Minulla on premenopaussi!

Mennyt kesä oli hyvin intensiivinen. Paljon tapahtui. Toivottuja ja vähemmän toivottujakin asioita. Ihan joka väliin en ehtinyt hengähtää ja levätä niin paljon kuin olisin halunnut. Univajaustakin pääsi aika ajoin hieman kasautumaan.

Kesä-heinäkuun tienoilla heräilin usein aamuyöstä sydämen jyskyttäessä kiivaasti, Usein tunsin myös puristavan, epämiellyttävän möykyn rinnassa. Kovin tuttuja oireita: stressi  riittämättömyyden pelko ja ahdistus aiheuttavat juuri tällaisia tuntemuksia. Hieman huolestuin. Olenko jälleen ajamassa itseäni kohti uupumusta? Enkö vieläkään ole oppinut kuntelemaan itseäni?

Minä sitten kuuntelin. Mietin aamuöisin valveilla ollessani, mikäköhän nyt on syy, joka stressaa aiheuttaa uhantunnetta ja mikä asia ahdistaa. Syitä löytyikin, muttei mitään suurempia uhkia. Totesin itselleni, että tässähän on kaikki hyvin ja tästä selvitään. Sydän ei kuitenkaan siihen rauhoittunut eikä möykky rinnasta sulanut. Olin jo hermostua ja aikeissa pyrkiä määräilevään sävyyn kehottaa kehoani rauhoittumaan, jotta nukahtaisin uudelleen, kun muistin sen: jos käyn kamppailuun omaa itseäni vastaan, viritän itseni entistä suurempaan valmiustilaan. Taistelutila on uhkatila. Unentuloa saisi taatusti odotella pidempään.

Parempi lääke on hyväksyä tilanne. Kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Kiitin kehoani, että pitää minusta huolen kertomalla, että huolia on ja kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan oman sydämeni jyskytystä ja sitä, millaiselta se kuulostaa ja tuntuu. Onhan se sentään parempi, että se lyö kuin ei löisi ollenkaan. Eipä aikaakaan, kun zzz zzzz zz.

Aamuöinen heräily ei kuitenkaan loppunut. Huolehdin päivisin mieleni levollisuudesta, annoin itselleni lepoa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta heräily jatkui ja minä kuuntelin sydäntäni. Useimmiten nukahtaen uudelleen varsin pian.

Samoihin aikoihin huomasin toistuvasti päivän mittaan tuntevani, että tuli yllättäen hirvittävän lämmin ja hiki puski pintaan. Nämäkö nyt sitten ovat niitä kuumia aaltoja? Joko ne vaihdevuodet kolkuttelevat ovella? Mieleen tuli kuitenkin, että koira alkaa yleensä läähättää, kun se on hieman stressaantunut. Aloin tarkkailla itseäni.

Huomasin kerta toisensa jälkeen, että jokaisen äkillisen hikoilukohtauksen yhteydessä olin juuri ajatellut jotakin stressaavaa uhantunnetta minussa nostattavaa ajatusta ja ehtinyt todeta itselleni, että tästä selvitään kyllä. Kaikki hyvin. Sitten hiki puski pintaan. Kämmenselätkin hikosivat. Jännä tunne! Mutta ajatusteni ja kuumalla aallolla oli selkeä yhteys.

Olin hieman hämmentynyt, miksi nyt yht’äkkiä olin näin voimakkaasti alkanut kehollisesti reagoida stressiin uhantunteeseen, kun muutoin mieleni jo niin hurjan paljon levollisempi muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Selittelin itselleni, että ehkä se nyt vaan on niin, että keho vain on jostakin syystä herkistynyt ja minä olen oppinut kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla. Kuvaavaa on sekin, että kuumat aallot jäivät ainakin toistaiseksi parin ensimmäisen kesälomapäivän jälkeen.

Nyt syyskuussa havahduin siihen, että milloinkas ne edelliset kuukautiset oikein ovatkaan olleet. Kone taitaa sittenkin yskiä. Totesin, että nyt on syytä vähän paremmin hakea tietoa vaihdevuosista. Kun asia ei ole tuntunut aiemmin ajankohtaiselta, niin ei ole tullut asiaan sen tarkemmin tutustuttua.

Voi, mikä helpotus, kun selvisi, että oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin stressi- uhantunteen ja ahdistuksen aiheuttamat oireet! Ihan hurjan loogista! Kehossa tapahtuva hormonaalinen muutoshan on eräänlainen stressitila uhantunnetta aiheuttava tila sekin. Niinpä on luonnollista, että pienikin muu stressi uhantunne tai pelkotila päälle ja se laukaisee hieman ylimitoitetun kehollisen reaktion. Malja yksinkertaisesti holahtaa yli.

Oli todellakin helpotus saada asioille selkeät syy- ja seuraussuhteet ja ymmärtää, että ehkä sittenkin todella osaan kuunnella vointiani tarkemmalla korvalla, enkä olekaan ajamassa itseäni uuteen uupumukseen. Sen sijaan minulla on nyt ainakin jonkin aikaa käytössäni vahvistimella viritetyt ilmaisimet kutsumatta sisään hiipineelle stressille uhantunteelle. Hieno homma! Tätä mekanismia ei kannata jättää hyödyntämättä. Varmasti omalle voinnilleni on muutoinkin tällaisessa kehon muutostilanteessa erityisen tärkeää huolehtia riittävästä levosta eikä ehdoin tahdoin altistaa itseään ylimääräiselle henkiselle rasitukselle. Luonto on viisas. Kaikella on tarkoituksensa.

Epilogi
Kun tämän artikkelin tapahtumat tulivat mieleeni, ajattelin, että tästähän saa hyvän blogikirjoituksen! Sen jälkeen iski jarru päälle, että kehtaako sitä nyt ruveta omista vaihdevuosistaan netissä huutelemaan. Milloinkaan ennen ei ole pelottanut niin paljon tekstin kirjoittaminen kuin tällä kertaa.

On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovat vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen. – Joonatan Leijonamieli

Voisinko katsoa peilikuvaani silmästä silmään, jos minä blogissani kirjoittaa paukuttelen omia pelkojaan kohti menemisestä ja sitten kaikessa hiljaisuudessa itse tietoisesti pakenisin?

Miksi kehon normaalista hormonaalisesta muutoksesta kirjoittamisen pitäisi olla hävettävä ja vähän hyssyteltävä asia. Naisten vaihdevuodet koskettavat suoraan puolta väestöstä. Miehilläkin on vaihdevuodet, vaikka niistä taidetaan puhua vielä vähemmän. Toisin sanoen on kyse asiasta, joka koskettaa tavalla tai toisella jok’ikistä tähän ikään ehtinyttä. Kovin merkillisestä asiasta ei siis voi olla kyse. Mitä hävettävää siinä voisi olla kertoa olevansa premenopaussissa, jos on jo kertonut oman ikänsä? Millaiselta kuulostaisi olla 15-vuotias, joka yrittää salata murrosikänsä? Faktat ovat faktoja. Ei siinä sen kummempaa.

Ryhtymisen vaikeus, osa 2: Yritykselle nettisivut?

Kirjoitin jo aiemmin ryhtymisen vaikeudesta, johon monessa tilanteessa ja useasti törmään. On asioita, joiden hoitaminen vain lykkääntyy ja lykkääntyy. Lopulta ne hoitaa viimeisenä mahdollisena hetkenä, ehkä vähän hutiloidenkin, kun on jo kiire. Miksi aina pitää kiusata itseään?

Olin pyöritellyt pitkään ajatustä, että pitäisi laatia omalle yritykselle nettisivut. Homma on toiminut jo lähes kymmenen vuotta hyvin ilmankin, mutta siitä huolimatta on ollut sellainen olo, ettei nettisivujen olemassaolosta haittaakaan ole. Tilanne voi kuitenkin aina muuttua. Kynnyskysymykseksi muodostui aika: milloin ihmeessä voisin irrottaa sivujen vääntämiseen tarvittavan ajan. Juu, kyllä. Kaiken voi ulkoistaa, mutta silloinkin se olisin minä, jonka tehtävä on miettiä, mitä nettisivuilta haluan. Vähintäänkin sisällön tuottaminen jäisi minun tehtäväkseni, jotta saisin sivuista oman yritykseni näköiset. Loppujen lopuksi maailma on täynnä helppokäyttöisiä nettisivuportaaleja, joiden avulla pystyisin kyllä itse luomaan yksinkertaiset ja minun tarpeitani vastaavat nettisivut, jos vaan vähän käyttäisin aikaa niihin perehtymiseen. Jos…

Päivät kuluvat verstastyössä, josta voin laskuttaa asiakasta. Nettisivujen tekemisestä omalle yritykselleni en voi laskuttaa. Vapaa-ajan haluan puolestani käyttää pääsääntöisesti johonkin ihan muuhun kuin yrityksen asioiden miettimiseen. Yrittäjäkin tarvitsee lepoa ja palautumista. Sitähän varten vapaa-aika on olemassa! Nettisivuasia tuntui vaivalloiselta ja suurelta peikolta. Sysäsin ajatusta tuonnemmaksi, kun ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ryhtyä siihen.

Viime kesänä jätin osasta pihaa nurmikon leikkaamatta. Ei kiinnostanut käyttää noin kuutta tuntia viikossa ruohonleikkurin tuuppaamiseen. Elämä on valintoja. Syksy lähestyi ja katselin takapihalla nuoria, muutamaa vuotta aiemmin istuttamiani hedelmäpuita korkean heinikon keskellä. Tiesin, että pitkä heinikko houkuttelisi vesimyyriä ja seuraavana kesänä niittäminen olisi entistä rankempaa, jos pohjalla olisi edellisen vuoden kuollutta heinää. Kuitenkin pelkkä ajatus alueen niittämiseen ryhtymisestä tuntui raskaalta etenkin, kun viikatteen heiluttamiseen minulla ei suuremmin ollut aiempaa kokemusta ja oikea tekniikka oli vielä hakusessa. Paikat kipeytyisivät taatusti. Terääkin pitäisi opetella terottamaan. Taas oli paljon hyviä itselle keksittyjä tekosyitä jättää vaikealta ja raskaalta tuntuva homma hoitamatta tai ainakin lykätä se seuraavaan vuoteen.

Muistin vanhoja polkupyöriä harrastavan tuttavan joka ajelee kauniisti kunnostetuilla ja huolletuilla vanhoilla polkupyörillä. Kun ihmettelin, mistä hän löytää ajan polkupyörien laittamiseen, hän kertoi kunnostavansa polkupyörää koko talven ajan 20 minuuttia päivässä -periaatteella. Kun niin tekee koko talven ajan, on keväällä käytössä uusi, vanha menopeli. 20 minuuttia on niin lyhyt aika, että sellaisen tovin irrottamiseen löytyy taatusti päivittäin aikaa, jos halua on. Jos yrittää itselleen jotakin muuta väittää, on väistämättä kyse itsepetoksesta, eikö?

Päätin kokeilla pienesti tekemistä pihan niitto-operaatioon: vartti päivässä työpäivän jälkeen, kun valmiiksi on työvaatteet päällä. Ei voi olla liian paljon vaadittu! Olin tiukkana, enkä antanut itselleni periksi. Kävin päivittäin huitomassa viikatteella takapihalla. Puhelimen ajastin sanoi pling-plong, kun päivän viikatevartti oli valmis. Työ eteni hitaasti, kun korkea heinä oli loppukesästä jo pääosin lakoontunutta ja oli alkanut lahota. Viikatteen käsittelyä piti opetella ja terää terottaa. Vartinkin niittäminen tuntui tottumattoman kehossa, mutta niin lyhyt urakoiminen ei ehtinyt kipeyttää paikkoja. Mutta työ eteni! Joka päivä sain ihastella yhtä pientä avointa aukkoa lisää. Se motivoi. Lokakuu alkoi jo kolkutella ovelle, kun niittourakkani lopulta valmistui. Mutta se todellakin valmistui! Olin tyytyväinen saavutukseeni.

Mietin puolta vuotta myöhemmin, loppukeväästä, voisinko toteuttaa yritykseni nettisivut samalla periaatteella. Entä, jos irrottaisin lounastunnistani keskellä päivää 15 minuuttia nettisivujen toteuttamiseen? Voisiko se toimia? Heti oli oma ääni nakuttamassa takaraivossa, ettei niin suurta ja hankalaa, perehtymistä ja keskittymistä vaativaa puuhaa vartin pätkissä hoideta. Sanoin tuolle äänelle, että uskon vasta, kun olen kokeillut ensin.

Oma nettisivuprojektini pyörähti käyntiin. Asetin riman matalalle. Riittäisi, että ensi alkuun teen sivut, jotka ylipäätään ovat olemassa ja sisältävät kaikkein välttämättömimmät tiedot. Ulkonäön ja muun toiminnallisuuden viilaamiseen ja kehittämiseen voin sitten käyttää koko loppuyrittäjyyteni ajan. Nettisivut eivät ole projekti, jossa tehdään tehdään kerralla valmista. Lounaan syötyäni asetin puhelimen ajastimen kilahtamaan 15 minuutin kuluttua. Siinä sivussa teekupillinen jäähtyy sopivasti niin, että sitä pystyi siemailemaan suutaan polttamatta.

Kun työn alkuun oli päässyt, työsuunnitelma laatiutui itsestään. Tein yhden pienen asian kerrallaan. Sen valmistuttua oli yleensä selvää, mikä olisi seuraava askel, jonka tekisin. Siitä oli seuraavana päivänä hyvä jatkaa. Oli hämmästyttävää huomata, miten alitajunta työsti asioita eteenpäin kuluvan vuorokauden aikana. Jos oli työ oli edellisenä päivänä jäänyt sellaiseen pisteeseen, ettei ollut aivan varma, miten jonkun asian tekisi, heräsi yleensä seuraavana aamuna aamiaiselle vastaus valmiina. Pariin kertaan totesin, että nyt on edessä vähän isomman asian tekeminen, johon on parempi varata varttia hieman pidempi aika. Niiden toteuttamista varten irrotin kahtena yksittäisenä aamuna erikseen työaikaa tunnin verran.

Kului kaksi viikkoa ja hämmästytin itsenikin toteamalla, että nyt tässä olisi oikeastaan valmista tavaraa julkaistavaksi ja olin työn jälkeenkin varsin tyytyväinen. Työpöydällä on toki lista paranneltavista ja muutettavista asioista, mutta ne ovat asioita, joita ehtisi toteuttaa jo sivujen avaamisen jälkeenkin. Laskin yhteen työhön käyttämäni ajan: noin neljä tuntia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että tehtävä, jonka hoitamista olen siirtänyt eteenpäin vuodesta toiseen, koska se on niin suuri ja hankala, hoitui lopulta yhteensä vaivaisessa neljässä tunnissa.

Mikä tämän vartin ihmeen takana sitten on?

  1. Ryhtymisen kynnys häviää, kun on päättänyt tarttua puuhaan jonakin tiettynä ajankohtana. Ei joudu pohtimaan, milloin ja miten ja jaksaisiko ryhtyä vai ei. Se on jo päätetty, että ryhdyt.
  2. Kun asettuu tekemään työtä viidentoista minuutin ajaksi, pitää suuri kokonaisuus paloitella pieniksi. Pienen homman hoitaminen on vaivattomampaa kuin suuren. Elefantti syödään väin pieninä suupaloina.
  3. Kun tietää, että aikaa jonkin tehtävän hoitamiseen on aikaa vartin verran, sen ajan tekee keskittyneesti. Ajatus ei harhaile. Siinä sivussa ei tule käytyä somessa tai tarkisteltua sähköposteja. Ne sovellukset ovat tuon vartin ajan kiinni – ovat minulla kiinni kyllä muutenkin, ellen satu istumaan tietokoneen ääressä juuri niiden lukemista varten. Puhelimeenkin voi siksi ajaksi napauttaa älä häiritse -toiminnon päälle ja huolehtia näin, ettei kukaan pääse keskeyttämään.
  4. Alitajunnan tekemän taustatyön jo mainitsinkin.

Valtaosan kaikista vähän isommista ja ikävämmältä tuntuvista puuhista pystyy hyvin hoitamaan pilkkomalla ne pieniin vartin pyrähdyksiin. Lopputulosta syntyy! Keskeneräisyyttäkin on helpompi sietää, kun tietää, että työ etenee jälleen seuraavana päivänä vartin verran, joten sillä välin voi huoletta jättää murehtimisen tekemättömästä työstä, kun tämän päivän osuus on jo hoidettu. Työn voi hoitaa hutiloimatta: vartissa tekee keskittyneesti sen, minkä kerkiää ja se on hyvä. Vaativamammatkin hommat hoituvat uuvuttamatta itseään: vartin verran jaksaa aina. Oman työn valmiiksi saattamisesta voi tuntea moninverroin enemmän iloa. Sen ilon saa kokea joka päivä tuon vaivaisen vartin rupeaman jälkeen.

Ajastimesta on tullut puhelimeni tärkein sovellus. Vaikka voisi toisin luulla, siitä on huomaamattani tullut kelpo väline stressinhallinnassa riittämättömyyden tunteen nujertamisessa. Juu, niinhän se oli: stressiä ei enää ole. Puhutaan mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä.

Yksi pieni päätös, joka poisti stressin elämästäni – pysyvästi

Stressi putkahtelee jatkuvasti esiin sieltä sun täältä. Puhutaan stressaavasta työstä. On stressaavia elämäntilanteita. Kun joku sattuu käyttäytymään tökerösti, toteamme, että olipa hän stressaantunut. Joidenkin sairauksien yhteydessä sanotaan stressin olevan laukaiseva tekijä. Juuri hiljan näin mainoksen maksuttomasta luennosta aiheesta Tee stressillesi edes jotain! Jostakin luin, että sika saattaa jopa kuolla stressiin. Toimistotyössä ollessani sain liikelahjana stressilelun. Sanotaan, että pieni stressi on hyvästä, mutta pitkään jatkuessaan ankara stressi taas ei. Peruskoulun terveystiedon tai biologian tunneilla jo kerrottiin, millaisia fysiologisia muutoksia stressi saa meissä aikaan.

Stressiä siellä, stressiä täällä, mutta mitä se oikein? Sana on ainakin minulle hyvin abstrakti. Sen tiedän, että se on jotakin, josta tulee hyvin epämiellyttävä, ahdistunut ja ajan oloon uuvuttava olo. Miten ihmeessä jollekin asialle voi tehdä edes jotain, jos ei edes osaa määritellä, mitä se on ja mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse? Se pisti miettimään ja etsimään vastauksia.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee stressin seuraavasti:

stressi5 jatkuva, vars. henkinen rasitus, paine

Sanakirjan määritelmä ei vielä antanut vastausta, mutta auttoi alkuun, sillä se herätti lisäkysymyksiä. Mitä on sellainen, joka aiheuttaa jatkuvaa henkistä rasitusta? Mikä on sellainen tunne, joka pitkään jatkuessaan johtaa henkiseen rasittumiseen?

Purin mielessäni tilanteita, joissa stressistä puhutaan. Työ tuntuu stressaavalta ainakin silloin, kun on enemmän tehtävää, mihin aika riittää tai työssä vastuut ja valtuudet eivät ole samassa linjassa tai työtehtävät ovat haasteellisempia, mihin kokee oman osaamisensa riittävän. Tästä alkaa jo tunnistaa, millaisesta tunteesta on kyse. Se on riittämättömyyden tunnetta: ehdinkö kaiken, onko minun mahdollista selvitä tästä ja osaanko tämän? Se on epäonnistumisen pelkoa: selviänkö tästä, entä jos en osaakaan? Jos taas puhutaan stressaavasta elämäntilanteesta, silloinkin koetaan riittämättömyyttä hoitaa kaikki eteen tulevat asiat ja myös pelkoa epäonnistumisesta, ettei kykenekään suoriutumaan tilanteesta parhaaksi toivomallaan tavalla. Kyse on siis uhan tunteesta, jota voi kutsua myös nimellä pelko. Hyi, olkoon!

Tein päätöksen: lopetan tyystin stressi-sanan käytön. Poistan sen kokonaan elämästäni – pysyvästi. Stressiä ei elämässäni siis enää ole. Se on poissa. Sen sijaan sovittelen jok’ikiseen ajatukseen tai puheeseen, jossa olisin käyttänyt stressi-sanaa, sanan uhantunne tai pelko sen tilalle. Huh!

Stressi on nyt siis poissa, mutta uhan ja pelon tunteet sen sijaan eivät ole väistyneet mihinkään. Ne ovat yhä olemassa, mutta nyt olen tehnyt ne näkyviksi. En enää hautaa niitä kiiltävän, ajan hengen mukaisesti hyväksyttävän ja ehkä jopa tavoiteltavan kuoren alle abstraktin stressi-sanan sisään. Siinä ne nyt ovat: riittämättömuuden tunteesta kumpuava uhkatila sekä epäonnistumisen pelko. Alastomina kaikessa rujoudessaan. Ei ole kaunista katseltavaa, ei! Eikä totta vie ole ollut monessakaan tilanteessa helppoa sovitella omaan mieleensä sanoja riittämättömyyden tunne tai epäonnistumisen pelko stressi-sanan tilalle. Monta on ollut tiukkaa peiliinkatsomisen paikkaa. Koenko minä todella tässä tilanteessa jotakin uhkaa? Useasti on mieli tehnyt valehdella, että eihän tässä nyt toki mitään, mutta ei ole auttanut muu kuin olla rehellinen. Tunteet eivät valehtele.

Mikäs vitsi siinä sitten on ryhtyä kutsumaan jotakin asiaa vain toisella nimellä? Pelkkää kosmetiikkaa? Voihan sen niinkin ajatella. Mutta. Mietin tilannetta, miten helppoa on kuitata oma epämukava olotila sillä, että keskustelussa oman itsensä kanssa huitaisen kuin ohimennen, että minä nyt vaan olen vähän stressaantunut. Kyllä tämä taas tästä. Vertasin sitä siihen, että sanonkin itselleni, että minä nyt koen tässä vähän riittämättömyyden tunnetta. Ei oikein tee mieli tieten tahtoen kokea itseään riittämättömäksi tai pelätä epäonnistumista. Ei totisesti! Tähän ei enää olekaan yhtä helppoa suhtautua samalla välinpitämättömyydellä. Tulee sellainen olo, että tekee vähintäänkin mieli alkaa pohtia, mistä riittämättömyyden tunne juontaa juurensa tai miksi pelkään epäonnistuvani. Sen jälkeen onkin jo paljon lyhyempi matka lähteä etsimään keinoja, joilla riittämättömyyden tunnettani ja epäonnistumisen pelkoani voin lievittää. Siihen tarvitaan yleensä vähän enemmän kuin se liikelahjana saatu stressilelu. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen pelon tunteiden kanssa ei halua pitemmän päälle kaveerata. On huomattavasti helpompi tarttua todelliseen ongelmaan, kun sitä kutsuu sen oikealla ja ymmärrettävällä nimellä.