Kun sanat satuttivat

Olin tilaisuudessa, jossa erään ihmisen kommentti osui kipeästi. Tilanne ei ollut sellainen, että olisin voinut mennä väittämään, että hän sanoi sen vain ja ainoastaan juuri minua satuttaakseen. Uskon lisäksi siihen, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää ja tahallaan satuttavat ovat poikkeustapauksia. Edelleenkin uskon vanhaan viisauteen siitä, että se mitä kukin sanoo, kertoo ennen kaikkea sanojasta itsestään.

Siitä huolimatta sanat satuttivat, tekivät oikein kipeää. Miksi?

Kun polveen koskee, on minulla kaksi vaihtoehtoa. Voin lähteä selvittämään polvikivun perimmäistä syytä. Vaihtoehtoisesti voin kävellä lääkekaapille ja turruttaa kivuntunteen kemiallisesti. Näppärää ja kätevää, mutta saattaa olla, että jälkimmäiseen keinoon joutuu jatkossa turvautumaan tuon tuostakin: kivun poistaminen pysyvästi on huomattavasti helpompaa, kun sen aiheuttajan tuntee. Joskus kipu voi olla niin suuri, että sen sietäminen vie kaikki voimavarat niin, ettei selvitystyöhön enää kykene. Silloin tarvitaan molempia.

Henkinen kipu ei minusta eroa somaattisesta kivusta. Kun sanat satuttavat, se on aina merkki jostakin. Kipu on punainen merkkilippu, joka pompsahtaa tietoisuuteen, kun jossakin minussa on huomiotani vaativa kohta. Kun sanat satuttavat, on mieleni sopukoissa arka kohta, jota on syytä lähteä tutkimaan tarkemmin.

Kaiken selitämme parhain päin ja sen takia väärin päin.  – Olavi Ingman

Aivan kuten polvikivun kanssa, voin toki jättää kivun huomiotta silloinkin, kun sanat satuttivat. Voin ajatella, että olipa törppö tyyppi tai järjellä selitellä ja ehkä vielä vähän syyllistää itseänikin, että minä tässä nyt vain ylireagoin. On olemassa sellainenkin vaihtoehto, että lähden itseäni tai muita syyttelemättä ja turhia selittelemättä tutkimusmatkalle selvittääkseni, millainen on se herkkä paikka, johon ne sanat osuivat. Se saattelee yleensä tärkeän asian äärelle. Niin kävi nytkin ja olen tuon kommentin lausuneelle hyvin kiitollinen siitä, että hän minut tälle tutkimusmatkalle tuuppasi. Kiitos sinulle!

 

 

 

Kaksi kaverusta: syyllistäminen ja syyllistyminen

Kun olin kahdeksanvuotias, perheeseemme otettiin koira. Koiran hankinta oli vanhempieni ehdotus, jonka eräänä aamuna vanhempani aamiaispöydässä tekivät. En ollut koiraa milloinkaan edes pyytänyt. En ollut edes uskaltanut haaveilla sellaisesta. Muistan, miten käsittämättömän upealta tuntui silloin ajatus siitä, että perheeseemme tulisi koira! Koira tuli ja se rekisteröitiin pikkusiskoni, joka tuolloin oli kuusivuotias ja minun nimiini. Koira oli minulle hyvin rakas.

Eräänä päivänä koulusta tullessani koira oli repinyt koulupäiväni aikana apukeittiön lattiaan kiinni liimattua muovimattoa irti noin neliömetrin alueelta. Aiemmin se oli jo repinyt reikiä olohuoneen mattoihin ja siksi se oli alettu sulkea koulupäivien ajaksi apukeittiöön. Äitini teki päätöksen, että koira palautetaan takaisin kasvattajalle. Hän sanoi, ettei hyväksy sitä, että koira repii paikkoja ja että koira ei voi hyvin joutuessaan olemaan yksin, kun te olette niin pitkät päivät koulussa.

Muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin jo aikuinen, perheessämme ollut koira tuli puheeksi. Isäni totesi silloin, etteivät he oikein osanneet koiraa kasvattaa, kun hänelläkin oli silloin niin suuret vaatimukset töissä ja raskas työtaakka. Äitini oli tuon keskustelun ajan vaiti. Siskoni on puolestaan joskus ohimennen maininnut kysyneensä äidiltämme, että kuvittelitko sinä tosiaan silloin, että me kuusi- ja kahdeksanvuotiaat lapset olisimme ihan itsenäisesti vastanneet koiran huolenpidosta. Siihen äitini oli siskoni mukaan kirkkain silmin vastannut, että kyllä, niin hän ajatteli.

Minulle koiran lähtö oli aikoinaan kova paikka. En saanut surra koiran lähtöä, sillä pitihän minun ymmärtää, ettei ollut hyväksyttävää, että koira tekee kodissamme vahinkoa. Minulle myös perusteltiin sitä sillä, että olin niin allerginen. Allerginen! En ollut milloinkaan saanut koirasta minkäänlaisia allergiaoireita, kissoista kyllä, mutta en koirista. Olisin kuulemma myöhemmin saattanut saada. Isäni pahoittelin usein sitä, kun siskoni olisi niin eläinrakas, mutta kun hän ei voi ottaa kania tai muita karvaisia lemmikkejä, kun minä olin niin allerginen. Atoopikko kyllä olin, mutta astmatyyppisiä oireita minulla ei milloinkaan ole ollut.

Kannoin yli kolmekymmentä vuotta sisälläni syyllisyyttä siitä, etten ollut osannut huolehtia siitä paremmin. Tein sen siitäkin huolimatta, että muistin jo silloin aikanaan lapsuudessa kirjatoukkana lukeneeni koiraoppaista, ettei alle viisitoistavuotias lapsi kykene itsenäisesti huolehtimaan koirasta, vaan koira on aina aikuisen vastuulla. Siitä huolimatta, että jo kymmenvuotiaasta lapsesta asti tiesin järkitasolla, ettei koiran huolenpito voinut olla minun vastuullani, kannoin tunnetasolla mukanani syyllisyyttä. Kannoin myös syyllisyyttä siitä, ettei siskoni voinut minun vuokseni ottaa muita lemmikkejä kuin akvaariokaloja tai sauvasirkkoja. Olin syyllistämiskulttuurin kasvatti.

Mitä on syyllistäminen? Mitä tapahtuu silloin, kun ihminen syyllistää muita? Syyllistäjä haluaa pestä omat kätensä osallisuudestaan siihen, mitä on tapahtunut. Syyllistäjä ei halua ottaa itselleen omaa osavastuutaan tapahtuneesta. Hän osoittelee mieluummin muita. Nuo muut voivat olla hänen läheisiään, hänen työtovereitaan tai hänen vihamiehiään. Syyllinen saattaa löytyä jopa ulkoisista olosuhteista. Mutta itselleen syyllistäjä ei minkäänlaista osavastuuta ota. Kenen vastuulla koiran hoitaminen lapsuudenperheessämme olisi viime kädessä pitänyt olla?

Entäpä syyllisyydentunne? Syyllistyminen on syyllistämisen peilikuva. Jos toistuvasti joutuu syyllistämisen kohteeksi, saattaa lopulta käydä niin, että alkaa lopulta itsekin uskoa omaan syyllisyyteensä. Syyllistymisessään saattaa lopulta mennä niin pitkälle, että alkaa syyllistää itse itseään jo sellaisissakin tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei ole syyttävällä sormellaan osoittelemassa. Toisin sanoen syyllistyjä omii itselleen mahdollisen oman osavastuunsa lisäksi myös vastuun asioista ja tapahtumista, jotka eivät hänelle millään tavalla kuulu. Taakasta voi ajan oloon tulla hyvin raskas kantaa. Jos alaikäisellä lapsella ei ole mahdollisuutta itsenäisesti tehdä päätöstä koiran hankkimisesta, voiko hän silloin voi siitä myöskään itsenäisesti olla vastuussa? Entä voiko ihminen itse päättää omasta allergisuudestaan?

Syyllistämisellä ja syyllistymisellä, näillä toinen toistensa peilikuvakaveruksilla on yhteinen tavoite. Nämä kaverukset pyrkivät eristämään. Syyllistäjä pyrkii omasta vastuustaan vapaaksi pyristelemällä eristämään itsensä irralleen meidän kaikkien yhteisestä vuorovaikutusverkostamme. Samalla hän pyrkii eristämään myös syyllistämänsä pois muiden yhteydestä: sinä olet syyllinen, me muut emme. Syyllistyjä toimii samoin. Hän eristää itse itsensä yhteydestään muihin omimalla muidenkin vastuut itselleen ja vain itselleen. Hän vajoaa itsekeskeisyyteen. Vain hän on syyllinen, muut eivät. Hän on ulkopuolinen.

Kun rangaistuslaitos on tarvinnut kovennettua rangaistusta rangaistuksen kärsijälle, hänet on eristetty muista. Ihminen on laumaeläin. Eristäminen on meille pahin henkisen väkivallan muoto, jolla voimme toisiamme tai itseämme kohdella.

Harjoitatko sinä henkistä väkivaltaa itseäsi tai ympäristöäsi kohtaan?

En se minä ollut!!! (Ja oli siellä sitäpaitsi muitakin.)

Vaivaako syyllisyydentunne? Onko jokin asia hoitamatta? Pitäisikö olla parempi siinä, tässä tai tuossa? Teinkö taas väärin? Päätät lähteä vieraisille, vaikkei huvittaisi, ettei tule syyllinen olo? Syyllisyydentunne nakertaa voimavaroja. Sen tunteen kohtaamiseen voi ottaa kaksi lähestymistapaa sen mukaan, millaisen kulttuurin on itselleen omaksunut.

Muistatko leikin, jossa tuoleja on yksi vähemmän kuin osanottajia? Kun musiikki lakkaa, pitää jokaisen mahdollisimman nopeasti istua vapaalle tuolille. Se, joka jää ilman tuolia, putoaa pelistä pois. Seuraavalla kierroksella tuolejakin on yksi vähemmän ja musiikki soi uudelleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt voittaa leikin. Kun elää syyllisyyskulttuurissa, elämä on kuin osa tuota leikkiä. Kukaan ei halua olla se, joka jää ilman tuolia. Kukaan ei halua olla se, joka on syyllinen. Jokainen pyrkii parhaansa mukaan pudistelemaan kaiken syyllisyydentunnon itsestään ja kohdistamaan syyttävän sormensa itsestään poispäin.

Kun jotakin, erityisesti jotakin epämiellyttävää elämässä tapahtuu, voi suhtautu asioihin niin, että on aina jonkun syy, että asiat menivät niin kuin ovat tai minä en ainakaan ole syyllinen tapahtuneeseen. Jos kyse on esimerkiksi erimielisyydestä, lähtökohtana on, että se on aina jonkun syy: ei kahden tai useamman ihmisen syy, vaan vain yksin jonkun heistä, joista tämä yksi kantakoon yksin vastuun tapahtuneesta. Tällaisessa syyllisyyskulttuurissa asioiden ja tapahtumien selvittelyssä ja kohtaamisessa kaikkein olennaisin kysymys on aina se, kuka nyt oli syyllinen? Ja minä se nyt en ainakaan ollut!

Voisiko asioihin reagoida toisin? Jos katsoisikin maailmaa niin, että kaikki, mitä ympärillään tapahtuu, tapahtuu jossakin tietyssä tilanteessa, jossakin tietyssä yhteydessä. Olemme kaikki jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme. Kun asioita tapahtuu, meillä kaikilla on aina jonkinlainen osavastuu tapahtuneesta. Tällöin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi tilanteessa kuin tilanteessa nousee: mikä on minun osavastuuni tapahtuneeseen ja miten vastuuni kannan. Kun ymmärrämme olevamme jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme ja ympäristöömme, mikään tapahtunut ei voi yksin olla jonkun syy tai vika, vaan meillä on aina kaikilla jokin oma osuutemme tapahtumiin. Kun asioiden selvittämisessä ja tapahtumien ymmärtämisessä tärkein kysymys on: miten minä voin ottaa vastuun siitä osuudesta, joka on minun, voidaan puhua vastuukulttuurista.

Onneksi jokainen voi itse valita, haluaako elää syyllisyyskulttuurissa vai vastuukulttuurissa. Vastuukulttuurissa eläminen edellyttää hyvää itsetuntemusta, omien tarpeidensa tunnistamista ja halua huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Ne ovat syyllisyydentunteen vastavoimia. Riittää, kun tunnistaa oman vastuunsa tapahtumista, sen ikioman osuuden, mutta vain sen. Ei tarvitse ottaa vastuuta tai syyllisyyttä siitä, mikä ei ole omalla vastuulla. Se osuus kuuluu muille. Voi toivoa, että asiat olisivat olleet toisin, mutta toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät ole sinun vastuullasi. Kun tunnistaa, ettei itse ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, voi pyytää anteeksi siltä, jota kohtaan toimi väärin ja päättää seuraavalla kerralla toimia toisin. Tällöin ei tarvitse kantaa  mukanaan syyllisyyden taakkaa.

Millaisen kulttuurin kasvatti ja kannattaja sinä olet?