Kaksi kaverusta: syyllistäminen ja syyllistyminen

Kun olin kahdeksanvuotias, perheeseemme otettiin koira. Koiran hankinta oli vanhempieni ehdotus, jonka eräänä aamuna vanhempani aamiaispöydässä tekivät. En ollut koiraa milloinkaan edes pyytänyt. En ollut edes uskaltanut haaveilla sellaisesta. Muistan, miten käsittämättömän upealta tuntui silloin ajatus siitä, että perheeseemme tulisi koira! Koira tuli ja se rekisteröitiin pikkusiskoni, joka tuolloin oli kuusivuotias ja minun nimiini. Koira oli minulle hyvin rakas.

Eräänä päivänä koulusta tullessani koira oli repinyt koulupäiväni aikana apukeittiön lattiaan kiinni liimattua muovimattoa irti noin neliömetrin alueelta. Aiemmin se oli jo repinyt reikiä olohuoneen mattoihin ja siksi se oli alettu sulkea koulupäivien ajaksi apukeittiöön. Äitini teki päätöksen, että koira palautetaan takaisin kasvattajalle. Hän sanoi, ettei hyväksy sitä, että koira repii paikkoja ja että koira ei voi hyvin joutuessaan olemaan yksin, kun te olette niin pitkät päivät koulussa.

Muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin jo aikuinen, perheessämme ollut koira tuli puheeksi. Isäni totesi silloin, etteivät he oikein osanneet koiraa kasvattaa, kun hänelläkin oli silloin niin suuret vaatimukset töissä ja raskas työtaakka. Äitini oli tuon keskustelun ajan vaiti. Siskoni on puolestaan joskus ohimennen maininnut kysyneensä äidiltämme, että kuvittelitko sinä tosiaan silloin, että me kuusi- ja kahdeksanvuotiaat lapset olisimme ihan itsenäisesti vastanneet koiran huolenpidosta. Siihen äitini oli siskoni mukaan kirkkain silmin vastannut, että kyllä, niin hän ajatteli.

Minulle koiran lähtö oli aikoinaan kova paikka. En saanut surra koiran lähtöä, sillä pitihän minun ymmärtää, ettei ollut hyväksyttävää, että koira tekee kodissamme vahinkoa. Minulle myös perusteltiin sitä sillä, että olin niin allerginen. Allerginen! En ollut milloinkaan saanut koirasta minkäänlaisia allergiaoireita, kissoista kyllä, mutta en koirista. Olisin kuulemma myöhemmin saattanut saada. Isäni pahoittelin usein sitä, kun siskoni olisi niin eläinrakas, mutta kun hän ei voi ottaa kania tai muita karvaisia lemmikkejä, kun minä olin niin allerginen. Atoopikko kyllä olin, mutta astmatyyppisiä oireita minulla ei milloinkaan ole ollut.

Kannoin yli kolmekymmentä vuotta sisälläni syyllisyyttä siitä, etten ollut osannut huolehtia siitä paremmin. Tein sen siitäkin huolimatta, että muistin jo silloin aikanaan lapsuudessa kirjatoukkana lukeneeni koiraoppaista, ettei alle viisitoistavuotias lapsi kykene itsenäisesti huolehtimaan koirasta, vaan koira on aina aikuisen vastuulla. Siitä huolimatta, että jo kymmenvuotiaasta lapsesta asti tiesin järkitasolla, ettei koiran huolenpito voinut olla minun vastuullani, kannoin tunnetasolla mukanani syyllisyyttä. Kannoin myös syyllisyyttä siitä, ettei siskoni voinut minun vuokseni ottaa muita lemmikkejä kuin akvaariokaloja tai sauvasirkkoja. Olin syyllistämiskulttuurin kasvatti.

Mitä on syyllistäminen? Mitä tapahtuu silloin, kun ihminen syyllistää muita? Syyllistäjä haluaa pestä omat kätensä osallisuudestaan siihen, mitä on tapahtunut. Syyllistäjä ei halua ottaa itselleen omaa osavastuutaan tapahtuneesta. Hän osoittelee mieluummin muita. Nuo muut voivat olla hänen läheisiään, hänen työtovereitaan tai hänen vihamiehiään. Syyllinen saattaa löytyä jopa ulkoisista olosuhteista. Mutta itselleen syyllistäjä ei minkäänlaista osavastuuta ota. Kenen vastuulla koiran hoitaminen lapsuudenperheessämme olisi viime kädessä pitänyt olla?

Entäpä syyllisyydentunne? Syyllistyminen on syyllistämisen peilikuva. Jos toistuvasti joutuu syyllistämisen kohteeksi, saattaa lopulta käydä niin, että alkaa lopulta itsekin uskoa omaan syyllisyyteensä. Syyllistymisessään saattaa lopulta mennä niin pitkälle, että alkaa syyllistää itse itseään jo sellaisissakin tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei ole syyttävällä sormellaan osoittelemassa. Toisin sanoen syyllistyjä omii itselleen mahdollisen oman osavastuunsa lisäksi myös vastuun asioista ja tapahtumista, jotka eivät hänelle millään tavalla kuulu. Taakasta voi ajan oloon tulla hyvin raskas kantaa. Jos alaikäisellä lapsella ei ole mahdollisuutta itsenäisesti tehdä päätöstä koiran hankkimisesta, voiko hän silloin voi siitä myöskään itsenäisesti olla vastuussa? Entä voiko ihminen itse päättää omasta allergisuudestaan?

Syyllistämisellä ja syyllistymisellä, näillä toinen toistensa peilikuvakaveruksilla on yhteinen tavoite. Nämä kaverukset pyrkivät eristämään. Syyllistäjä pyrkii omasta vastuustaan vapaaksi pyristelemällä eristämään itsensä irralleen meidän kaikkien yhteisestä vuorovaikutusverkostamme. Samalla hän pyrkii eristämään myös syyllistämänsä pois muiden yhteydestä: sinä olet syyllinen, me muut emme. Syyllistyjä toimii samoin. Hän eristää itse itsensä yhteydestään muihin omimalla muidenkin vastuut itselleen ja vain itselleen. Hän vajoaa itsekeskeisyyteen. Vain hän on syyllinen, muut eivät. Hän on ulkopuolinen.

Kun rangaistuslaitos on tarvinnut kovennettua rangaistusta rangaistuksen kärsijälle, hänet on eristetty muista. Ihminen on laumaeläin. Eristäminen on meille pahin henkisen väkivallan muoto, jolla voimme toisiamme tai itseämme kohdella.

Harjoitatko sinä henkistä väkivaltaa itseäsi tai ympäristöäsi kohtaan?

En se minä ollut!!! (Ja oli siellä sitäpaitsi muitakin.)

Vaivaako syyllisyydentunne? Onko jokin asia hoitamatta? Pitäisikö olla parempi siinä, tässä tai tuossa? Teinkö taas väärin? Päätät lähteä vieraisille, vaikkei huvittaisi, ettei tule syyllinen olo? Syyllisyydentunne nakertaa voimavaroja. Sen tunteen kohtaamiseen voi ottaa kaksi lähestymistapaa sen mukaan, millaisen kulttuurin on itselleen omaksunut.

Muistatko leikin, jossa tuoleja on yksi vähemmän kuin osanottajia? Kun musiikki lakkaa, pitää jokaisen mahdollisimman nopeasti istua vapaalle tuolille. Se, joka jää ilman tuolia, putoaa pelistä pois. Seuraavalla kierroksella tuolejakin on yksi vähemmän ja musiikki soi uudelleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt voittaa leikin. Kun elää syyllisyyskulttuurissa, elämä on kuin osa tuota leikkiä. Kukaan ei halua olla se, joka jää ilman tuolia. Kukaan ei halua olla se, joka on syyllinen. Jokainen pyrkii parhaansa mukaan pudistelemaan kaiken syyllisyydentunnon itsestään ja kohdistamaan syyttävän sormensa itsestään poispäin.

Kun jotakin, erityisesti jotakin epämiellyttävää elämässä tapahtuu, voi suhtautu asioihin niin, että on aina jonkun syy, että asiat menivät niin kuin ovat tai minä en ainakaan ole syyllinen tapahtuneeseen. Jos kyse on esimerkiksi erimielisyydestä, lähtökohtana on, että se on aina jonkun syy: ei kahden tai useamman ihmisen syy, vaan vain yksin jonkun heistä, joista tämä yksi kantakoon yksin vastuun tapahtuneesta. Tällaisessa syyllisyyskulttuurissa asioiden ja tapahtumien selvittelyssä ja kohtaamisessa kaikkein olennaisin kysymys on aina se, kuka nyt oli syyllinen? Ja minä se nyt en ainakaan ollut!

Voisiko asioihin reagoida toisin? Jos katsoisikin maailmaa niin, että kaikki, mitä ympärillään tapahtuu, tapahtuu jossakin tietyssä tilanteessa, jossakin tietyssä yhteydessä. Olemme kaikki jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme. Kun asioita tapahtuu, meillä kaikilla on aina jonkinlainen osavastuu tapahtuneesta. Tällöin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi tilanteessa kuin tilanteessa nousee: mikä on minun osavastuuni tapahtuneeseen ja miten vastuuni kannan. Kun ymmärrämme olevamme jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme ja ympäristöömme, mikään tapahtunut ei voi yksin olla jonkun syy tai vika, vaan meillä on aina kaikilla jokin oma osuutemme tapahtumiin. Kun asioiden selvittämisessä ja tapahtumien ymmärtämisessä tärkein kysymys on: miten minä voin ottaa vastuun siitä osuudesta, joka on minun, voidaan puhua vastuukulttuurista.

Onneksi jokainen voi itse valita, haluaako elää syyllisyyskulttuurissa vai vastuukulttuurissa. Vastuukulttuurissa eläminen edellyttää hyvää itsetuntemusta, omien tarpeidensa tunnistamista ja halua huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Ne ovat syyllisyydentunteen vastavoimia. Riittää, kun tunnistaa oman vastuunsa tapahtumista, sen ikioman osuuden, mutta vain sen. Ei tarvitse ottaa vastuuta tai syyllisyyttä siitä, mikä ei ole omalla vastuulla. Se osuus kuuluu muille. Voi toivoa, että asiat olisivat olleet toisin, mutta toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät ole sinun vastuullasi. Kun tunnistaa, ettei itse ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, voi pyytää anteeksi siltä, jota kohtaan toimi väärin ja päättää seuraavalla kerralla toimia toisin. Tällöin ei tarvitse kantaa  mukanaan syyllisyyden taakkaa.

Millaisen kulttuurin kasvatti ja kannattaja sinä olet?

 

Se on tämä aika…

walton1”Se on varmaankin tämä aika.”, kommentoi ystäväni. Olimme keskustelleet siitä, miten niin monelle on hurjan tärkeää se, että omistaa sitä sun tätä ja miten pitää pyrkiä koko ajan juoksemaan kovempaa ja kovempaa työelämän oravanpyörässä. ”Se on tämä aika.”

Toinen ystäväni kertoi minulle varakkaasta naapuristaan, joka ajaa Porschella. Hän on tuon tuosta kiukkuinen siitä, miten ihmiset tekevät hänelle kiusaa kiilaillessaan maanteillä hänen autonsa eteen, parkkeeraamalla siten, että hänen on vaikeaa saada autonsa pois tai monin muin tavoin. Ystäväni kertoi useasti ehdottaneensa naapurilleen, että hän hankkisi itselleen jonkin toisen, vaatimattomamman auton, jotta saisi ajella rauhassa ilman kateellisia kiusanhenkiä.

Luin hiljan Izaak Waltonin kirjoittaman kirjan Oivallinen onkimies. Kirjan ensimmäinen painos, The Compleat Agler or The Contemplative Man’s Recreation on julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1653. Tämän kirjan mainitsi oppitunneillaan arvostamani lukion suomenopettaja useaan kertaan. Lukioajoistani on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Siitä huolimatta kirja on jäänyt mieleeni, mutta vasta nyt siihen tartuin ja luin.

Kirjan kirjoittanut Walton syntyi vuonna 1593 majatalon pitäjän poikana. Hän toimi elinaikansa erilaisissa kaupallisissa tehtävissä, mutta hänellä lienee ollut kiinnostusta myös hengellisiin asioihin, sillä hän liikkui paljon myös kirkollisissa piireissä. Waltonin kirja on ensisijaisesti käytännöllinen onkimisen opaskirja; monipuolinen ja ansiokas onkin. Hän kuvailee seikkaperäisesti sitä, millaisia syöttejä eri kalalajeillä kannattaa käyttää, miten ja millaisissa paikoissa mikäkin kalalaji parhaiten käy pyydykseen ja mihin vuodenaikaan.

Kirja on se myös paljon muuta. Onkimiseen annettavien ohjeiden lomassa toistuvat muun muassa teemat kiitollisuus, rehellisyys ja rauhallisuus. Läpi koko kirjan Walton muistuttaa lukijaansa olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä jo on. Nykykielelle käännettynä hän kehottaa ihmistä olemaan läsnä ja näkemään kaiken sen kauneuden, mikä meitä luonnossa ympäröi. Hän muistuttaa, miten usein monista pienistä asioista tulee meille niin tavanomaisia ja päivittäisiä, että unohdamme olla niistä kiitollisia.

Walton korostaa moneen kertaan opaskirjassaan sitä, miten ihminen voi paremmin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on. Kirjassa toistuvat tarinat rikkaista ihmisistä, joilta elämänilo ja onnellisuus  jäävät puuttumaan, sillä heidän aikansa ja ajatuksensa ovat täynnä huolia, joita heidän varallisuutensa kokoaminen ja vaaliminen vaatii. Hän korostaa useaan otteeseen, miten onnellinen onkimies onkaan voidessaan viettää kauniin keväisen päivän veden äärellä rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että hänen aikansa kuluisi raatamiseen omaisuutta hankkiakseen ja edelleen siitä huolehtiakseen. Walton kuvailee myös osuvasti sitä, miten meillä on halu hankkia lisää omaisuutta naapurimme vuoksi, koska kuvittelemme, että saisimme silloin enemmän arvostusta naapurin silmissä. Walton myöntää, että toki uutteruus tuo ihmiselle vaurautta, mutta muistuttaa, etteivät rikkaudet kuitenkaan tee ihmistä onnelliseksi. Hän siteeraa: ”Rikkauden tuolla puolen on yhtä paljon kurjuutta kuin sen täällä puolella.” Vastapainoksi kirjoittaja toivoo jokaisen säästyvän kuristavasta köyhyydestä ja muistuttaa siitä, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.

Walton2.jpgWalton korostaa rehellisyyttä ja puhdasta omaatuntoa. Hän muistuttaa useaan otteeseen erilaisten kalansyöttien teko-ohjeiden lomassa, miten huonosti varallisuutta itselleen haaliva ihminen voi eritoten, jos hän hankkii omaisuuttaan epärehellisin keinoin. Hän kertoo sen sijaan itse jatkuvasti ponnistelevansa saadakseen nöyrän ja kiitollisen sydämen ja toivoo samaa kaikille muillekin. Omaisuus ilman nöyrää ja rehellistä sydäntä ei tee ihmistä onnelliseksi. Walton kehotttaa lukijaansa olemaan joko tyytyväinen köyhä tai rehellinen rikas. Hän siteeraa Nicolas Caussinia sanoen: ”Sillä joka menettää hyvän omantuntonsa, ei ole mitään säilyttämisen arvoista.”

Walton sisällyttää rikkauden käsitteeseen myös muuta kuin materiaalista omaisuutta. Aivan kuten rikkaus voi olla meille myös siunaukseksi, jos käytämme sitä nöyrin, iloisin ja kiitollisin sydämin, voi myös jokin taito, joka meillä on, tuottaa meille hyvää, jos käytämme sen taidon oikein. Jo kirjan johdantokappaleessa Walton korostaa kuitenkin sitä, että onkimista, kuten mitään muutakaan taitoa ei opi ainoastaan lukemalla. Taito saavutetaan vain sitkeällä harjoituksella.

Erityisesti tämä viimeinen ohje on minun sydäntäni lähellä. Voi lukea kuinka paljon tahansa erilaisia tekstejä onnellisuudesta ja siitä, miten se saavutetaan. Se on kuitenkin vain alku. Tärkeintä on oma harjoitus, oma tekeminen, oma vastuu. Onnikaan ei laskeudu joidenkin tiettyjen ihmisten ylle satunnaisena lahjana. Se on jotakin, minkä jokainen voi saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla ja omalla työllä sen eteen, mitä kukin elämässään tavoittelemisen arvoisena pitää.

Vaan miten on? Onko se Tämä Aika, jonka syytä on se, että juoksemme oravanpyörässä hankkiaksemme lisää ja lisää? Onko se Tämän Ajan syytä, että meillä pitää olla enemmän kuin naapurilla tai vähintäänkin yhtä paljon?

Jos Tämä Aika on alkanut jo yli 350 vuotta sitten tai kenties jo aiemmin ja yhä edelleen jatkuu, niin onko pohjimmiltaan kyse Tästä Ajasta? Vai onko kenties niin, että on tavattoman helppoa osoittaa syyttävällä sormella Tätä Aikaa, joka on hyvin epämääräinen ja abstrakti käsite, eikä ainakaan pistä syytöksillemme vastaan?

Olisiko sittenkin niin, että Tätä Aikaa syyttäessämme emme haluaisi ottaa itsellemme omaa vastuutamme omasta hyvinvoinnistamme, vaan yritämme pyristellä siltä pakoon?