Hengittämisestä Paasikiveen

Kaikki tärkeät ajatukset, mitä hengitysharjoitus minussa hiljan herätti eivät mahtuneet yhteen ainokaiseen blogiartikkeliin, vaan samasta aiheesta on edelleen jatkettava. Tuo yksi hengitysharjoitus avasi minulle niin konkreettisesti sen, mitä hyväksyvä ja tietoinen läsnäolo merkitsee. Erityisesti sisäistin sen, miten suuri viisaus sisältyy juuri hyväksyvään läsnäoloon.

Hyväksyin harjoituksen aikana sen, että hengitykseni on pinnallista siitäkin huolimatta, että olin samalla koko ajan tietoinen, että olisi toivottavaa, jos hengitykseni olisi syvempää. Hyväksyin, että se nyt ei vain sitä ole. Piste. Juuri nyt riittää, että hengitän, sillä silloin olen olemassa ja siitä voin olla kiitollinen! Olin tietoinen tavoitetilasta, mutta hyväksyin nykytilan enkä pakottanut itseäni mihinkään. Otin askeleen sivummalle ja siirryin vain tarkkailemaan hyväksyvästi ja lempeästi sitä, mitä teen.

Traumatisoituminen jättää kehoon syvät jäljet. Keholla ja mielellä on vahva yhteys. Kun kyse on vuosia kestäneestä traumatisoitumiseen johtaneesta tapahtumasarjasta, ei kehoon jääneitä jälkiä aivan viikossa tai kahdessa pysty työstämään, ei välttämättä muutamassa kuukaudessakaan, vaan siihen voi mennä useampi vuosi. Jäljet eivät häviä itsestään, mutta sitkeällä työllä saa ihmeitä aikaan. Tai ei edes ihmeitä, vaan asioita, jotka ovat luonnollisia seurauksia toinen toisistaan. Ensin vain on hyväksyttävä nykytila, jotta voi tietää, mistä lähteä liikkeelle.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. – Thomas Babington Macaulay

Näitä sanoja presidentti Paasikivikin tapasi siteerata. Nykytilan hyväksyminen, miellyttipä se sitten tai ei, on todellakin kaikkein oleellisinta. Se ei suinkaan tarkoita tavoitteiden unohtamista, vaan sitä, että tavoitetilaan päästäkseen on tunnettava ensin nykytila ja hyväksyttävä, että tällä hetkellä asiat ovat juuri niin kuin ovat. On oma valinta, onko oma nykytila todellisuutta myös tulevaisuudessa.

Koska olen kasvanut henkisen väkivallan ilmapiirissä, olen oppinut olemaan jatkuvasti varuillani. Turvattomuudentunteesta tuli krooninen tila. Vaikka ihminen on ollut kuussa jo lähes puoli vuosisataa sitten ja on vuosikymmeniä osannut halkoa atomien ytimiä, primitiiviset, savanneille syntyneen pakoeläimen vaistomme ovat yhä muuttumattomia. Tämäkin on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Uhantunne saa kehon jännittymään ja kyyristymään lievään suoja-asentoon. Hengitys salpautuu, jotta kuulisi jokaisen mahdollisen signaalin, joka saattaa merkitä uhkaa. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten edellisessä blogissani havainnoistani hengittämisen ja uhantunteen välillä. Omat asiani ovat edenneet monella tapaa sen jälkeen, mutta yhä edelleen syvähengittäminen on minulle vaikeaa. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Se on tilanne, joka on tässä ja nyt. Huomenna on ehkä jo toisin. Se riippuu minusta itsestäni ja tekemistäni valinnoista.

Rumat tosiasiat haastavat kaunistelemaan niitä. – Henry S. Haskins

Omien silmien avaaminen tosiasioille ei todellakaan ole ollut helppoa ja yksinkertaista. Kun on kasvanut hyvätuloisessa ja näennäisesti ehjässä perheessä, jossa ulospäin kaikki on näyttänyt kauniilta ja hyvinvoivalta, on ollut todella tiukka paikka myöntää itselleen, ettei kaikki olekaan niin kuin on aina kuvitellut. Yhtään ei ole helpottanut sekään, ettei omien pahanolon tunteiden ilmaiseminen ole milloinkaan ollut sallittua, sillä sen on katsottu olevan vanhempieni vaivannäköön kohdistuvaa väheksyntää. Omia tunteitaan on oppinut väheksymään ja olemaan kuuntelematta. Mutta tunteet eivät valehtele. Järjellä me kyllä osaamme valehdella, selitellä ja kaunistella tosiasioita. Siihen on helppo paeta, jos todellisuus alkaa tuntua liian rumalta ja pelottavalta.

Oman todellisuuden ja nykytilan hyväksyminen johtaa helposti vajavaisuuden tunteeseen. ”Olin luullut, että olisi ollut toisin.” ”Olin luullut, että osaisin enemmän.” On kuitenkin huomattavasti helpompaa lähteä muuttamaan nykytilaa, kun tietää todellisen lähtötilanteen. Sitä voisi verrata vesipelkoisen ja täysin uimataidottoman haluun oppia uimaan. Hän ei juurikaan kostuisi kokeneiden kilpauimarien tekniikkakurssista, vaan oppisi huomattavasti enemmän kurssilla, jossa ensin vähän kerrallaan totuteltaisiin veteen ja vasta sitten opeteltaisiin uinnin alkeita. Sen jälkeen hän voisi opetella lisää uimatekniikkaa ja lopulta edetä kilpa-altaalle saakka, jos intoa riittää. Toki uimataidoton voi päättää, ettei edes halua kohdata vesipelkoaan ja oppia uimaan, vaan toteaa, että on tyytyväinen oloonsa kuivalla maalla ja näkee siinä itselleen riittävästi hyvää. Jokainen valitsee itse.

Niinpä minäkin tyydyn tällä hetkellä yksinkertaiseen hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon hengitysharjoitukseen ja toistaiseksi unohdan kaikki syvähengittämiset ja täydelliset joogahengitykset. Se, miten nyt hengitän, on hyvä. Pääasia on, että hengitän. Olen turvassa, joten voin rauhassa keskittyä tunnustelemaan, millaiselta ja missä se kulloinkin tuntuu, kun ilma virtaa ulos ja sisään. Syvähengittämisen aika tulee sitten, kun olen valmis päästämään irti varuillaanolontunteestani.

Kannustus on taitolaji

Ison osan elämääni olen kokenut olevani valtavan yksin tässä maailmassa. On ollut lukemattomia tilanteita, jolloin olisin kovasti kaivannut ulkopuolista tukea ja kannustusta. Totuin kuitenkin jo lapsuudenkodissani siihen, että ”ei sinulla ole edellytyksiä, kun sinulla on sellaiset geenit” ja ”siellä pärjäävät vain parhaat”. Jos jotakin yritti ensimmäistä kertaa, tiesi kyllä, että odotusarvo oli se, ettei siitä mitään tule niin kuin usein ensi yrittämällä ei tulekaan. Jos joku perheen ulkopuolinen antoi kehuja, muistettiin perheessäni korostaa sitä, että ”hän sanoi niin vain siksi, kun haluaa olla mieliksi”.

Olen miettinyt lukuisia elämäni varrelle sattuneita tilanteita. Kaikenlaisia kannustelijoita olen kohdannut. On ollut niitä, jotka ovat olleet valmiita tukemaan, kun minusta on ollut hyötyä heille heidän oman elämänsä showssaan tai niitä, jotka ovat kokeneet juuri siinä tilanteessa itse saavansa osakseen ulkopuolista arvostusta ja hyväksyntää minua kannustaessaan, mutta olenkin muuttunut merkityksettömäksi heti, kun heidän omalla kohdallaan tarve onkin ohi tai tilanne on muuten muuttunut.

Muistan myös ystävän, joka tuntui haluavan kuunnella, keskustella ja antaa tukeaan pahoinvointini ja uupumukseni keskellä, mutta suhtautuminen muuttuikin kertaheitolla, kun kerroin valmistelevani avioeroa. Silloin hän ilmoittikin yllättäen, että ei kai se miehesi nyt niin paha ole ja hänestä olisi kamalaa ajatella, että asuisit yksin. Olin järkyttynyt hänen kommentistaan: aivan kuin hän tietäisi paremmin, mikä minun todellinen tilanteeni on ja mitä minä haluan sietää. Miten väheksyvää! Tuosta ystävästä en sen koommin kuullutkaan eikä ole ollut tarvetta itsekään olla yhteydessä. Ehkä hänelle oli liikaa se, että olin tekemässä päätöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt.

Kun kypsyttelin tähänastisen elämäni vaikeinta ja pisimpään valmistelemaani päätöstä: päätöstä katkaista välini omaan isääni, asettui eräs ystäväni päätöstäni vastaan sillä perusteella, että hänestä olen tekemässä suuren tunneryöpyn vallassa hätiköityä päätöstä. Hänestä välejä ei pidä katkaista kokonaan, vaan pitää yrittää keskustella. Hän myös maalaili uhkakuvia, että se voi johtaa siihen, että sitten muut sukulaiset voivat katkaista välinsä minuun.  Häntä tuntuivat huolettavan hänelle tuntemattomien sukulaisteni tunteet enemmän kuin minun tunteeni. Voiko tuon vahvemmin väheksyntäänsä osoittaa minun tunteitani ja arvostelukykyäni kohtaan? Olin ilmeisesti tekemässä päästöstä, johon hän ei itse olisi kyennyt. Hän valitsee ehkä mieluummin sen, että sietää omilta sukulaisiltaan jatkuvaa alistamista, mutta se on hänen valintansa. Minulle puolestani on tärkeämpää osoittaa itselleni sen verran arvostusta, etten katso tarpeelliseksi sietää huonoa kohtelua edes omalta isältäni. Kun ei ole mikään pakko.

Olen kohdannut myös niitä, jotka ovat vähätelleet joltakulta toiselta saamaani tukea perustellen sitä sillä, että tuo toinen ehkä on vain lyhyen aikaa elämässäni. Niin? Mitä sitten? Tekeekö lyhytaikainen tuki johonkin tiettyyn tilanteeseen siitä jotenkin vähempiarvoista? Vai oliko ehkä pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta omistamisen halusta tai jälleen jostakin omasta pelosta?

On myös koko joukko tuttavia, jotka ovat valmiita suitsuttamaan ja kehumaan osaamistani ja mielellään esiintyvät hyvinä ystävinä ja käyttäytyvät jopa mielistellen. Nämä ovat myös niitä tyyppejä, jotka tuntuvat tykkäilevän lähes kritiikittömästi ihan kaikesta, mitä satut sosiaalisessa mediassa julkaisemaan. Tilanne kuitenkin muuttuu joka kerta, jos vähänkään osoitan kyvykkyyttä jollakin sellaisella osa-alueella, jossa he itse kokevat, että heilläkin on omaa osaamista. Silloin saa välittömästi vähätteleviä lausuntoja siitä, mitä minä tiedän tästä asiasta. Saan siis olla hyvä omalla alueellani, mutta en saa osoittaa kyvykkyyttä sellaisessa asiassa, jossa he eivät halua kokea alemmuudentunnetta.

Mitä oikein on todellinen, aito kannustaminen?

Pyysin ystävääni mukaan erääseen tilaisuuteen. Se kiinnosti häntä, mutta kun hänelle selvisi, missä se järjestettäisiin, hän ilmoitti, ettei millään muotoa halua lähteä mukaan. Hän epäili, että joutuisi tilaisuudessa tapaamaan ihmisen, johon ehdottomasti halusi pitää etäisyyttä. Sanoin silloin hänelle, että eikö niistä vanhoista tapahtumista ole jo kovin paljon aikaa ja olethan sinä jo nyt paljon vahvempi.

Vain muutaman viikon kuluttua asetelma oli toisin päin. Samainen ystäväni kertoi minulle eräästä toisesta tilaisuudesta, jolloin oli minun vuoroni sanoa, että jättäisin mieluummin tulematta, sillä en halunnut kohdata siellä ihmistä, jonka seurassa voin pahoin. Juuri sillä hetkellä oivalsin, miten olin väheksynyt ystäväni tunteita, kun olin vain jokin aika sitten kehottanut häntä kohtaamaan pelkonsa. En ollut pekkaa pahempi kuin muut elämäni aikana kohtaamani kannustelijat.

Se kannustaminen. Mitä se oikein on?

Halusin painavan huonekalun vintiltä alakertaan. Ystäväni tuli apuun. Arvelin tosin, että huonekalu olisi niin painava, että siihen tarvittaisiin joku vahvempi minun sijaan toiseksi kantajaksi. Hän kokeili mööpelin painoa ja totesi, että hänestä minä kyllä ihan hyvin jaksaisin kantaa hänen mukanaan tuomiensa liinojen avulla, mutta kehotti minua kokeilemaan ja päättämään itse, miltä minusta tuntuisi. Siinä se oli: aito kannustaminen! Hän kertoi oman mielipiteensä ja asetti omat ajatuksensa syrjään. Sen sijaan hän kunnioitti minun tunteitani ja osoitti siten aitoa arvostusta ja luottamusta minua kohtaan. Hän kannusti, mutta jätti vastuun päätöksenteosta minulle.

Huhtikuun alussa luin tarinan 24-vuotiaasta Jasminesta. Hän vammautui kuusi ja puoli vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa. Ollessaan yhä sairaalassa toipumassa onnettomuudesta, hän kuuli äidiltään menettäneensä onnettomuudessa hyvän ystävänsä. Hän koki silloin, ettei hänkään halua enää elää. Tuolloin hänen äitinsä sanoi hänelle, että hän saa itse päättää jatkaako ja kukaan ei pakota häntä. Jasmine kertoo lehtihaastattelussa, miten hänen äitinsä kommentti käänsi hänen päänsä ja hän päätti haluta jatkaa elää. Voi vain ihailla äitiä, joka kykeni tuollaisessa tilanteessa asettamaan sivuun omat toiveensa ja halunsa ja antoi tyttärelleen päätöksenteon vastuun omasta elämästään. Mikä valtava luottamuksen ja rakkauden osoitus!

Kannustus on taitolaji. Mielipiteensä voi kertoa, mutta sen jälkeen omista haluista, tarpeista ja toiveista pitää pystyä päästämään irti ja luottaa siihen, että kannustettava tekee juuri hänelle ja hänen tilanteessaan ne oikeat ratkaisut. Hänen elämästään on kyse ja hänellä itsellään sen vastuunkin pitää olla.

Minun vastuuni ja sinun vastuusi

Olen tehnyt pienen ostoksen nettikaupasta. Nettikaupat ovat todellinen siunaus meille maaseudulla asuville täällä työskenteleville, kun tarvitsemansa voi tilata omaan kylään perille lähetettynä! Toki postimaksu maksaa jotakin, mutta maksaisi se auton polttoainekin ja autossa istumiseen kuluvan ajan voi käyttää paremminkin.

Postilaatikkoon ilmestyi kolmen päivän kuluttua saapumisilmoitus. Muutaman tunnin kuluttua piippasi puhelin, kun samainen saapumisilmoitus tuli tekstiviestillä. Illalla löysin vielä saapuneiden sähköpostien laatikosta saapumisilmoituksen kolmanteen kertaan. Kiitoksia vaan! Tieto lähetyksen saapumisesta ainakin tuli varmasti perille!

Seuraavana päivänä lähdin hakemaan lähetystä postiasiamiehenä toimivan kylämme kaupalta. Kuinka ollakaan, kaupan työntekijä ei löytänyt minulle saapunutta pakettia muiden saapuneiden ja noutamattomien pakettien joukosta. Hän etsi ja etsi. Hän tarkisti moneen kertaan kaikkien noutamattomien pakettien lähetystiedot, mutta minulle osoitettua lähetystä ei siellä kerta kaikkiaan ollut. Sen näin itsekin. Hän oli hyvin pahoillaan ja sanoi, ettei todella löydä pakettiani ja kehotti tulemaan uudelleen seuraavana päivänä, kun kauppias itse olisi paikalla. Olin harmistunut, mutta totesin jo silloin kaupalla, ettei pakettini katoaminen ollut kaupan työntekijän syytä. Hän ei ollut ollut töissä edellisenä päivänä vastaanottamassa postin lähetyksia.

Kotimatkallani totesin mielessäni, että ei ole minun tehtäväni juoksennella moneen kertaa kaupalle toivorikkaana, että pakettini ehkä sillä kertaa mystisesti löytyisi jostakin. Olin saanut saapumisilmoituksen, jossa selkein sanoin luki: ”Sinulle on saapunut lähetys.” sekä ”Säilytämme lähetystä 31.03.2017 asti.” Näin ei ollut tapahtunut. En ollut saanut lähetystäni, kun olin tullut sitä noutamaan. Minun tehtäväni oli nyt tehdä ilmoitus lähetyksen katoamisesta.

Kotiin tultuani menin Postin nettisivuille. Aloin täyttää ilmoitusta lähetyksen katomisesta, kunnes tulin nettilomakkeen kohtaan, johon olisi pitänyt täyttää kuvaus paketin ulkonäöstä. Tämä kohta oli pakollinen täytettävä. Mistä minä voin tietää, millaiselta tämä paketti näyttää? Niinpä tosiaan! Enhän se myöskään minä ollut, joka on lähetyksen laittanut matkaan, joten eihän tämän katoamisilmoituksen tekeminenkään ole silloin minun vastuullani! Eipä tietenkään.

Etsin nettikaupan yhteystiedot ja laitoin heille sähköpostilla ilmoituksen lähetyksen katoamisesta sekä kyselyn siitä, miten aikovat nyt toimia, sillä maksu minun tililtäni oli jo lähtenyt, mutten ollut tavaraa saanut. Jokin pieni ääni minussa oli kirjoittamaisillaan pahoitteluni, että joutuvat nyt näkemään vaivaa asiani takia, mutta jätin sen kuitenkin kirjoittamatta. Toki olen pahoillani asiansa hyvin hoitaneen nettikaupan puolesta, että joutuvat tekemään ylimääräistä työtä kadonneen pakettini vuoksi, mutta syy ei todellakaan ole minun eikä minun siksi ole siitä itseäni tarpeen syyllistää. Jos lähetyksen vastaanottanut postiasiamiehenä toimiva kauppias ei hoida toimintaansa niin, että asiakkaat saisivat saapuneet lähetyksensä tullessaan niitä noutamaan riippumatta siitä, kuka kassan takana sattuu sinä päivänä seisomaan, syy on yksinomaan hänen. Valitettavasti tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tällä postiasiamiehellä on ongelmia saapuneiden lähetysten käsittelyssä.

Toki on harmillista, etten ollut saanut tilaamaani tavaraa siten kuin sen olisi pitänyt jo minulla olla. Tarkemmin ajatellen ei minun maailmani kuitenkaan tähän viivästymiseen kaadu. En voi sille tässä ja nyt mitään, joten turha sitä on sen kummemmin murehtia ja sillä omaa päivääni pilata. Kyse ei ollut mistään elintärkeästä. Sellaisen tilaisin jatkossa toisella tavoin. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella saan kyllä tilaamani. Siihen voin luottaa. Selvitelkööt asiaa ne, joiden vastuulle se selvitystyö kuuluu. Minä voin käyttää oman aikani sillä välin muuhun ja mukavampaan. Kukin meistä päättää omasta onnellisuudestaan tai kärsimyksestään omilla valinnoillaan.

Oletko tarinankerronnan mestari?

Haluaisitko toteuttaa unelmasi, mutta olisi pitänyt ryhtyä siihen jo nuorempana, mutta nyt olen jo liian vanha? Vai onko niin ettei sinusta ole siihen, kun sinulla ei ole siihen lahjoja. Kenties et ole yhtä vahva kuin muut ryhtyäksesi siihen. Ehkä sinulla ei ole rahaa toteuttaa unelmiasi. Tai etkö voi tehdä sellaista, kun sinulle jo lapsena sanottiin, ettei sinusta ole siihen. Olisiko ihanaa toteuttaa unelmasi, mutta sinulla ei ole siihen aikaa? Tai mitä ihmisetkin siitä sanoisivat, jos tekisin sellaista?

Vai onko niin, että nyt on liian myöhäistä ottaa vastuu omasta elämästään, kun olisi pitänyt ryhtyä siihen jo nuorempana? Eikö sinusta ole siihen, kun sinulla ei ole sellaisia lahjoja tai rohkeutta ja kenties et ole yhtä vahva kuin muut ryhtyäksesi siihen? Ehkä sinulla ei ole rahaa ottaa elämä omiin käsiisi. Tai ehkä sinulle jo lapsena sanottiin, ettei sinusta ole siihen. Onko elämäsi nyt niin kiireistä, ettet juuri nyt ehdi paneutua asiaan? Epäiletkö, mitä ihmisetkin siitä sanoisivat, jos ottaisit ohjat omiin käsiisi?

Miten todellisia nämä perustelut ovat?

Mikä on sellainen ikä, jonka jälkeen ihminen ei enää opi uutta tai ei pysty tekemään elämäänsä muutosta? Miksi olisit lahjattomampi, vähemmän rohkea tai vahva kuin joku muu? Ei kukaan lahjakas taiteilija ole ilman sitkeää työskentelyä saavuttanut yhtään mitään. Rohkeus ja vahvuus ovat niin ikään nekin ominaisuuksia, jotka on saavutettu alun alkaen pienin askelin. Maailmassa on lukemattomia erilaisia tapoja hankkia rahaa, vähän kerrallaan. Montako vuotta on kulunut lapsuudestasi? Väitätkö, ettet ole oppinut mitään muutakaan uutta sen jälkeen? Aikaa on juuri siihen, mihin sen itse päättää käyttää. On varmasti niitäkin ihmisiä, jotka esittävät mielipiteitä tekemisistäsi, mutta niitä tulee aina olemaan riippumatta siitä, mitä teet, joten lienee samantekevää, mitä mieltä ovat.

Ovatko syyt olla ryhtymättä kuitenkin selittelyitä, joita kerrot ensin itse itsellesi ja sen jälkeen kenties myös usein muille saadaksesi lisävahvistusta uskomuksellesi? Vai ovatko ne ehkä vain tarinaa, jonka haluat sepittää itsellesi rauhoitellaksesi omaa mieltäsi välttyäksesi ottamasta elämäsi ohjia omiin käsiisi? Mitä enemmän selittelet ja perustelet asioiden tekemistä jollakin tietyllä tavalla joko itsellemme tai muille, sitä vahvemmin olet epäilyksenalainen, että onkohan se nyt oikeasti noin.

Oletko milloinkaan kokeillut, miten sepittämäsi tarina muuttuisi, jos muuttaisit siinä yhden ainoan sanan? Millaiselta tarinasi kuulostaisi, jos sen sijaan, että sanot itsellesi ettet voi, sanotkin suoraan: ”En aio.”?

Joka kerta, kun sanot itsellesi, ettet voi/osaa/kykene, alat käyttäytyä kuin uhri. Alat käyttäytyä silloin ikään kuin olisit voimaton olosuhteiden edessä. On äärimmäisen harvoin sellaisia tilanteita, joissa absoluuttisesti mitään ei ole tehtävissä eikä mitään vaihtoehtoisia ulospääsytapoja ole. Voit aina myös valita, keskitytkö niihin asioihin, joiden muuttaminen ei todellakaan ole sinun vallassasi vai keskitätkö huomiosi tekijöihin, joihin voit itse vaikuttaa. Elämästäsi 10 % muodostuu siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu ja 90 % siitä, miten tapahtuneeseen reagoit.

Kun syytät olosuhteita, etkä ota täyttä vastuuta omasta elämänlaadustasi, annat silloin pois voimasi muuttaa itse omaa elämääsi. Toden totta. Silloin todellakin käy juuri niin, ettet pystykään kontrolloimaan omaa elämääsi. Mutta muista, olet silloin itse luovuttanut pois mahdollisuutesi siihen, koska olet itse sanonut itsellesi, että et voi. Valinta on ollut sinun.

Millaiselta kuulostaa, jos muutatkin tarinasi et voi -sanojen tilalle en aio? En aio ryhtyä siihen, sillä olen mielestäni liian vanha. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole rahaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole aikaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulle sanottiin lapsena, etten osaa. En aio ryhtyä siihen, sillä minulla ei ole lahjoja, rohkeutta tai en ole tarpeeksi vahva.

Kun sanot, ettet aio, oma vastuusi omista valinnoistasi omassa elämässäsi tuleekin yhtäkkiä näkyviin ja päivänvaloon. Et olekaan enää uhri! Olet itse tehnyt valinnan olla ryhtymättä johonkin, mitä pohjimmiltasi ehkä kuitenkin haluaisit. Tuolloin tulee myös näkyväksi se, mihin voit tarttua, jos todella niin haluat. Jos sanot itsellesi, ettet aio ryhtyä siihen, sillä et ole tarpeeksi vahva, näet silloin selvästi, että jos panostaisit juuri vahvuuden kehittämiseen itsessäsi, tulisit pystymään.

Jos jokin asia on sinulle todella tärkeä ja todella haluat sitä, on aivan varmaa, että löydät etsimällä ja kokeilemalla oman näköisesi tavan toteuttaa se. Se ei tule ilmaiseksi ja joudut tekemään sen sen eteen työtä. Mutta jos todella haluat jotakin, löydät siihen aikaa, saat hankittua tarvittavat rahat, pystyt hankkimaan tarvittavan lisäosaamisen ja pystyt kasvattamaan rohkeuttasi ja vahvistamaan itseäsi. Jos et aidosti halua muutosta, keksit itsellesi tekosyitä. Siitähän näissä tarinoissa on kyse, eikö?

Millainen tarinankertoja sinussa asustaa?

Kaksi kaverusta: syyllistäminen ja syyllistyminen

Kun olin kahdeksanvuotias, perheeseemme otettiin koira. Koiran hankinta oli vanhempieni ehdotus, jonka eräänä aamuna vanhempani aamiaispöydässä tekivät. En ollut koiraa milloinkaan edes pyytänyt. En ollut edes uskaltanut haaveilla sellaisesta. Muistan, miten käsittämättömän upealta tuntui silloin ajatus siitä, että perheeseemme tulisi koira! Koira tuli ja se rekisteröitiin pikkusiskoni, joka tuolloin oli kuusivuotias ja minun nimiini. Koira oli minulle hyvin rakas.

Eräänä päivänä koulusta tullessani koira oli repinyt koulupäiväni aikana apukeittiön lattiaan kiinni liimattua muovimattoa irti noin neliömetrin alueelta. Aiemmin se oli jo repinyt reikiä olohuoneen mattoihin ja siksi se oli alettu sulkea koulupäivien ajaksi apukeittiöön. Äitini teki päätöksen, että koira palautetaan takaisin kasvattajalle. Hän sanoi, ettei hyväksy sitä, että koira repii paikkoja ja että koira ei voi hyvin joutuessaan olemaan yksin, kun te olette niin pitkät päivät koulussa.

Muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin jo aikuinen, perheessämme ollut koira tuli puheeksi. Isäni totesi silloin, etteivät he oikein osanneet koiraa kasvattaa, kun hänelläkin oli silloin niin suuret vaatimukset töissä ja raskas työtaakka. Äitini oli tuon keskustelun ajan vaiti. Siskoni on puolestaan joskus ohimennen maininnut kysyneensä äidiltämme, että kuvittelitko sinä tosiaan silloin, että me kuusi- ja kahdeksanvuotiaat lapset olisimme ihan itsenäisesti vastanneet koiran huolenpidosta. Siihen äitini oli siskoni mukaan kirkkain silmin vastannut, että kyllä, niin hän ajatteli.

Minulle koiran lähtö oli aikoinaan kova paikka. En saanut surra koiran lähtöä, sillä pitihän minun ymmärtää, ettei ollut hyväksyttävää, että koira tekee kodissamme vahinkoa. Minulle myös perusteltiin sitä sillä, että olin niin allerginen. Allerginen! En ollut milloinkaan saanut koirasta minkäänlaisia allergiaoireita, kissoista kyllä, mutta en koirista. Olisin kuulemma myöhemmin saattanut saada. Isäni pahoittelin usein sitä, kun siskoni olisi niin eläinrakas, mutta kun hän ei voi ottaa kania tai muita karvaisia lemmikkejä, kun minä olin niin allerginen. Atoopikko kyllä olin, mutta astmatyyppisiä oireita minulla ei milloinkaan ole ollut.

Kannoin yli kolmekymmentä vuotta sisälläni syyllisyyttä siitä, etten ollut osannut huolehtia siitä paremmin. Tein sen siitäkin huolimatta, että muistin jo silloin aikanaan lapsuudessa kirjatoukkana lukeneeni koiraoppaista, ettei alle viisitoistavuotias lapsi kykene itsenäisesti huolehtimaan koirasta, vaan koira on aina aikuisen vastuulla. Siitä huolimatta, että jo kymmenvuotiaasta lapsesta asti tiesin järkitasolla, ettei koiran huolenpito voinut olla minun vastuullani, kannoin tunnetasolla mukanani syyllisyyttä. Kannoin myös syyllisyyttä siitä, ettei siskoni voinut minun vuokseni ottaa muita lemmikkejä kuin akvaariokaloja tai sauvasirkkoja. Olin syyllistämiskulttuurin kasvatti.

Mitä on syyllistäminen? Mitä tapahtuu silloin, kun ihminen syyllistää muita? Syyllistäjä haluaa pestä omat kätensä osallisuudestaan siihen, mitä on tapahtunut. Syyllistäjä ei halua ottaa itselleen omaa osavastuutaan tapahtuneesta. Hän osoittelee mieluummin muita. Nuo muut voivat olla hänen läheisiään, hänen työtovereitaan tai hänen vihamiehiään. Syyllinen saattaa löytyä jopa ulkoisista olosuhteista. Mutta itselleen syyllistäjä ei minkäänlaista osavastuuta ota. Kenen vastuulla koiran hoitaminen lapsuudenperheessämme olisi viime kädessä pitänyt olla?

Entäpä syyllisyydentunne? Syyllistyminen on syyllistämisen peilikuva. Jos toistuvasti joutuu syyllistämisen kohteeksi, saattaa lopulta käydä niin, että alkaa lopulta itsekin uskoa omaan syyllisyyteensä. Syyllistymisessään saattaa lopulta mennä niin pitkälle, että alkaa syyllistää itse itseään jo sellaisissakin tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei ole syyttävällä sormellaan osoittelemassa. Toisin sanoen syyllistyjä omii itselleen mahdollisen oman osavastuunsa lisäksi myös vastuun asioista ja tapahtumista, jotka eivät hänelle millään tavalla kuulu. Taakasta voi ajan oloon tulla hyvin raskas kantaa. Jos alaikäisellä lapsella ei ole mahdollisuutta itsenäisesti tehdä päätöstä koiran hankkimisesta, voiko hän silloin voi siitä myöskään itsenäisesti olla vastuussa? Entä voiko ihminen itse päättää omasta allergisuudestaan?

Syyllistämisellä ja syyllistymisellä, näillä toinen toistensa peilikuvakaveruksilla on yhteinen tavoite. Nämä kaverukset pyrkivät eristämään. Syyllistäjä pyrkii omasta vastuustaan vapaaksi pyristelemällä eristämään itsensä irralleen meidän kaikkien yhteisestä vuorovaikutusverkostamme. Samalla hän pyrkii eristämään myös syyllistämänsä pois muiden yhteydestä: sinä olet syyllinen, me muut emme. Syyllistyjä toimii samoin. Hän eristää itse itsensä yhteydestään muihin omimalla muidenkin vastuut itselleen ja vain itselleen. Hän vajoaa itsekeskeisyyteen. Vain hän on syyllinen, muut eivät. Hän on ulkopuolinen.

Kun rangaistuslaitos on tarvinnut kovennettua rangaistusta rangaistuksen kärsijälle, hänet on eristetty muista. Ihminen on laumaeläin. Eristäminen on meille pahin henkisen väkivallan muoto, jolla voimme toisiamme tai itseämme kohdella.

Harjoitatko sinä henkistä väkivaltaa itseäsi tai ympäristöäsi kohtaan?

En se minä ollut!!! (Ja oli siellä sitäpaitsi muitakin.)

Vaivaako syyllisyydentunne? Onko jokin asia hoitamatta? Pitäisikö olla parempi siinä, tässä tai tuossa? Teinkö taas väärin? Päätät lähteä vieraisille, vaikkei huvittaisi, ettei tule syyllinen olo? Syyllisyydentunne nakertaa voimavaroja. Sen tunteen kohtaamiseen voi ottaa kaksi lähestymistapaa sen mukaan, millaisen kulttuurin on itselleen omaksunut.

Muistatko leikin, jossa tuoleja on yksi vähemmän kuin osanottajia? Kun musiikki lakkaa, pitää jokaisen mahdollisimman nopeasti istua vapaalle tuolille. Se, joka jää ilman tuolia, putoaa pelistä pois. Seuraavalla kierroksella tuolejakin on yksi vähemmän ja musiikki soi uudelleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt voittaa leikin. Kun elää syyllisyyskulttuurissa, elämä on kuin osa tuota leikkiä. Kukaan ei halua olla se, joka jää ilman tuolia. Kukaan ei halua olla se, joka on syyllinen. Jokainen pyrkii parhaansa mukaan pudistelemaan kaiken syyllisyydentunnon itsestään ja kohdistamaan syyttävän sormensa itsestään poispäin.

Kun jotakin, erityisesti jotakin epämiellyttävää elämässä tapahtuu, voi suhtautu asioihin niin, että on aina jonkun syy, että asiat menivät niin kuin ovat tai minä en ainakaan ole syyllinen tapahtuneeseen. Jos kyse on esimerkiksi erimielisyydestä, lähtökohtana on, että se on aina jonkun syy: ei kahden tai useamman ihmisen syy, vaan vain yksin jonkun heistä, joista tämä yksi kantakoon yksin vastuun tapahtuneesta. Tällaisessa syyllisyyskulttuurissa asioiden ja tapahtumien selvittelyssä ja kohtaamisessa kaikkein olennaisin kysymys on aina se, kuka nyt oli syyllinen? Ja minä se nyt en ainakaan ollut!

Voisiko asioihin reagoida toisin? Jos katsoisikin maailmaa niin, että kaikki, mitä ympärillään tapahtuu, tapahtuu jossakin tietyssä tilanteessa, jossakin tietyssä yhteydessä. Olemme kaikki jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme. Kun asioita tapahtuu, meillä kaikilla on aina jonkinlainen osavastuu tapahtuneesta. Tällöin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi tilanteessa kuin tilanteessa nousee: mikä on minun osavastuuni tapahtuneeseen ja miten vastuuni kannan. Kun ymmärrämme olevamme jatkuvasti jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa toisiimme ja ympäristöömme, mikään tapahtunut ei voi yksin olla jonkun syy tai vika, vaan meillä on aina kaikilla jokin oma osuutemme tapahtumiin. Kun asioiden selvittämisessä ja tapahtumien ymmärtämisessä tärkein kysymys on: miten minä voin ottaa vastuun siitä osuudesta, joka on minun, voidaan puhua vastuukulttuurista.

Onneksi jokainen voi itse valita, haluaako elää syyllisyyskulttuurissa vai vastuukulttuurissa. Vastuukulttuurissa eläminen edellyttää hyvää itsetuntemusta, omien tarpeidensa tunnistamista ja halua huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Ne ovat syyllisyydentunteen vastavoimia. Riittää, kun tunnistaa oman vastuunsa tapahtumista, sen ikioman osuuden, mutta vain sen. Ei tarvitse ottaa vastuuta tai syyllisyyttä siitä, mikä ei ole omalla vastuulla. Se osuus kuuluu muille. Voi toivoa, että asiat olisivat olleet toisin, mutta toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät ole sinun vastuullasi. Kun tunnistaa, ettei itse ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, voi pyytää anteeksi siltä, jota kohtaan toimi väärin ja päättää seuraavalla kerralla toimia toisin. Tällöin ei tarvitse kantaa  mukanaan syyllisyyden taakkaa.

Millaisen kulttuurin kasvatti ja kannattaja sinä olet?

 

Ajelehtijasta fregatin kapteeniksi

Olipa kerran eräs päivä, jolloin ymmärsin, ettei asia olekaan niin, että elämä vain heittelee ja minun tehtäväni on ottaa vastaan se, mitä sattuu kohdalleni tulemaan. Olipa kerran tuo päivä, jolloin ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan ajelehtia ajopuussa kiinni roikkuen tässä elämäni meressä. Ymmärsin, että voin itse ohjailla matkaani sen sijaan, että maailman myrskyt saavat tuuppia minua vasten rantakiviä ja karikoita mielivaltaisesti, miten tahtovat. Olipa kerran päivä, jolloin ymmärsin, että voin ensi alkuun kiivetä ajopuun päälle ja ohjailla sitä omin käsin kauhomalla ja jaloilla potkimalla.

Tuosta päivästä on kulunut jo muutama vuosi aikaa. Se päivä muutti kaiken. Noustuani ajopuun päälle aloin vähitellen kerätä ajopuuni ympärille muuta materiaalia ja eipä aikaakaan, kun jo seilasin lautalla. Heppoinenhan se oli, mutta koko ajan rakensin ja kehitin sitä. Pyysin apua ja neuvoja alukseni rakentamiseen ja sain sitä. Omin neuvoin ei alusta ole tarvinnut rakentaa, mutta elämäni alus on minun ja minä olen se, joka päättää, millainen siitä tulee. Kaikki kehittyvän alukseni rakenteet eivät ole olleet onnistuneita, mutta kokeilemalla ja tutkimalla olen oppinut, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei.

imgp9211

Tulipa sitten päivä, jolloin ajopuustani oli rakentunut laiva, fregatti. Tartuin ruoriin ja ryhdyin ohjaamaan laivaani elämäni vesillä. Kapteenina olin vielä kokematon, mutta uskoni siihen, että työ tekijäänsä neuvoo on ollut vahva. Kokemusta karttuu vähitellen ja uskoni vahvistuu, että tekemällä oppii. Se on se ainoa todellinen tapa.

Elämäni fregatin kapteenina minä olen se, joka määrittee laivani reitin. Minä kapteenina päätän, onko fregatillani suunta ja tavoite vai seilaako se elämänsä merillä päämäärättömästi. Minä kapteenina päätän, mikä tuo päämäärä on ja suunnittelen matkan varrelle haluamani välisatamat.

Tuulille en voi mitään, mutta kapteenina päätän, miten elämän tuulissa laivaani ohjaan. Maailman myrskyt eivät ole kapteenin päätettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voin tehdä. Voin seurata ennusteita ja pyrkiä ohjaamaan laivaani niin, että pahimpiin myrskyihin ei tieten tahtoen tarvitse kaikki purjeet ylhäällä porhaltaa. Voin antaa laskea purjeet myrskyn ajaksi. Voin etsiä suojasatamia, joihin ankkuroida turvaan, kunnes keli paranee.

Karikoitakaan en voi poistaa  elämän vesiltä. Voin kuitenkin suunnitella reittini parhaan kykyni mukaan niin, että pyrin välttämään niille ajamisen ja voin varustaa laivani korjausmateriaalilla. Navigoinnissa ja merikortin lukemisessa harjaantuu, kun siihen paneutuu. Jos karille varatoimenpiteistä huolimatta joudutaan ja pinteestä ei yksin selviä,  voin aina pyytää apua muilta aluksilta laivani irrottamiseksi ja hinaamiseksi pois karilta. Jos en yksin kykene korjaamaan laivani, apuun löytyy varmasti ammattilaisia, jotka voivat auttaa.

En ehkä voi välttyä merirosvoiltakaan maailman merillä. Mutta voin varustaa laivani niin, että pystyn puolustamaan sitä, jos kimppuuni hyökätään. Jos laivani poltetaan, voin rakentaa uuden, sillä pystyinhän rakentamaan jo edellisenkin.

Niin, purjehdusolosuhteissa on paljon, mihin ei kapteeni pysty vaikuttamaan. On asioita, jotka ovat minun kontrollini ulottumattomissa. Sellaisia asioita, joihin pystyn vaikuttamaan, on kuitenkin paljon. Moneen asiaan pystyn varautumaan ennakolta ja ennen kaikkea pystyn vaikuttamaan siihen, miten reagoin ja toimin tilanteissa ja olosuhteissa, joita purjehdukseni aikana kohtaan. Fregattini ei ole ajopuu.

Jos haluat tietää, mitä ajattelin sinä joulukuisena päivänä kolme vuotta sitten, jolloin ajopuun päälle ensi kerran kiipesin, löydät tuolloisia ajatuksiani täältä.