Kirjoitettu

Toisten lasten asioihin ei voi puuttua. Vai voiko?

Toisinaan tulee voimaton olo, kun kuulee tai näkee lasten kaltoinkohtelua. Omat keinot tuntuvat olevan vähissä etenkin, jos kyse on henkisestä väkivallasta. Näkyviä vammoja ei ole. Vanhempien (mieli)valta omiin lapsiin on suunnaton. Toisen perheen sisäisiin asioihin on ulkopuolelta vaikea puuttua. Onko niin, että mitään et voi tehdä?

Tuttu ihminen kertoi tarinansa ja sain luvan kertoa siitä. Hän oli saanut terapiassaan kipinän kaivaa esille lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjansa. Hän koki, ettei juurikaan muistanut lapsuudestaan, mutta halusi palata siihen, millaista hänen elämänsä lapsena ja nuorena oli ollut. Hän tilasi myös omia terveydenhoidon tietojaan kaupungilta.

Hänen mieleensä palautui, miten hän oli yrittänyt hakea apua vaikeisiin kotioloihinsa ja käynyt siksi 15-vuotiaana viisi kertaa psykologin vastaanotolla. Papereissa oli lyhyet yhteenvedot tapaamisista, joissa hän oli valitellut kotiolojaan ja halunnut jonkun ulkopuolisen puuttuvan hänen äitinsä juomiseen. Löytyi painavia tietoja tapahtumista ja niiden vaikutuksista muun muassa hänen vaikeuksiinsa pystyä nukkumaan.

Neljännellä käynnillä tuttuni oli kertonut psykologille, ettei hän ollut raaskinut kertoa äidilleen käynneistä eikä hän siksi ollut ottanut häntä mukaan tapaamisiin. Viimeiseltä käyntikerralta oli merkintä, että hänelle ”on painotettu koulunkäynnin tärkeyttä ja pyydetty hakeutumaan ammatinvalinnanohjaajalle”. Siinä kaikki.

Tuttuni oli lapsuuskokemuksistaan luettuaan soittanut kaupungin lastensuojeluun ja kysynyt, oliko tuolloin ollut tapana sälyttää apua hakevan 15-vuotiaan niskaan vastuu siitä, puututaanko hänen kotitilanteeseensa vai ei siitä huolimatta, mitä hän oli ammattilaisille kotioloistaan kertonut.

Hän oli kuvaillut tilanteensa ja kysynyt suoraan lastensuojelun päivystäjältä, puututaanko tällaiseen tilanteeseen lastensuojelun taholta. Vastaus oli ollut, että kyllä puututaan. Soittaja oli kertonut olevansa itse se tyttö, joka 15-vuotiaana kävi useaan otteeseen hakemassa apua, olisi halunnut lastenkotiin tai jonnekin muualle turvallisempaan paikkaan, mutta ainoa apu, jonka hän oli saanut, oli kehotus hakeutua ammatinvalinnanohjaajalle.

Hän oli kertonut soittavansa siksi, kun ihmettelee, oliko käytäntö ja puuttuminen toisenlaista muutama vuosikymmen sitten. Hän odotti, että kuulokkeen toisessa päässä olisi syttynyt lamppu.

Toisin kävi. Lastensuojelun päivystäjä jatkoi tyynenä, että jos on kyseessä 15-vuotias tyttö, niin tyttöhän voisi jutella vaikka terveydenhoitajan kanssa koulussa. Tuttuni oli kysynyt, miten tyttö jaksaisi hakeutua koulun terveydenhoitajallekaan, jos hän ei enää jaksa kouluakaan käydä. Edelleen hän oli kysynyt päivystäjältä, että jos teille ilmoittaa, niin kai te jotakin siellä teette?

Jos teille ilmoittaa, niin kai te jotakin siellä teette?

Päivystäjä oli vastannut myöntävästi ja sanonut, että tyttöhän voisi ottaa yhteyttä sinne ja tänne ja vaikka terveydenhoitajalle… Tuttuni oli uudelleen maininnut, että tässähän minä nyt soittelen sinne teille ja olisi tällainen tapaus ja te sieltä sanotte, että tyttö itse voisi tehdä jotakin, ettekä ymmärrä, että 15-vuotiaalle on huikean iso kynnys edes yhdeltä ulkopuoliselta aikuiselta yrittää pyytää apua, joten sen avunpyynnön jälkeen luulisi, että pyörät lähtevät pyörimään.

Päivystäjä oli jatkanut edelleen, että tyttö voisi jutella terveydenhoitajan kanssa…

Tarina on pelottavaa kuultavaa tämän päivän Suomesta. Onko meillä lastensuojelu, jossa puhelimeen vastaa henkilö, joka ei kuuntele eikä edes kirjaa asioita ylös, vaan antaa vain ohjeita mennä sinne tai tänne. Tätäkö on todellisuudessa lastensuojelu, kun lapsi hakee apua?

Jokainen aikuinen tietää, miltä tuntuu apua hakiessa pompottelu luukulta toiselle. Jos se aikuisesta tuntuu avuntarvitsijan hylkäämiseltä, sitä se mitä suuremmassa määrin on alaikäiselle lapselle. Kehotus hakea apua muualta ei ole puuttumista asioihin. Se on vastuun siirtämistä lapsen hyvinvoinnista aikuisilta lapselle itselleen. Se ei ole lastensuojelua. Aikuisella on vastuu huolehtia itsestään. Lapselle sama vastuu ei kuulu.

Asioihin puuttumista olisi ollut se, että lapsen luo olisi menty ja häntä olisi autettu sen sijaan, että häntä itseään kehotetaan ottamaan yhteyttä sinne ja tänne. Asioihin puuttumista olisi ollut se, että lastensuojelu ottanut yhteyttä lapsen kouluterveydenhoitajaan ja velvoittanut hänet ottamaan yhteyttä lapseen. Asioihin puuttumista olisi ollut se, että lastensuojelun päivystäjä olisi kertonut lapselle, että kouluterveydenhoitaja ottaa häneen yhteyttä.

En tunne lastensuojelun valtuuksia ja mahdollisuuksia toimia. En tiedä, onko esittämäni toimintamalli mahdollinen. En myöskään tiedä, mitä tarvitaan, että lapsen kotiin lähdetään käymään. En tiedä, riittääkö se, että lapsi itse soittaa ja pyytää apua. Jotakin on pahasti vialla, jos ei riitä.

On myös pelottavaa, jos lapsen asioihin puuttumiseksi on alettu kutsua sitä, että vastuu lapsen hyvinvoinnista sälytetään lapselle itselleen resurssien tai valtuuksien puutteessa. On yhteiskunnallista ja/tai ammatillista itsepetosta puhua asioihin puuttumisesta, jos siihen todellisuudessa ei ole halua/kykyä tai edellytyksiä.

Mitä sinä voit tehdä?

Lapsen lojaalisuus omia vanhempiaan kohtaan on suuri, vaikka hän olisi tullut kaltoin kohdelluksi. Kun lapsi hakee apua joltakin muulta kuin omalta vanhemmaltaan, on jo se niin suuri signaali, että siihen on jokaisen kohdalle osuvan aikuisen reagoitava, olitpa ammatissa toimiva viranomainen tai et. Vastuu on meidän ihan jokaisen aikuisen.

Kun lasta näkee kohdeltavan kaltoin, on ulkopuolisena usein hyvin voimaton olo. Tuntuu siltä, ettei mitään ole tehtävissä. Perheen sisäisiin asioihin on ulkopuolisena hyvin vaikea puuttua, jos kukaan ei tule erikseen pyytämään apua. Onko silloin mitään tehtävissä?

On. Paljon. Lapsi tietää kyllä, milloin häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Omasta lapsuudestani tiedän, että jo se, että kuka tahansa ulkopuolinen vaikka vain ohikiitävän lyhyen hetkenkin verran on sanonut sinulle, että minusta sinua kohdellaan nyt epäoikeudenmukaisesti, jättää pysyvän jäljen, joka kantaa pitkälle.

Se, että joku näkee ja on lapsen puolella, vaikkei ulkopuolisen sanoilla tai teoilla konkreettista vaikutusta lapsen tilanteeseen olisikaan, kannattelee pitkälle tulevaisuuteen. Lapselle jää muisto, että hän ei jäänyt yksin. Lapselle jää muisto, että hän oli arvokas.

Vähimmillään tarvitaan vain muutama ystävällinen sana lapselle tai hymy, joka kertoo, että lapsi on nähty omana arvokkaana itsenään. Se hymy ei kuitenkaan ole sama, jonka aikuinen antaa tuntiessaan tarvetta tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi. Lapsen tehtävä ei ole tyydyttää aikuisen hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Lapsi on lahjakas ottamaan talteen pienetkin signaalin murut, jotka kertovat, että hän on tullut nähdyksi omana itsenään. Silloin hän oppii, että hän on arvokas. Jokainen meistä aikuisista, sinäkin, pystyt halutessasi pieneen ystävälliseen hymyyn. Aina ei siis tarvita sanojakaan. Se on pieni ele, jolla on suuri merkitys pienelle ihmisen alulle. Se on jokaisen meidän aikuisen vastuulla. On siis paljon, mitä voit tehdä.

PS: Jos lamppu syttyi ja toivot, että niitä syttyy yhä useampia ja edes yksi lapsi enemmän tulee kohdatuksi, niin jaa toki eteenpäin.

Yksi kommentti artikkeliin ”Toisten lasten asioihin ei voi puuttua. Vai voiko?

  1. […] Toisten lasten asioihin ei voi puuttua, vai voiko? […]

Kommentoi toki!