Minulla on premenopaussi!

Mennyt kesä oli hyvin intensiivinen. Paljon tapahtui. Toivottuja ja vähemmän toivottujakin asioita. Ihan joka väliin en ehtinyt hengähtää ja levätä niin paljon kuin olisin halunnut. Univajaustakin pääsi aika ajoin hieman kasautumaan.

Kesä-heinäkuun tienoilla heräilin usein aamuyöstä sydämen jyskyttäessä kiivaasti, Usein tunsin myös puristavan, epämiellyttävän möykyn rinnassa. Kovin tuttuja oireita: stressi  riittämättömyyden pelko ja ahdistus aiheuttavat juuri tällaisia tuntemuksia. Hieman huolestuin. Olenko jälleen ajamassa itseäni kohti uupumusta? Enkö vieläkään ole oppinut kuntelemaan itseäni?

Minä sitten kuuntelin. Mietin aamuöisin valveilla ollessani, mikäköhän nyt on syy, joka stressaa aiheuttaa uhantunnetta ja mikä asia ahdistaa. Syitä löytyikin, muttei mitään suurempia uhkia. Totesin itselleni, että tässähän on kaikki hyvin ja tästä selvitään. Sydän ei kuitenkaan siihen rauhoittunut eikä möykky rinnasta sulanut. Olin jo hermostua ja aikeissa pyrkiä määräilevään sävyyn kehottaa kehoani rauhoittumaan, jotta nukahtaisin uudelleen, kun muistin sen: jos käyn kamppailuun omaa itseäni vastaan, viritän itseni entistä suurempaan valmiustilaan. Taistelutila on uhkatila. Unentuloa saisi taatusti odotella pidempään.

Parempi lääke on hyväksyä tilanne. Kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Kiitin kehoani, että pitää minusta huolen kertomalla, että huolia on ja kerroin itselleni uudelleen, että kaikki on hyvin ja minä selviän. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan oman sydämeni jyskytystä ja sitä, millaiselta se kuulostaa ja tuntuu. Onhan se sentään parempi, että se lyö kuin ei löisi ollenkaan. Eipä aikaakaan, kun zzz zzzz zz.

Aamuöinen heräily ei kuitenkaan loppunut. Huolehdin päivisin mieleni levollisuudesta, annoin itselleni lepoa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta heräily jatkui ja minä kuuntelin sydäntäni. Useimmiten nukahtaen uudelleen varsin pian.

Samoihin aikoihin huomasin toistuvasti päivän mittaan tuntevani, että tuli yllättäen hirvittävän lämmin ja hiki puski pintaan. Nämäkö nyt sitten ovat niitä kuumia aaltoja? Joko ne vaihdevuodet kolkuttelevat ovella? Mieleen tuli kuitenkin, että koira alkaa yleensä läähättää, kun se on hieman stressaantunut. Aloin tarkkailla itseäni.

Huomasin kerta toisensa jälkeen, että jokaisen äkillisen hikoilukohtauksen yhteydessä olin juuri ajatellut jotakin stressaavaa uhantunnetta minussa nostattavaa ajatusta ja ehtinyt todeta itselleni, että tästä selvitään kyllä. Kaikki hyvin. Sitten hiki puski pintaan. Kämmenselätkin hikosivat. Jännä tunne! Mutta ajatusteni ja kuumalla aallolla oli selkeä yhteys.

Olin hieman hämmentynyt, miksi nyt yht’äkkiä olin näin voimakkaasti alkanut kehollisesti reagoida stressiin uhantunteeseen, kun muutoin mieleni jo niin hurjan paljon levollisempi muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Selittelin itselleni, että ehkä se nyt vaan on niin, että keho vain on jostakin syystä herkistynyt ja minä olen oppinut kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla. Kuvaavaa on sekin, että kuumat aallot jäivät ainakin toistaiseksi parin ensimmäisen kesälomapäivän jälkeen.

Nyt syyskuussa havahduin siihen, että milloinkas ne edelliset kuukautiset oikein ovatkaan olleet. Kone taitaa sittenkin yskiä. Totesin, että nyt on syytä vähän paremmin hakea tietoa vaihdevuosista. Kun asia ei ole tuntunut aiemmin ajankohtaiselta, niin ei ole tullut asiaan sen tarkemmin tutustuttua.

Voi, mikä helpotus, kun selvisi, että oireet ovat hyvin samankaltaisia kuin stressi- uhantunteen ja ahdistuksen aiheuttamat oireet! Ihan hurjan loogista! Kehossa tapahtuva hormonaalinen muutoshan on eräänlainen stressitila uhantunnetta aiheuttava tila sekin. Niinpä on luonnollista, että pienikin muu stressi uhantunne tai pelkotila päälle ja se laukaisee hieman ylimitoitetun kehollisen reaktion. Malja yksinkertaisesti holahtaa yli.

Oli todellakin helpotus saada asioille selkeät syy- ja seuraussuhteet ja ymmärtää, että ehkä sittenkin todella osaan kuunnella vointiani tarkemmalla korvalla, enkä olekaan ajamassa itseäni uuteen uupumukseen. Sen sijaan minulla on nyt ainakin jonkin aikaa käytössäni vahvistimella viritetyt ilmaisimet kutsumatta sisään hiipineelle stressille uhantunteelle. Hieno homma! Tätä mekanismia ei kannata jättää hyödyntämättä. Varmasti omalle voinnilleni on muutoinkin tällaisessa kehon muutostilanteessa erityisen tärkeää huolehtia riittävästä levosta eikä ehdoin tahdoin altistaa itseään ylimääräiselle henkiselle rasitukselle. Luonto on viisas. Kaikella on tarkoituksensa.

Epilogi
Kun tämän artikkelin tapahtumat tulivat mieleeni, ajattelin, että tästähän saa hyvän blogikirjoituksen! Sen jälkeen iski jarru päälle, että kehtaako sitä nyt ruveta omista vaihdevuosistaan netissä huutelemaan. Milloinkaan ennen ei ole pelottanut niin paljon tekstin kirjoittaminen kuin tällä kertaa.

On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovat vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen. – Joonatan Leijonamieli

Voisinko katsoa peilikuvaani silmästä silmään, jos minä blogissani kirjoittaa paukuttelen omia pelkojaan kohti menemisestä ja sitten kaikessa hiljaisuudessa itse tietoisesti pakenisin?

Miksi kehon normaalista hormonaalisesta muutoksesta kirjoittamisen pitäisi olla hävettävä ja vähän hyssyteltävä asia. Naisten vaihdevuodet koskettavat suoraan puolta väestöstä. Miehilläkin on vaihdevuodet, vaikka niistä taidetaan puhua vielä vähemmän. Toisin sanoen on kyse asiasta, joka koskettaa tavalla tai toisella jok’ikistä tähän ikään ehtinyttä. Kovin merkillisestä asiasta ei siis voi olla kyse. Mitä hävettävää siinä voisi olla kertoa olevansa premenopaussissa, jos on jo kertonut oman ikänsä? Millaiselta kuulostaisi olla 15-vuotias, joka yrittää salata murrosikänsä? Faktat ovat faktoja. Ei siinä sen kummempaa.

Kun on parempi olla ryhtymättä

Nyt ne on tehty, ne pari pikkuhommaa, jotka viikosta toiseen roikkuivat tekemättöminä ja rassasivat tekemättöminä enemmän kuin se vaivannäkö, joka niiden hoitaminen lopulta vaati. Kukaan ei kuollut, eikä edes millään tavoin vahingoittunut, vaikka toisessa pikkupuuhassa en ihan täydellisesti onnistunutkaan. Sen sijaan opin jotakin ja ensi kerralla osaan tämänkin asian paremmin. Paras palkintoni on kuitenkin tunne valmiiksi tehdyistä töistä, joiden lopputulosten ihastelusta tulee hyvä olo!

Tämä ryhtymisasia on kuitenkin pohdituttanut paljon. Uupumustoipilaana tiedän paremmin kuin hyvin, milloin ryhtymättömyys on tarmoa parempi vaihtoehto. Silloin, kun tuntee itsensä väsyneeksi, sitä ääntä on syytä kuunnella. Keho ei valehtele! Tunteet eivät valehtele. Niin kutsutulla järjellä osaamme sen sijaan valehdella itsellemme hyvin sujuvasti silmää räpäyttämättä ja mennen tullen. Asioiden hoitamista, oman elämänsä tavoitteiden saavuttamista ja ennenkaikkea omaa hyvinvointia palvelee pitkällä tähtäimellä kaikkein parhaiten se, että lepää ensin sen todellisen väsymyksen pois.

Ympäristö asettaa kuitenkin monenlaisia paineita. Pitäisi olla siisti koti, pesty auto, parisuhde ja lapsia, leikattu nurmikko, hoidetut kukkapenkit, superfoodia puskeva rikkaruohoton kasvimaa, muodinmukaiset ja ekologisesti valmistetut vaatteet, hyvätuloinen työpaikka, arvostetut harrastukset, treenattu vartalo, vallitsevan ruokatrendin mukaan oikeaoppista ruokaa jääkaapissa ja lautasella, kesämökki veden äärellä, vähintään yksi ulkomaanloma vuodessa ja mitä ikinä. Auta armias, jos jokin näistä ei ole kohdallaan, niin mitä ihmisetkin siitä sanovat!

Niin anteeksi, mutta ketkä ihmiset – siis tarkalleen ottaen ja ihan nimeltä mainiten? Ketä varten täällä oikein omaa elämäänsä elää? Yksi ihminen on yhtä mieltä ja kun kysyt seuraavalta, saat täysin päinvastaisen mielipiteen. Oma lukunsa on se porukka, jolle mikään ei kelpaa, vaikka tekisit mitä tahansa ja jos muuta vikaa ei löydy, niin aina voi syyttää perfektionismista. Siinä oravanpyörässä juostessa on helppo uuvutttaa itsensä. Jokainen valitsee itse, kenen hyvinvointi on juuri hänelle tärkeintä.

Jos haluaa itse voida hyvin, pitää toisin sanoen tietää, mitä itse haluaa ja ihan vain oman itsensä vuoksi. Siivoaminen on hyvä esimerkki. Meillä jokaisella on oma käsityksemme siitä, millaisessa kodissa on hyvä elää ja olla. Siivoan nykyisin vain ja ainoastaan siksi, että minulle tulee hyvä olo siitä, että ympärilläni on siistiä ja puhdasta. Siivoamisen vaiva on minulle pienempi vaiva kuin se ikävä olo, joka minulle tulee imuroimattomista lattioista, lainehtivista tiskivuorista ja suttaisesta lavuaarista. Olen tehnyt siivoamisista säännölliset rutiinit, joihin ryhtymistä ei tarvitse miettiä samaan tapaan kuin en yleensä mieti iltaisin sitäkään, että huvittaisiko tänään pestä hampaat vai ei. Siivous kuuluu omaan viikko-ohjelmaani. Tiedän, ettei siihen kulu kovinkaan paljoa aikaa (olen tarkistanut kellosta useampaan kertaan) ja hoidan sen yleensä pois asiaa sen kummemmin miettimättä. Siivoan, koska pidän itseäni siistin kodin arvoisena. En ole enää aikoihin siivonnut yhdenkään vieraan takia. Jos kotini ei jollekulle tällaisena kelpaa, kuin se kelpaa minulle ja jossa minun on hyvä olla, suosittelen lämpimästi pysymään poissa täältä. Minun kotini on minua varten. Ystäväni ovat vieraisille tervetulleita ja ystävikseni kutsun heitä, joille kelpaan tällaisena kuin olen kaikkine vikoineni ja puutteineni.

Niin kuulkaas! Viileän kevään jälkeen alkaa olla kesäkukkien hankinnan aika. Kukat ovat ihania, mutta tulin niitä ajatellessani huokaisseeksi mielessäni, että taas pitää sitten muistaa kastella, lannoittaa ja nyppiä niitä, jotta ne pysyvät kauniina ja kukoistavina. Jäätyäni verekseltä kiinni tuosta ajatuksesta, asettelin huolella toiseen vaakakuppiin kukkien tuottaman ilon ja toiseen niiden kastelemisen ja huolenpidon vaivan. Jälkimmäinen kuppi painoi enemmän. Miksi ihmeessä kohtelisin itse itseäni kaltoin, jos en halua muidenkaan kohtelevan minua huonosti? Tein päätöksen jättää tänä vuonna portaanpielen kesäkukat hankkimatta. Ihana helpotus! Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjan lukeminen on minulle mieluisampaa kuin kukkien hoitaminen ja ennen kaikkea sen pohtiminen, että ai pahus, pitää taas muistaa kastella kukat. On helppoa valita ryhtymisen ja ryhtymättömyyden välillä, kun oma hyvä olo on se maailman tärkein asia.

Ajelehtijasta fregatin kapteeniksi

Olipa kerran eräs päivä, jolloin ymmärsin, ettei asia olekaan niin, että elämä vain heittelee ja minun tehtäväni on ottaa vastaan se, mitä sattuu kohdalleni tulemaan. Olipa kerran tuo päivä, jolloin ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan ajelehtia ajopuussa kiinni roikkuen tässä elämäni meressä. Ymmärsin, että voin itse ohjailla matkaani sen sijaan, että maailman myrskyt saavat tuuppia minua vasten rantakiviä ja karikoita mielivaltaisesti, miten tahtovat. Olipa kerran päivä, jolloin ymmärsin, että voin ensi alkuun kiivetä ajopuun päälle ja ohjailla sitä omin käsin kauhomalla ja jaloilla potkimalla.

Tuosta päivästä on kulunut jo muutama vuosi aikaa. Se päivä muutti kaiken. Noustuani ajopuun päälle aloin vähitellen kerätä ajopuuni ympärille muuta materiaalia ja eipä aikaakaan, kun jo seilasin lautalla. Heppoinenhan se oli, mutta koko ajan rakensin ja kehitin sitä. Pyysin apua ja neuvoja alukseni rakentamiseen ja sain sitä. Omin neuvoin ei alusta ole tarvinnut rakentaa, mutta elämäni alus on minun ja minä olen se, joka päättää, millainen siitä tulee. Kaikki kehittyvän alukseni rakenteet eivät ole olleet onnistuneita, mutta kokeilemalla ja tutkimalla olen oppinut, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei.

imgp9211

Tulipa sitten päivä, jolloin ajopuustani oli rakentunut laiva, fregatti. Tartuin ruoriin ja ryhdyin ohjaamaan laivaani elämäni vesillä. Kapteenina olin vielä kokematon, mutta uskoni siihen, että työ tekijäänsä neuvoo on ollut vahva. Kokemusta karttuu vähitellen ja uskoni vahvistuu, että tekemällä oppii. Se on se ainoa todellinen tapa.

Elämäni fregatin kapteenina minä olen se, joka määrittee laivani reitin. Minä kapteenina päätän, onko fregatillani suunta ja tavoite vai seilaako se elämänsä merillä päämäärättömästi. Minä kapteenina päätän, mikä tuo päämäärä on ja suunnittelen matkan varrelle haluamani välisatamat.

Tuulille en voi mitään, mutta kapteenina päätän, miten elämän tuulissa laivaani ohjaan. Maailman myrskyt eivät ole kapteenin päätettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voin tehdä. Voin seurata ennusteita ja pyrkiä ohjaamaan laivaani niin, että pahimpiin myrskyihin ei tieten tahtoen tarvitse kaikki purjeet ylhäällä porhaltaa. Voin antaa laskea purjeet myrskyn ajaksi. Voin etsiä suojasatamia, joihin ankkuroida turvaan, kunnes keli paranee.

Karikoitakaan en voi poistaa  elämän vesiltä. Voin kuitenkin suunnitella reittini parhaan kykyni mukaan niin, että pyrin välttämään niille ajamisen ja voin varustaa laivani korjausmateriaalilla. Navigoinnissa ja merikortin lukemisessa harjaantuu, kun siihen paneutuu. Jos karille varatoimenpiteistä huolimatta joudutaan ja pinteestä ei yksin selviä,  voin aina pyytää apua muilta aluksilta laivani irrottamiseksi ja hinaamiseksi pois karilta. Jos en yksin kykene korjaamaan laivani, apuun löytyy varmasti ammattilaisia, jotka voivat auttaa.

En ehkä voi välttyä merirosvoiltakaan maailman merillä. Mutta voin varustaa laivani niin, että pystyn puolustamaan sitä, jos kimppuuni hyökätään. Jos laivani poltetaan, voin rakentaa uuden, sillä pystyinhän rakentamaan jo edellisenkin.

Niin, purjehdusolosuhteissa on paljon, mihin ei kapteeni pysty vaikuttamaan. On asioita, jotka ovat minun kontrollini ulottumattomissa. Sellaisia asioita, joihin pystyn vaikuttamaan, on kuitenkin paljon. Moneen asiaan pystyn varautumaan ennakolta ja ennen kaikkea pystyn vaikuttamaan siihen, miten reagoin ja toimin tilanteissa ja olosuhteissa, joita purjehdukseni aikana kohtaan. Fregattini ei ole ajopuu.

Jos haluat tietää, mitä ajattelin sinä joulukuisena päivänä kolme vuotta sitten, jolloin ajopuun päälle ensi kerran kiipesin, löydät tuolloisia ajatuksiani täältä.