamme, että olemme selviytyneet kunnialla jostakin uudesta asiasta jättää meihin jäljen. Se myönteinen muistijälki on sitäkin vahvempi, kun muistamme taputtaa itseämme olkapäälle ja antaa itsellemme kiitosta hyvin suoritetusta työstä ja iloita omasta aikaansaannoksestamme. Osaamme usein kiittää muita hyvistä suorituksista. Muistammehan kiittää myös itseämme samalla tavoin!

Mitä on rohkeus?

Olen useasti saanut kuulla ihmisiltä, että olin rohkea, kun aikoinaan vaihdoin ammattia. Tai että olin rohkea, kun muutin toiselle paikkakunnalle pelkän intuition varassa ilman, että tunsin sieltä ennestään oikeastaan ketään. Nämä kommentit ovat monesti hämmentäneet.

Olen jäänyt miettimään, mitä se rohkeus oikein on. Vaihdoin ammattia, sillä en voinut hyvin. En ollut tyytyväinen sellaiseen elämään, että jok’ikinen arkiaamu katsoin itseäni peiliin ja toistin kuin mantraa:”Työsi on mielekästä.”. Tiesin samalla sisimmässäni valehtelevani omalle peilikuvalleni, sillä en kokenut työtäni mielekkääksi ja tiesin sen. Oli valtava helpotus päästä vaihtamaan alaa ja tekemään työtä, jonka koin aidosti mielekkääksi ja nähdä päivittäin oma, konkreettinen kädenjälkeni. On ollut vaikea ymmärtää, mitä rohkeaa siinä on. Sama oli tilanne, kun kerroin muuttavani Helsingistä Pohjanmaalle. ”Oletpa rohkea, kun lähdet sinne.” Sama hämmennys. Mitä rohkeaa siinä on, ettei halua jäädä paikkakunnalle, jossa ei todellakaan viihdy?

Olinko todellakin rohkea, kun koin, että olisi vaatinut minulta suurempaa rohkeutta jäädä siihen olotilaan, jossa minun ei ollut hyvä olla. Pelkkä ajatus, että elämä olisi jatkunut samanlaisena päivästä toiseen työssä ja paikkakunnalla, jossa en viihdy, oli minulle todellinen kauhuskenaario. Kummallakin kerralla, kun valmistelin mielessäni päätöstä, tiesin, että takaisin pääsee aina. En ollut sulkemassa mitään sellaista porttia, josta en pääsisi takaisin, jos niin haluaisin. Tiesin, että jos en viihdy yrittäjänä ja uudella alalla, löydän varmasti ennen pitkää töitä aiemmalta alaltani yhtä kokemusta rikkaampana ja todennäköisesti motivoituneempana. Samoin tiesin, että Helsinkiin pääsee aina muuttamaan takaisin, jos ei muualla viihdykään. Ajatus siitä, että vuosia myöhemmin, ikäihmisenä istuisin keinutuolissa harmittelemassa, että miksi ei tullut kokeiltua, kun siihen oli mahdollisuus, tuntui pelottavalta.

Wikipedia määrittelee rohkeuden näin:

Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai uhkailusta.

Olinko siis sittenkin pelkuri, kun en jäänyt kiinni vanhaan elämääni? Vai pelkäämmekö me eri asioita? Mitä sinulle merkitsee rohkeus?