Posted on 2 kommenttia

Voit muuttaa häpeällisen muistosi hyväksi muistoksi

Toisinaan tuntuu turhauttavalta kuunnella muiden mukavia lapsuusmuistoja, kun omat muistot ovat niin läpeensä häpeän, epävarmuuden ja jopa ahdistuksen kyllästämiä. Kuulostaako tutulta? Voit kuitenkin itse vaikuttaa siihen, miten omat muistosi kohtaat. Eikä kyse ole itsepetoksesta vaan pienestä todellisen tilanteen tarkistamisesta. Kenen häpeää tai pelkoa muistelet?

Eräs kirjoitusharjoitus saatteli minut lapsuusmuiston äärelle. Olin kolmevuotiaana perheeni mukana lastentapahtumassa, jossa oli tarjolla ratsastusta. Minut nostettiin mustavalkoisen hevosen selkään. Voi, miten olikaan hurjan jännittävää istua satulassa, kun iso ja lämmin eläin allani alkoi yht’äkkiä liikehtiä eteenpäin.

Pidin lujasti kiinni satulasta, rystyset valkoisina. Aluksi tuntui siltä, että varmasti luiskahtaisin ja putoaisin, mutta vähitellen löysin omaan kehooni hevosen askelten rytmin. Tuli helpompi olla.

Minä ratsastin kentän ympäri kuin Peppi Pitkätossu mustan ja valkean laikullisella hevosella. Olin innoissani! Olin ratsastanut ihan oikealla hevosella. Enkä ihan millä tahansa hevosella. Olin ratsastanut laikukkaalla hevosella ja ihan itse, en kenenkään sylissä istuen.

”Vai ihan itse! Hevostahan talutettiin koko kierros ja sinä vain istuit selässä ja pidit kauhuissasi kiinni satulasta.”, muistan äitini tuhahtaneen minulle ratsastukseni jälkeen.

Tapahtuma ikuistettiin filmillekin. Muistan, miten olin innoissani, että saisin nähdä valokuvausliikkeestä noudetun kuvan ratsastuksestani. Vanhempani nauroivat kuvalle ja pelokkaalle ilmeelleni. Tässä meidän suuri ratsastaja! Katsoin kuvaa pettyneenä. Noinko reppanalta olin oikeasti näyttänyt. Ja minä kun olin luullut… He olivat sittenkin olleet oikeassa. Ratsastuksen huuma haihtui ja kääriytyi häpeään. En enää halunnut puhua siitä.

Koulunkäynnin aloitettuani heppahulluus levisi luokan tyttöjen keskuudessa kuin noro-virus. Minäkin haaveilin ratsastustunneista ja ostin viikkorahoillani Hevoshullu-lehtiä. Ehkä se jopa tilattiin minulle joksikin aikaa. Muistan yhä vastailmestyneen lehden painomusteen tuoksun ja karhean paperin tunnun. Lainasin kirjastosta hevoskirjoja. Luin ahmimalla. Tunsin lukiessani kehossani hevosen liikkeet ja sen millaiselta hevosen karva ja harja tuntuvat ja millaiselta hevonen tuoksuu. Minulla oli kokemus tästä kaikesta.

Kadehdin luokkatovereitani, jotka olivat saaneet käydä tallilla ratsastamassa. Olisin halunnut, mutta vanhempani selittivät, ettei siihen ole varaa, kun mehän rakennamme omakotitaloa. Pianotunteihini kyllä oli varaa, mutta sitä harrastusta en ollut itse valinnut. Se oli valittu minulle.

Kun luokkatoverini kysyivät minulta, olenko käynyt ratsastamassa, vastailin vältellen, etten ole. Mieli teki usein sanoa, että olen, sillä kolmivuotiaan mieleen tallentunut vahva muisto ei ollut haalistunut. Tiesin kuitenkin, ettei se ollut ollut oikeaa ratsastamista. Niinhän minulle oli sanottu. Jokin pieni ääni sanoa tikutti sisälläni, että kyllä sinä olet. Koko ratsastusmuisto hävetti minua niin, etten halunnut jakaa kokemustani ääneen. En halunnut uudelleen naurunalaiseksi. Halusin unohtaa koko ratsastuksen.

Kirjoittaminen herätti ratsastusmuiston uudelleen henkiin

Oletko tullut ajatelleeksi, mikä muistoissasi on juuri sinun omaasi ja vain ja ainoastaan sinun kokemustasi ja mikä on jonkun muun kokemusta? Tulin nimittäin ajatelleeksi, että oma kokemukseni oli ollut se, että minä olin ratsastanut ja se oli ollut huikeaa ja jännittävää. Piste.

Se, että ratsastamiseni ei ollut ollut ratsastamista vaan vain hevosen selässä pelokkaana istumista oli ollut äitini kokemus. En minä niin ollut kokenut. Minä olin ratsastanut ja se oli ollut kutkuttavan hienoa. Ehkä hän epävarmana nuorena äitinä oli tuntenut pettymystä, ettei hänen lapsensa ollut näyttänyt reippaalta vaan pelokkaalta hevosen selässä ja hän ei pettymykseltään kyennyt olemaan mukana minun ilossani ja innossani.

Peittelin vuosikymmeniksi ihanan oman ratsastuskokemukseni häpeän peiton alle. Se häpeä ei kuitenkaan ollut omaa häpeääni vaan äitini häpeää. Minähän olin ollut innoissani Peppi Pitkätossun hevosella ratsastamisesta! Se oli se minun todellinen kokemukseni!

Nyt olen jo iso tyttö ja saan olla onnellinen lapsuuden ratsastuskokemuksestani.  Minä tiedän ratsastaneeni. Ratsastin silloin niin hyvin kuin ensi kertaa hevosen selkään istutettu kolmivuotias tyttö kykenee ratsastamaan. Se oli niissä olosuhteissa minulle ratsastusta ja on sitä yhä. On ihan sama, mitä mieltä vanhempani tai joku muu kokemuksestani on. Heillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta niin on yhtä lailla minullakin. Olen ratsastanut.

Miten on sinun muistojesi laita? Jos tuntuu siltä, että muistosi sisältävät vain ikäviä asioita ja häpeää, on ehkä hyvä katsoa mennyttä tilannetta uudelleen uusin silmin. Tämä saattaa auttaa:

  • Mieti uudelleen, mitä kaikkea juuri sinä siinä tilanteessa tunsit. Vain ja ainoastaan sinä. Onko muistosi juuri sinun oma kokemuksesi ja näkemyksesi tapahtuneesta vai jonkun toisen kokemus ja näkemys?
  • Jos muistoon liittyy kommentti, joka on saanut sinut tuntemaan häpeää, kelaa muistojen filmiä vielä vähän lisää taaksepäin. Mieti uudelleen, mitä olit tuntenut ennen ikävää kommenttia. Ehkä juuri sieltä pääset käsiksi omaan todelliseen kokemukseesi, siihen, mitä tunsit ennen kommenttia.
  • Mieti tarkoin, mitä osaa muistostasi viljelet, vaalit ja ruokit. Voit valita, muisteletko iloasi uudesta, pehmeästä pyjamasta vai sitä, että jonkun toisen mielestä pyjamasi oli hölmön näköinen. Ehkä tämä toinen vain tunsi kateutta sinun iloasi ja uutta pyjamaasi kohtaan. Sinulla on oikeus iloosi.

Muista, että voit itse päättää, haluatko olla muistojesi uhri vai et, sillä sinulla on oikeus ja mahdollisuus valita aivan itse, kenen kokemuksia ja mitä osaa muistoistasi vaalit.

PS. Teen tunnustuksen. Pelkään nykyisin hevosia. Koska puhun niin paljon pelkoja kohti kulkemisesta, olen luvannut itselleni, että tilaisuuden tullen kuljen tätäkin pelkoani kohti. Aloitinkin jo: kävin omistajansa luvalla taputtelemassa morsiusparia hääkuljetukseen kadun varrella odotellutta hevosta. Selvisin. Jonakin päivänä kiipeän vielä hevosen selkäänkin. Uudelleen.

PS. PS. Huojentavan kirjoittamisen ryhmissä sinulla on mahdollisuus päästä kaivelemaan ylimääräisen moskan alle hautautuneita mukavia muistoja ohjattujen kirjoitusharjoitusten avulla. Ajattele, mitä ihanaa sieltä voikaan löytyä!

PS.PS.PS. Niin, ja jaa toki, jos uskot ystäväsi hyötyvän tästä tekstistä!

2 thoughts on “Voit muuttaa häpeällisen muistosi hyväksi muistoksi

  1. Mahtava teksti Mari! En usko, että kaikkien kokemukset lapsuudesta ovat pelkkää aurinkoa ja hymyä. Useammin ne positiiviset jutut tuodaan vain esiin.

    Koen, että itselläni on ollut suhteellisen hyvä lapsuus, mutta myös häpeän verhoa sieltäkin löytyy joidenkin asioiden päältä, niitä käsittelen parhaillaan paljonkin. Varmasti asiat ja ongelmat ovat erilaisia jokaisella. Jotenkin vain niin kivasti osasit tämän tekstin kirjoittaa. Etenkin: ”On ihan sama, mitä mieltä vanhempani tai joku muu kokemuksestani on. Heillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta niin on yhtä lailla minullakin. Olen ratsastanut.”

    1. Kiitos, Raitailona! Lämmittää mieltä, kun pidit tekstistäni.

Kommentoi toki!